Hyppään, jalkani nousevat keskelle ilmaa

Tänään on taas tällainen päivä.  Huono. 

Eilen oli jopa ihan  hyvät fiilikset jossain kohtaa: Sain tuet, ostin hyvää ruokaa ja pääsin pitkästä aikaa uimahalliin. Aurinko paistoi mukavasti turkoosiin altaaseen ja vesi oli ihanan pehmeää. Altaalla oli hassu ranskalainen nuoripari, jotka saivat minut hymyilemään vienosti.

 Ennen kaikkea ylitin jälleen itseni. Koko kesän olin katsellut altaaseen hyppääviä ihmisiä kaihoten. Haaveilin siitä, että joku päivä uskaltaisin itse tehdä samoin. Vähitellen viikkojen kuluessa haaveilu vaihtui päättäväisyydeksi. Suunnittelin, että uskallan hypätä ennen kesän loppua, vielä tällä uimalakaudella. 

En uskaltanut lapsena hypätä kunnolla edes altaan reunalta, vaikka luokkakaverit kiipesivät innokkaasti hyppytorniin. Kerran minut muistaakseni pakotettiin hyppäämään sillä syyllä, että muuten en saisi uimataitomerkintää todistukseen. 

Mutta nyt uskalsin hypätä. Ajattelin, että ehkä se buustaa minulle tarpeeksi voimia työnhakuun ja asioideni selvittelyyn, antaa positiivisia elämyksiä. Juuri kun olin miettimässä, uskaltaisinko kokeilla hyppäämistä jo tänään, ponnulle kiipesi intialaisen näköinen pikkupoika. 

Poika katseli hiukan hämilleen alas veteen, hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs reunaa. Häntä selvästi jännitti. Poika katseli pitkään rauhallisen mietteliäänä, mutta uskalsi lopulta hypätä. Väreet vain kulkivat altaan pinnalla. Poika uskalsi hypätä altaaseen ihan yksin, ilman ympärillä kannustavia aikuisia tai kavereita. Hyppääminen oli hänen oma projektinsa, asia josta oli selvästi haaveiltu jo pitkään. Nostan hattua tuolle pikkupojalle, en olisi ikinä lapsena uskaltanut tehdä samaa. 

Kapusin itse puolestani laudalle. Päätin luopua kaikista aiheeseen liittyvistä ajatuksista. Päätin olla ajattelematta sitä, mitä ihmiset ajattelevat, kun tällainen tonnikeiju pulahtaa altaaseen. Aikuinen ihminen ja tuolla lailla lapsekkaasti hyppelee! Katselin pyörryttävän turkoosia syvyyttä ja annoin mennä. Eikä se niin kamalaa ollutkaan, vaan ihan mukavaa. Asia ei ollut mitenkään suuri, mutta koin onnistuvani edes jossain. 

Mutta tänään on siitä huolimatta voimaton olo. Kyyneleet alkoivat valua jo heti heräämisen jälkeen. Silitin mahan päällä kehräävää kissaa, tärisin ja itkin. Olin mennyt nukkumaan siinä raskaassa olotilassa, kun on itkenyt liian pitkään jaksaakseen enää itkeä. Kun koko pää on täynnä räkää ja päässä humisee raskas päänsärky ja tyhjyys. Ei se hyppääminen tainnut ongelmia ratkaista kuitenkaan. 

Tänä kesänä ja keväänä tuo itkemisen jälkeinen tunne on tullut tutuksi. Itkin ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla keväällä eräässä keskiaikatapahtumassa. Annoin vain kyynelten tulla. Aikaisemmin en itkenyt juuri koskaan. En itkenyt, kun äitini sairastui leukemiaan, en itkenyt kun siskoni joutui sairaalaan. Sen jälkeen itkin, kun kuulin entisen poikaystäväni kuolemasta, mutta vain vähän, salaa, hillitysti kuin häpeillen. Sen sijaan olen viettänyt vuosien varrella monta hetkeä toivoen, että osaisin edes itkeä. 

Jotenkin viimeisen vuoden aikana olen ollut vain niin auki. Olen yrittänyt rakentaa minäkuvaani uudestaan kaikkien epäonnistumisten jälkeen. Olen yrittänyt etsiä todellista itseäni kaikkien harhaluulojen alta. Yrittänyt pitää väkisin kiinni pienistäkin rippeistä sitä minää, joka joskus luulin olevani. 

Vähänkerrassaan turhat luulot on ravisteltu pois. Luulin olevani esimerkiksi olevani ihan hyvä järjestämään Sydäntalvenjuhlia, kunnes minua valistettiin asiasta. Luulin olevani hyvä järjestelemään pitäjän asioita, kunnes minua valistettiin siinäkin.  Luulin virheellisesti olevani joskus hyvä ompelussa, kirjonnassa ja latinassa. Luulin oikeasti, että minusta voisi tulla joku päivä toimittaja, kääntäjä tai tietokirjailija.

 Yksi syy miksi oppisopimus pelottaa on se, että en kestäisi enää kovin montaa asiaa jossa en olekaan hyvä, vaikka uskaltauduin joskus kuvittelemaan niin. Ei minun tarvitse tuntea olevani paras, vaan osaavani jonkun asian ilman vinoilua ja arvostelua, tarpeeksi hyvin. Toisinaan mietin olisiko sittenkin helpompaa olla sellainen persoona, joka uskoisi aina itseensä kaikessa, vaikka ei osaisikaan ja vain suodattaisi pois muiden pilkallisen naurun ja hymähtelyn. 

Myönnän ottavani usein liian henkilökohtaisesti kritiikin. Minun on vaikea ottaa vastaan asioita asioina, ei henkilökohtaisesti. Erityisen vaikeaa se on nyt, kun olen muutenkin vähän hukassa. Ehkä yritän keskiaikaseuralla ja käsitöillä kompensoida muuten tyhjäksi käynyttä elämää. Mutta silti pitäisi muistaa, että keskiaika on ja sen pitäisikin olla vain harrastus.

Yritän kovasti kuitenkin kehittyä ottamaan vastaan myös negatiivista palautetta.  Yritän oppia olemaan puolustelematta itseäni ja tekemisiäni.  Oppia sopeutua muutoksiin sen sijaan, että tuntisin oloni turvattomaksi ja ahdistetuksi. Olla vastaisuudessa hakematta valheellista turvallisuuden tunnetta liimautumalla asioihin ja ihmisiin. 

Oppia käsittelemään paremmin niitä negatiivisia tunteita, kateutta ja mustasukkaisuutta, joita sisimmästäni on viime aikoina alkanut tulla esiin. Toisaalta minun pitäisi myös antaa itselleni lupa olla välillä huono, heikko ja osaamaton sekä vihainen ja huonotuulinenkin välillä. 

Mutta silti. Välillä on niin vaikea kohdata maailmaa ja erityisesti ystäviä tällaisena - kaikkine epäonnistumisineen ja vajaavaisuuksineen. Siten, että voisin olla ihan ilman mitään valheellisia naamioita. Voisin myöntää olevansa vähän hukassa ja huono yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta siitä huolimatta voisin tuntea olevani arvokas, edes omasta mielestäni. 

Mietin usein sitä, olenko samanlaisessa tilanteessa vielä kymmenen tai vaikka viiden vuoden päästä. Ihan yhtä vajaavainen ja yhtä hukassa, edelleenkin kykenemätön olemaan tarpeeksi järkevä. Ovatko silloinkin ihmissuhteet yhtä vaikeita ja parisuhde samalla lailla kaukaiselta ja mahdottomalta tuntuva haave? Roikunko samalla lailla valheellisissa kuvitelmissa ja yritän löytää turvallisuuden tunnetta tavaroista, rutiineista ja ihmisistä? Olenko yhtään sen enemmän selvillä siitä, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn? 

Mutta sitten, kun olo tuntuu aivan epätoivoiselta, muistan.  Minä sentään hyppäsin. Ehkä se on sentään jotain. Etenemistä pienin askelin.