Valintoja ja tanssinhurmaa

Unikankareen emännöimä historiallisten tanssien leiri, jossa olin pääkokkina, on nyt onnellisesti takana. Tunnelmointiani viikonlopusta sekä kiitokseni keittiön väelle löytyy Unikankareen-blogista , jonne yritän myös ehtiä lisäämään muutaman kuvasen tanssileiristä. Leirin jälkeiset päivät ovat menneet kuin sumussa, suorastaan yliväsyneen hysteerisessä tilassa, vaikka olen nukkunut useampana päivänä kellon ympäri. Alkaisikohan nyt viime viikon stressivalvomisesta olevat univelat olla kuitattu?

Leiri sai minut jälleen vuosien jälkeen innostumaan historiallisista tansseista. Luulen, että rupean käymään piyäjän tanssipiirissa säännöllisesti. Tapahtumissa tanssi-innostus tuntuu kulkevan aalloittain, sillä se on se puoli, mistä moni harrastuksensa aloittaa ja sitten myöhemmin tanssiminen jää syystä tai toisesta vähemmälle. Tanssiasissa oli myös mukavaa päästä tanssaamaan ilman, että kukaan huutelee ohjeita tai ilman jatkuvasti ohjeita halavien uusien tanssiharrastajien joukkoa.

Uudet ihmiset ovat harrastuksen elossapitäjiä, mutta välillä on ihan kiva päästä tanssimaan siten, että kaikki osaavat yleisimmät tanssit suurinpiirtein ulkoa. On myös mukava, jos yhteisen hauskanpidon ja tekniikkanillityksen suhde on suurinpiirtein oikea ja se nillityskin on pääosiltaan huumorisävytteisesti esitettyä. Tämä koskee siis kaikkia muitakin harrastamiani tanssilajeja.

Alkuviikko onkin ollut aika tanssipainotteinen. Maanantaina kävin pitkästä aikaa Unikankareen tanssipiirissä, jossa käytiin läpi mm. Kaarinan tanssileirillä konstruoimaa uunituoretta tanssia Dance Master's Doodle eli kotoisammin Tanssimestarin töherrys. Tanssin nimitys tulee koreografimme sotkuistakin sotkuisammasta suunnittelupaperista, josta selvää ei saa kuin maestro itse. Joukolla innostuimme sitten ideoimaan tuohon tanssiin erilaisia päheilyaloituksia. Toivottavasti uusi tanssi saa tulta siipiensä alle ja kehittyy vielä suosituksi tanssiksi....

Tiistaina sitten ehdin taas Lindy Hop-treeneihin yliopistolle. Treeneissä oli parhaimillaan semmoinen olo, että voi vitsit onpa oppinut vajaassa puolessa vuodessa paljon ja kehittynyt ehkäpä ihan kelvolliseksi swingaajaksi. Sellaisten havahtumishetkien takia kannattaa jo tanssia harrastaa, kaikista muista hyvistä puolista puhumattakaan! Mitetin myös sitä, miten paljon swingin harrastaminen on rentouttanut minua ja saanut minut avautumaan ihmisenä ihan erilailla myös hieman vieraammille. Tuntien letkeä fiilis tarttuu arkielämäänkin.

Entäs sitten ne valinnat, jotka mainitsen otsikossani. Ensi viikko on tärkeä viikko: Silloin nimittäin pitäisi tulla ne kauanodotetut pääsykoetulokset. Asian piti olla jo ihan selvä. Jos pääsen sisään, niin aloitan siellä vuoden alusta. Mutta elämä tarjoaa taas muunlaisiakin mahdollisuuksia. Nimittäin se Villa Lanten tieteellinen kurssi, jota ei pitänyt järjestää, järjestetään sittenkin! Hakuaika umpeutuu ensi viikon lopussa.

Se pistää osittain suunnitelmia uusiksi: Kolme kuukautta Villa Lantessa olisi sen verran hieno juttu, että sitä ei kannattaisi päästää käsistään, vaikka mieli jo osin halajaisikin toiselle alalle. Kolme kuukautta on kuitenkin sen verran pitkä aika, että siitä aiheutuu arkielämän kannalta ongelmia. Vastuullinen aikuinen ihminen ei varmaankaan lykkäisi kissaansa hoitoon kolmeksi kuukaudeksi vanhemmille, joilla on tärkeämpiäkin ongelmia, kuten nyt äidin vakava sairaus. Juuri viime viikolla isäni, joka on varmaan yksi maailman kärsivällisimpiä ihmisiä eläinten suhteen, nimitti kissaani pirun riiviöksi, koska se ei tule oikein vanhempieni kissojen kanssa toimeen ja muutenkin kuluttaa hermoja kohtuuttomasti.

Toisaalta yksi vaihtoehto olisi vaan pistää paperit sisään ja katsoa sitten mitä tapahtuu, jos käy niin häviävän pieni mahdollisuus, että minut valittaisiin tieteelliselle kurssille. Voihan siihen toiseen opiskelupaikkaan hakea aina lykkäystä ja sitten ei jäisi ainakaan loppuiäkseen jossittelemaan, olisinko päässyt kurssille vai en. Miksi valintojen tekemisen pitää olla aina näin vaikeaa? Miksei vaan voi päättää jotain ja tehdä sen mukaan? Miksi järki ja sydän taistelevat jatkuvasti keskenään? Miksei asiat voi olla yksinkertaisia tai pikemminkin miksi minun tarvitsee tehdä niistä aina niin kohtuuttoman vaikeita omalla jahkailullani?

Olo on samalla lailla semmoinen ihanan vastuuttoman levoton kuin viimeksi joskus teininä. Elämänmuutos on tehnyt ainakin siltä osin siis todella hyvää.

Elämäniloa!

Tällä viikolla olen yrittänyt toteuttaa itselleni syntymäpäivlahjaksi ikään kuin lupauksettoman uudenvuoden korvikkeena antamaani lupausta. Lupaus koski säännöllisen liikuntaharrastuksen uudelleen aloittamista edes jonkunlaisella intensiteetillä ja rapistuneen kuntoni kohottamista uuteen nousuun. Joskus pari vuotta sitten kun aerobic-tunneilla tuli parhaimmillaan käytyä yli kolmekin kertaa viikossa.

Syksyllä kävin kyllä joka viikko vatsatanssitunnilla, mutta siihen liikunnanharrastaminen osaltani jäkin lukuunottamatta satunnaisia kävelylenkkejä. Kevätpuolella taas oli ensin varmaan neljää maanantaina peräkkäin menoa, enkä siis päässyt tunnille ja liikunnanharrastaminen oli aikalailla nollassa. Pelkäsin etukäteen, että ensimmäinen ohjattu liikuntatunti pitkään aikaan olisi yhtä tappoa ja pahimmassa tapauksessa vanhat treenihousutkaan eivät mahtuisi enää laiskiaiselle päälle, mutta toisinpa kävi. Ongelma oli suorastaan päinvastainen ainakin treenihousujen osalta. Ne kun tuntuivat suorastaan välillä tippuvan päältä innokkaasti hypellessä ja kuntokin kesti loppuun saakka suhteellisen hyvin.

Tällä viikolla olin siis ensin tiistaina bailatinossa ja eilen vielä reippaana uudessa tuttavuudessa latinbicissä. Tykkäänkin tanssillisesta liiknnasta ja lattarirytmien tahtiin tuntui jotenkin pehmeämämältäja naiseillisemmalta liikkua kuin perinteisemmän jumputusmusiikin. Lauantaiana voisi sitten tehdä paluuta myös salsarytmien pariin, jos olisi vielä oikein aktiivinen. Tunnit tuntuvat olevan myös eräänlaista aivolepoa, sillä tunnin aikana ehtii suhteellisen helppoja askelkuvioita toistaessa miettimään kulloinkin aktuelleja asioita moneen kertaan ja ottamaan näin aikaa omielle ajatuksilleen.

Jotenkin tuntui kyllä, että sain paln positiivista virtaa liikkumisesta siitä lattarimusiikista sitten puhumattakaan. Tuntui siltä kun olisi jälleen herännyt syvästä unesta ja tunsi taas elämän virtaavan suonissaan raikkaana syksyn masennuskauden jälkeen. Tunnin jälkeen tuntui ihanalta päästä vielä loikoilemaan saunanlauteille miettimään syntyjä syviä. Vähän tosin lihaksia juilii eilisen jäljiltä, mutta se on hyvää juilimista se. Tuntee ainakin tehneensä kunnon treeniä...

Viikonlopun käsityöspurtti

Viikonloppu on mennyt koulukavereitten kanssa vietyn hauskan illan lisäksi lähinnä kirjoen ja ommellen samalla olympialaisia sivusilmällä tuijotellen. Perjantain kaatosade yllytti minut katsomaan mammuttimaiset avajaiset alusta loppuun hienoista erikoistehosteista ja kiinalaisten joukkovoimalla tekemien kohtausten näyttävyydestä nauttien. Kiinan poliittisesta tilanteesta huolimatta kyseistä showta ei voi muuta kuin ihailla. Tosin loppua kohden hienouksia oli jo vähän liikaakin: hienoihin ilotuliteryppäisiin turtui jo aika äkkiä ja ne menettivät tehonsa. Tänään tuttustuin uuteen lajiin, jossa saattaa olla ainesta penkkiurheilusuosikikseni: telinevoimisteluun. Niin esteettistä ja taitavaa ja samalla saa terapiaa kouluvuosien tuohon lajiin liittyvien traumaattisten muistojen hälventämiseen. Erityisesti lajissa viehätti sen monipuolisuus, sillä kilpailjoittenhan pitää osata temppuilla taitavasti vaikka kuinka monella telineellä.

Mutta nyt niihin urheilumaratonin aikana saavutettuihin käsityötuloksiin. Hupun kirjonta, josta laitoin viime viikolla tänne kuvankin, on nyt muutamaa viimeistä pistoa vaille valmis. Tosin langan vähyyden vuoksi, jouduin lyhentämään nauhaa parisen senttiä. Kirjontalangathan ostin Nuijasodasta pienissä vyyhdeissä hintaan 50 snt/kappale eli Kirjonnan materiaalikustannuksetkaan eivät siis päätä huimaa. Uudesta mekosta rupeaa myös olemaan kohta pitkät saumat valmiit ja vuorossa on yhä vieläkin yläosan hienosäätöjen viimeistely.

Teen hupun valmistuvan puvun tähteistä eli tarkoitus on siis tehdä niistä yhtenäinen asukokonaisuus. Kuten uuden puvunkin myös hupun päällinen tulee olemaan ihanaa Handelsgilletistä tilattua ohutta vaaleanruskeaa villaa ja vuori valkoista aika harvaa mutta hyvin jämäkkää peruspellavaa. Kuvasta näkee, miten nuo värit sointuvat yhteen ja sen minkälaisista kiilapaloista mekon leveä helma tulee koostumaan. Hupun kankaita en ole vielä leikannut ja tulevan hupun mallin sanelee varmasti aika pitkälti kangastilkkujen koko ja määrä. Kankaan vähyys ei kuitenkaan ihan kauheasti haittaa, koska tarkotus on tehdä hyvin lyhyt niskaan ulottuva hilkkamainen pikkuhuppunen.

Ylläolevasta kuvasta näkee puolestaan osan valmistuvan puvun helmaa ja yläosan leikkausta. Mittasin vamiin puvun helman leveydeksi noin 3.5 metriä ja voimakkaasti levenevät kiilat lisäävät helman näyttävyyttä. Kahdesta vastakkaisesta kiilasta muodostuvia paketteja tulee helmaan 4 kpl eli siis yhteensä 8 kiilaa kaikkiaan. Helmakiilojen vastapainoksi niitten yläpuolelle tulee vastakkaisen suuntaan levenevät yläosaa muotoilevat pienet kolmiomaiset kiilat.

Tässä kuvassa on puolestaan vielä pientä hienosäätöä vailla oleva yläosan vuoritus, josta tarkkasilmainen voi havannoida yläosan leikkaista. Hihojen kiiloja pitänee vieläkin vähän rukata, koska nykyinen kaava tekee kainaloon inhottavia voimakkaita ryppyjä.