Kotisohvan Carrie Bradshaw

Eilen illalla katsoin telkkarista n:nnen kerran Sinkkuelämää-sarjan päätösjaksoja. Maanantai-illoissa uusintoina esitetty sarja antoi aina hyvän syksäyksen lopuviikolle naisellisesta hömpästään huolimatta tai ehkäpä juuri siksi.

Blogia näpytellessä ja toimittajakoulutuksessa istuessa tuntuu välillä siltä kuin olisi tosielämän nuhjuisempi versio Carrie Bradshawsta. Pari vuotta sitten kesällä hipsiessäni auringonlaskun aikaan kaupungilta kotiin tyttömäisessä pitsimekossani ja avokkaissani Tuomaansiltaa pitkin tuntui hetken siltä kuin eläisin omasta elämästäni kertovan Sinkkuelämän alkutekstejä. Alkuteksteissä pitäisi ehdottamasti näyttää kaupungin ylvästä profiilia Tuomiokirkkoineen sillalta käsin ja minua juokemassa sen halki Carriemaisesti korkokengissäni. Mikäköhän sen sarjan nimi olisi? The city and no sex?

Manolo Blahnikien sijaan kipittelen kirpputorikengissäni ja Carrien huolitellun kampauksen sijaan tukkani sojottaa miten milloinkin. Vaatteeni eivät ole uusinta muotia, mutta oma tyyli on minulle tärkeää, vaikka aina ei siltä näytä. Edellisestä suhteestani on aikaa vuosissa laskettuna paljon kauemmin kuin haluaisin itsellenikään myöntää. Vilkkaan yöelämän sijaan minua kiinnostaa paljon enemmän kotisohva ja rauhalliset keskustelut ystävien kanssa. Kaupungilla tulee itse asiassa liikuttua aika vähän.

Kuitenkin samaistun täysin erilaista elämää viettävään Carrie Bradshawiin kumppaneineen. Mikä meitä sitten yhdistää? Rakkaudenetsintä, oman tien kulkeminen vai yksinasuminen?

Sarja kertoo ennen kaikkea naisten välisestä ystävyydestä, ei pelkästään kylmästä glamourelämästä. Toisaalta chick litin koko olemus on pohjimmiltaan siinä, että kotisohvien Carriet voivat hakea todellisuuspakoa sellaisesta maailmasta, joihin heillä itsellään ei olisi ikinä pääsyä. Sellaisesta maailmasta, jossa taloudelliset edellytykset eivät merkitse mitään. Mielenkiintoisia miehiä, jotka kiinnostuvat juuri sinusta, löytyy joka jaksossa. Niissä tukka ei hapsota tai meikkauskäsi kieltäydy yhteistyöstä.

Sarjassa annetaan yksinasuvien sinkkujen elämästä kovin ruusuinen kuva: Missä ovat kuvaukset yksinäisiltä ja toivottomilta tuntuvista illoista? Sarjan naiset eivät tunnu koskaan kokevan riittämättömyyden tunnetta tai pohtivan oman ruumiinsa vajaavaisuutta. Heillä ei ole koskaan itsetunto-ongelmia ja kaikkien miesten katseet kääntyvät juuri heihin.

Tosielämän Carrieiden elämä on varmasti aika toisenlaista. Itsekseen sitä päätyy miettimään liikaa menneisyyttä ja tulevaisuutta: Pelkäämään sitä, että saksanpaimenkoira syö puolet kasvoistasi kun olet kuollut yksin yksiöösi, kuten toinen fiktiosinkku Bridget Jones vertasi osuvasti.

Hyvä fiilis ja viestintää

Alkusyksyn aikana tunnelmat ovat olleet aikalailla täysin vastakkaiset kuin edellisenä syksynä. Moni asia, jonka kanssa silloin tuskaillut on nyt vuoden aikana selvinny. Tai jos ei nyt aivan selvinnyt, niin ainakin niiten ongelmien kanssa on tullut opittua tulemaan sinuiksi ja suhtauduttua niihin rennommin "kyllä-ne-siitä-sitten-joskus selkenee"-mentaliteetilla. Tuntuu pitkästi aikaa hyvältä olla tässä juuri nyt: tässä elämänvaiheessa , juuri näiden ilojen ja ongelmien askarruttamana juuri näiden ystäien ympäröimänä, eikä yhtään edempänä tai taaempana.

Syksyssä on ollut paljon aihetta riemuun. Edellisen kirjoitukseni aiheena olleen loistavan keskiaikatapahtuman lisäksi riemuisa syksy on ollut myös rohkean uudistumisen aikaa. Aloitin eilen monen vuoden harkitsemisen jälkeen uuden harrastuksen: Swingin! Uuden oppiminen on aina mukavaa ja kun sen yhdistää vielä hyvään musiikkiin ja tarttuuvaan rytmiin, voisiko mikään olla sen parempaa. Tanssimen antaa aina paljon energiaa, olipa se miltei mitä lajia tahansa. Omalla suoritustasolla ei ole niin väliä, vaan hyvällä fiiliksellä ja omaan kehoonsa ja sen ulottuvuuksiin tutustumisella.

Ajattelin myös toivottavasti viimeisen yliopistovuoden kunniaksi ottaa kaiken irti Tyyn palveluista ja liittyä mukaan Tyyn elokuvakerhoon Kinokoplaan. Halvimmillaan 18 euron hintaisella kausikortilla pääsee 2 kertaa viikossa elokuviin täysin ilmaiseksi katsomaan valikoituja klassikkoja eri maista ja kulttuuripiireistä.

Päätin myös antaa mahdollisuuden muutoksille ja uusille ympyröille hakemalla ammattikorkeakouluun DIAK:n viestintälinjalle Turun yksikköön. Erityisesti internet-toimittajan suuntautumisvaihtoehto kiinnostaisi. Mutta enpä tiedä, onko tuonne kovinkaan realistista päästä kun viime vuonna hakijoita oli ollut yli 200 30:tä aloituspaikaa kohti, mikä tuntuu klassillisen filologian pieniin hakijamääriin viime vuosina tottuneelle hurjan suurelta määrältä. Mutta aion nyt kuitenkin mennä pääsykokeeseen kokeilemaan onneani ja tehdä kaikkeni koultukseen pääsemiseksi.

En ole kuitenkaan kyönyt mitään vielä lukkoon siltä varalta jos koulutukseen sattuisin pääsemään. Olen päättänyt, etten ajattele uuden opiskelupaikan mukaan tuomia taloudellisia realiteetteja vielä, vaan yritän saada mahdollisimman paljon hommia nyt syksyllä valmiiksi stressaantumatta kuitenkaan liikaa. Periaatteessa koulutusohjelmaan voisi hankkia myös lykkäystä, mutta katsotaan nyt mihin ratkaisuun päädyn, jos sisälle pääsen.

Viestintää syksyn tuo myös tällä viikolla alkanut Historian verkkojulkaiseminen - nettikurssi. Kursiin aikana harjoitellaan historia-aiheisten uutisten muokkaamista tieteellisemmästä tekstistä, kirjoitetaan ryhmän yhteistä harjoitusblogia ja loppujen lopuksi hiotaan pitempi artikkeli suomalaisiin historia-aiheisiin verkkolehtiin tarjottavaksi. Kurssi on vaikuttaa aika työläältä, mutta on varmasti hyvin hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Odotan innolla oppivani kaikkea uutta ja mielenkiintoista.

Gradu on oikeastaan ainut, jonka suhteen tänä hyvän fiiliksen kautena on ollut vain vähän inspiraatiota. Se etenee niin tuskastuttavan hitaasti ja haluttomasti. Pitäisi kai sitä osata ottaa itseään niskasta kiinni, kääriä hihat ylös ryhtyä taas ahkerammin hommiin muutaman lekotteluviikon jälkeen.