Maanantaikappale

Maanantait ovat kaikista pahimpia.

Katson ikkunani alle liikkuvaa tasaista autojen virtaa. Aurinko on nousemassa hiljalleen Kaskentien ylle. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, joilla on tässä maailmassa jokin paikka, jonne mennä aamuisin.

Keittelen teetä hiljakseen ja katson ohikiitäviä autoja. Kello raksuttaa kovaäänisesti, aika kulkee eteenpäin pienin nykäyksin.

Yksinäisyys kietoutuu ylleni kuin harmaa villapeitto, turvallisena mutta kuitenkin tukahduttaen. Sen harmaiden silmukoiden läpi koko maailma näyttää jotenkin pliisulta. Ympäröivästä maailmasta on jotenkin vaikeampi saada otetta, olla vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Mietin, mitä sitä tekisi tänään, jotta pysyisi edes jotenkin selväjärkisenä. Miten saisi taas uskoteltua itselleen, että elämällä on taas joku suunta ja tarkoitus? Miten taas aktivoisi itseään, ettei lysähtäisi jälleen voimattomana sängyn pohjalle?

Menisikö uimahalliin, kauppaan tai lenkille? Entä jos menee kaikkiin noihin ja huomaa, että päivä on vasta puolessa ja monen monta tuntia vielä jäljellä? Tiskaisiko sitä tiskit, imuroisi ja pesisi lattiat, mutta jääkö sitten jotain hommaa huomisellekin? Vai päädynkö sittenkin etsimään vaan kaikkia päättömyyksiä netistä?

Kun ei ole velvollisuuksien strukturoimaa päivärutiinia, huomaa saavansa aikaan vähemmän kuin ennen. Aikaa olisi vaikka mihin, mutta sitä on liikaa, jotta siitä saisi kunnon otetta. Päivittäiset toimet sujuvat hitaammin, mietiskellen. Aikaa on tuhlattavasti asti.

Joskus tekisi mieli mennä huutamaan tuuliselle rannalle ulos kaikkea sitä energiaa, joka vaan valuu hukkaan päivisin.Huomaan kyseenalaistavani ratkaisuani. Myönnän olevani vähemmän stressaantunut kuin ennen, mutta sen tilalle on tullut tasapaksu harmaus.

Tasapaksu harmaus houkuttelee heittämään kaiken läskiksi: unohtamaan kevennysprojektit ja täydennysopinnot, jäämään vain sängynpohjalle lihottamaan itseään. Yritän kovasti taistella houkutuksia vastaan uskottelemalla itselleni olevani tarpeellinen edes jossain. Tiedän, että minun pitäisi taistella itseni ylös tästä tilanteesta jollain keinolla.

Viime aikoina olen jälleen huomannut olevan vaikeaa kirjoittaa. Ajatukset pyörivät päässä, mutta niitä ei saa paperille. Lopputulos syntyy tahmaten, yksi lause kerrallaan.

Kirjoittaminen on paljon muutakin kuin vain sanojen laittamista peräjälkeen paperille. Joskus kai kuvittelin siitä olevan ammatiksi asti. Kirjoittamisessa on aina jotain henkilökohtaista. Samalla antaa itsestään palan muille. Pitäisi kehittää itselleen paksumpi kuori, jotta sitä tunnetta sietäisi paremmin.

Luen netistä uutisia syrjäytyneistä nuorista työttömistä. Mietin, tätäkö se syrjäytyminen sitten on. Tikittäviä kelloja hiljaisissa aamuhetkissä. Pohdintoja siitä, miten saisi taas tämänkin päivän kulumaan. Rohkeuden keräämistä, jotta jaksaisi lähteä nostamaan itseään jälleen ylös.

Kiusausten keskellä

Ärsyttää. Kiusauksia on kaikkialla: Just kun on päättänyt syödä terveellisesti, alkaa tehdä mielettömästi mieli herkkuja – myös sellaisia, joita en normaalisti edes syö.

En ole ollut ikinä kovin paljon makeiden herkkujen perään. Jo lapsena ahmin mieluummin grillipihvejä ja suolakurkkuja kuin karkkia tai limsaa. En syö karkkia juuri koskaan, paitsi joskus vähän suklaata ja salmiakkia. Sipsejäkään en osta koskaan kotiin. Mutta nyt on ihan hirveän vaikea päästä herkkuhyllyn ohi.

Vielä vaikeampaa on kaupan paistopisteellä. Tuoksu leijuu ilmassa ja koko paikka on täynnä juustotäytteistä vehnähöttöä. Jollekin muulle vaikeinta on luopua sokerista, mutta minulle juusto on kaikista vaikein. Rasvainen juusto suorastaan himottaa ahmimaan. Rasvainen juusto yhdistettynä vehnätaikinaan on vielä vastustamattomampaa.

Uudelta asuinseudultani puuttuvat keskisuuret kaupat. Vaihtoehtoina ovat joko pienet lähikaupat tai jättikokoinen Citymarket.

Siwoista saa rajoitetusti esimerkiksi vihanneksia. Jos haluaa jotain vähänkin erikoisempaa, joutuu kävelemään viekoitusten esikartanon läpi hehtaarihallissa. Citymarketissa ei vaan osaa hillitä itseään. Osittain se johtuu siitä, että olen vuosia käynyt vain pikkukaupoissa. En tiedä, miten toimia kun vaihtoehtoja on loputtomasti. Silloin tulee aina tehtyä tyhmiä päätöksiä.

Sekin ärsyttää, että tyhmiin valintoihin sortuu usein omaa typeryyttään. Ei muista huolehtia säännöllisestä syömisestä ja sitten sortuu taas vehnähötön pariin. Usein syö myös ihan tylsyyttään. Työttömänä on paljon kotona vailla tekemistä, jääkaapin äärellä.

Viikonloput ovat pahimpia. Siitä huolimatta, että on työtön, huomaa helposti palkitsevansa itsensä viikonloppuisin epäterveellisellä mässäilyllä. Tämän viikonlopun on tehnyt koko ajan ihan mielettömästi mieli pitsaa, tomaattimozzarellapitsaa tai edes tomaattia ja mozzarellaa. Siitä huolimatta, että jääkaappi on täynnä hyvää ruokaa.

Päätin lopulta antaa kiusaukselle periksi. Oli sitten pakko tehdä tomaatti-mozzarellapiirakkaa, vaikka olisi ollut broileriakin jääkaapissa paistamista odottamassa.

Ehkä sitä nyt saa joskus vähän herkutella. Pieni ruispohjainen tomaattipiirakka tuskin kuitenkaan on ihan epäterveellisimmästä päästä. Harmi, ettei lähikaupasta saa rucolaa. Sen hankkiminen vaatii Citymarketin kiusausten äärelle lähtemistä.

Sinkkutytön hairahdus

pohja:

1 dl vehnäjauhoja

1 dl ruishiutaleita

50 g margariinia

Päälle:

2 tomaattia siivuina

1 mozzarellapallo

paljon basilikaa ja oreganoa

½ purkki ranskankermaa

1 muna

Tee pohja nyppimallä kuivat aineet ja rasva. Levitä taikina halkaisijaltaan 16 cm:n vuokaan. Siivtua tomaatti ja asettele viipaleet pohjalle. Ripottele päälle mausteet. Siivuta mozzarella ja asettele päälle. Vatkaa kevyesti muna ja sekoita joukkoon ranskankerma. Valuta piiraan päälle. Paista 200-asteessa n. 30 minuuttia.

Neiti vihreä ja vireä

Älkää pelätkö, ei tästä ole mitään täysveristä laihdutusblogia ole tulossa. Keventämisprojekti on kuitenkin nyt sen verran tärkeä osa elämääni, että senkin pitää päästä esille.

Sinänsä uudet elämäntavat ovat sujuneet suhteellisen kivuttomasti. Olen saanut lähdettyä tanssitunnille, lenkille ja uimahalliin säännöllisesti. Kasviksia syön säännöllisesti, miltei joka aterialla. Energiaa on niin paljon, että välillä ei oikein tiedä mitä kaikkea sitä saa mahdutettua päiväänsä.

Mutta kärsivällisyys meinaa silti loppua. Tahtoisin tuloksia hetinyt, enkä jaksaisi odottaa. Huomaan tuijottavani vaan kiloja, saavuttamattomalta tuntuvaa normaalipainoisen painoindeksiä. Silloin meinaa jo ihan lannistua kokonaan, sillä muutaman kilon painonpudotus tuntuu niin mitättömältä suureen kokonaisuuteen verrattuna.

Tuloksiksi ei tunnu riittävän se, että entinen turvonneen väsynyt olo on poissa. Sekään, että jaksaa liikkua enemmän ja pitempään kuin ennen ei tunnu olevan tarpeeksi. Yritän uskotella itselleni, että voiton puolella ollaan ja vielä kannattaa yrittää. Sekin on jo paljon, että on saanut lapsuudesta asti vainonneen kasvisinhon selätettyä.

Toisaalta huomaan myös yhä enemmän ajattelevani elämäntapojani. Aluksi päätin vain lisätä kasviksia ja muuten syödä suurin piirtein samaan tapaan kuin ennen. Nyt huomaan vältteleväni yhä enemmän myös valkoista viljaa. Myös lihaa tule syötyä vähemmän, kalaa puolestaan enemmän. Rahka, turkkilainen jogurtti ja ruisleipä ovat ystäviä.

Ajattelin kuitenkin pitäväni projektin rentona. En halua ryhtyä pitämään ruokapäiväkirjaa tai laskemaan kaloreita. En tiedä, pystyisinkö edes siihen kaikessa epäjärjestelmällisyydessäni.

Lapsuudestani muistan, miten neuroottisesti äiti piti aina ruokapäiväkirjaa ja merkitsi jokaisen suupalan ylös. Silloin jo ajattelin, että en halua ikinä joutua samanlaiseen kurimukseen. Itse ajattelen, etteivät tiukat dieetit ja ruokapäiväkirjat loppujen lopuksi toimi pitkällä aikavälillä. Tärkeämpää on tuoda muutos omaan arkeen ja omiin rutiineihin siten, että sitä on helppo ylläpitää.

Normaaliin elämään kuuluu myös se, että välillä saa hiukan herkutella. Myös keventäjän ruokien tulisi maistua hyvältä, muuten lipsuu auttamatta. Herkutella voi esimerkiksi näillä hyvillä resepteillä, joita kyökkilaboratoriossa on testattu viime aikoina.

Pinaattikastike pastalle

1 dl pinjansiemeniä

150 g pakastettua pinaattia

öljyä

1 purkki tonnikalaa

2 rkl basilikaa

salviaa

valkopippuria

1 rkl unikonsiemeniä

1dl vettä

2 dl turkkilaista jogurttia

2 rkl ranskankermaa

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl juustoa

tuoretta persiljaa

Murskaa halutessasi pinjansiemenet. Kuullota pinjansiemenet ja mausteet öljyssä. Lisää joukkoon pinaatti. sekoita jogurtti, ranskankerma, vesi Ja vehnäjauhot keskenään ja lisää pannulle. Lisää joukkoon juusto persilja ja anna hautua.

Grynostpaj

1 pieni purkki raejuustoa

2 dl ruokakermaa

2 munaa

1.5 dl mantelijauhetta

0,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

Sekoita ainekset keskenään ja levitä vuokaan. Paista 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Tarjoa mustikkakeiton kanssa.

Ruuan lisäksi elämään on kuulunut säännöllisiä uimahallikäyntejä: Vesijuoksu on niin minun lajini. Pidän siitä, että samalla voi syventyä täysin omiin ajatuksiinsa ja rentoutua. Uintiradalla puolestaan huomaan, että minussa taitaa olla sittenkin kilpailuhenkeä. Yhteistyöhön ja kommunikaatioon perustuvien tanssituntien lomassa on mukava harrastaa välillä lajia, jossa on vastuussa vain yksin itselleen.

Ihanan vesiurheilun lisäksi uimahallikäynneissä on vielä toinenkin terapeuttinen puolensa. Uimahallissa osaa asettaa omat paino-ongelmat oikeaan mittakaavaan.

Vesijuoksuradalla kun huhkii säännöllisesti myös todella ylipainoisia ihmisiä. Ei voi muuta kuin nostaa hattua niille, jotka hyllyvistä vararenkaistaan huolimatta jaksavat kerta toisensa jälkeen esiintyä julkisesti pelkässä uimapuvussa urheilemaan. Ehkä minunkin pitäisi korjata hiukan asennettani, minä kun olen kuitenkin vielä suhteellisen hyväkuntoinen.

Kynnys lähteä julkisesti liikkumaan on todella suuri. Lompakossani on lojunut puoli vuotta ilmaislippuja M & M -kuntotaloon. Joka kerta olen keksinyt jonkun tekosyyn olla menemättä. Joskus olen ollut jo eteisessä, mutta kääntynyt lopulta epäröiden takaisin. Kuntosalille en uskalla, mutta ohjattuja jumppia on ikävä. Olen päättänyt rohkaista itseni ennen kuin liput vanhenevat vapun tienoilla.

Helposti sitä ajattelee, että pitäisi saada painoa pudotettua ja kuntoa nostettua, ennen kuin uskaltaa tunnille muiden sekaan. Kuitenkin tiedän, että itse liikkuminen on mukavaa ja siitä saa paljon energiaa. Oikeasti pitäisi vain repäistä ja kumota tekosyyt, lakata miettimästä, mitä muut ajattelevat.

Löysin Ylen sivuilta mainion toimittaja Eve Mantun laihdutusblogin Maatuskan mitoissa. Ihastuin blogin rehelliseen otteeseen. Toisin kuin joissain ärsyttävissä täydellisissä terveysblogeissa tässä tuodaan esille se, miten keventäminen ei ole aina niin helppoa. Omista negatiivisista tunteista ja lipsahduksista kerrotaan rehellisesti ja avoimesti. Ehkä meillä on loppujen lopuksi jotain muutakin yhteistä kuin vain sama etunimi.