Alkuvuoden linjanvetoja

Tänään on tammikuun viimeinen päivä. Kuten niin monella myös minulla on vuosi alkanut uuden terveemmän minän etsimisen merkeissä. Viime vuoden alusta alkanut kevennysprojekti sai uutta puhtia uudenvuodenlupauksen myötä. 

Huomasin nimittäin, että syksyn aikana kiloja oli jälleen alkanut kertyä muutama. Tällä kertaa päätin tehdä jotain, mitä olin aina vannonut, etten koskaan tekisi. Aloitin nimittäin ruokapäiväkirjan. Päätin itselleni pitää ruokapäiväkirjaa joka päivä tammikuun ajan ja katsovani sitten, haluanko jatkaa touhua vielä helmikuussa. Huomenna alan kirjata syömiseni uuteen Botticellin Venuksen syntymä-maalauksen kuvalla koristettuun vihkoon. Kuuluisassa renessanssikaunottaressa on painonhallintatavoitetta kerrakseen. 

Muistan jo lapsuudestani, että äiti piti aina tasaisin väliajoin laihdutusinnostuksen myötä ruokapäiväkirjaa. Vihko oli aina keittiön pöydällä ja selaisin sitä usein kummeksuen.  Silloin jo päätin, että en ikinä ryhdy moiseen.  Lapsuudesta kumpuava vastustus aihetta kohtaan on jatkunut näihin päiviin saakka. Kunnes päätin vuodenvaihteessa kokeilla itse kuukauden. 

Minun ruokapäiväkirjaani ei kuulu kaloreiden laskeminen. Siihen kirjataan vain syömäni ruuat mahdollisimman rehellisesti. Huomasin pian, että kirjaan ruokani vihkoon aina vain yksityiskohtaisemmin. Aikaisemmin en pystynyt sanomaan, mitä kaikkea olin päivän aikana syönyt. Aluksi merkitsinkin vihkoon ateriat aina heti ruokailun jälkeen.  Nyt muistan paljon helpommin päivän ateriat ja saatan merkitä vaikka puolet päivän aterioista samalla kertaa. 

Onko ruokapäiväkirja sitten muuttanut suhdettani syömiseen? Itse asiassa se on helpottanut paljon siinä, että nykyään hahmotan paljon helpommin sen, miten ruokailu vaikuttaa muuhun jaksamiseen ja mielialaan. Ruokailuja on myös helpompi aikatauluttaa ja suunnitella eteenpäin ruokapäiväkirjan avulla.  Syön entistä enemmän kasviksia ja salaatteja ja olen opetellut syömään enemmän rahkaruokia. Joten jatkan ainakin helmikuun kokeilua, omilla ehdoillani ja paineettomasti. Painokin on tippunut kuukaudessa neljä kiloa, joten on siitä ollut myös  ihan konkreettista hyötyä.  

 

Kangasvalintoja puntaroimassa

Tammikuussa olen tehnyt myös yhden uuden renessanssipuvun ja ostanut kankaan toiseen. Kummankin kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut vielä pari vuotta sitten tekeväni. Toinen puku on puuvillaista huonekalukangasta ja toisen kangas on epäilemättä tekokuitua. Aikaisemmin olen vältellyt tekokuitua ja puuvillaa niin hyvin kuin olen osannut. 

Moni on muistellut sitä, miten ensimmäiset pukukokeilut on aikoinaan tullut tehtyä huonekalukankaasta ja miten paljon noista ajoista on kehitytty eteenpäin.  Italialaisissa renessanssipuvuissa huonekalukankaat ovat mielestäni kuitenkin usein hyvä vaihtoehto pienituloiselle.

 Niissä on sopivia renessanssihenkisiä kudottuja kuoseja. Minun uusi puuvillabrokadista ommeltu mekkoni kiiltelee juuri sopivan kauniisti ja laskokset pääsevät oikeuksiinsa. Villa tai yksivärinen pellava ei vain olisi yhtä hyvä vaihtoehto italialaiseen hovipukuun. Sitä paitsi puuvilla on renessanssiaikana ajanmukainen kangasmateriaali, vaikka ylhäisön mekot olisikin tehty mieluummin silkistä. Koska en pysty ostamaan kuvioitua silkkiä, ehkä on parempi ostaa jotain sitä jäljittelevää. 

Uusi puuvillamekko on  ihanan pinkki. Kuvallisen ompelublogin päivittämistä tosin  haittaa se, ettei täällä kotona ole ikinä muita kuvaajia kuin minä.

Tekokuitukangas puolestaan oli vain sellainen löytö, joka piti ostaa. Olin etsinyt sopivaa kangasta uuden mekkoni päällyspukuun eli vestitoon useasta kaupasta. Mistään ei vaan tuntunut löytyvän sellaista, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä kauniin alusmekon kaveriksi. Tein lopulta jalkaisin toivioretken jalkaisin Akselintien patja- ja kangastaloon. Sieltä se sitten löytyi, maailman kaunein kangas. 

Koska kangas oli tullut liikkeeseen konkurssipesän kautta, siitä ei ollut mitään materiaalitietoja. Ostin sen silti, koska kuosi oli juuri oikea. Kotona koskettelin kangasta ja vertasin sitä alusmekon näppituntumaan. Valitettavasti vain kangas tuntui huomattavan tekokuituiselta aluspuvun puuvillaan verrattuna. Mutta siinä on silti niin kaunis hillitty hohto ja ihana kuviointi, että teen siitä päällyspukuni. 

Joulun alla valmistui myös edellisen puvun kanssa yhteensopiva vestito. Se on turkoosia villaa ja siinä on myös helmikoristelua. Sen kaula-aukko ei ole kuitenkaan yhteensopiva uuden pinkin alusmekon kanssa.

 Kangas ei ole kuitenkaan niin räikeän tekokuituinen, että sen todellinen olemus loistaisi metrien päähän. Oikeastaan tekokuitu tuntuu lähinnä vain sormenpäissä sitten, kun kangasta koskettaa. Itse kuitenkin tiedän, että minulla on todennäköisesti tekokuitua sisältävä vaate ylläni. Jos tekokuitukangas jotain muuta haittaa, niin sitten on haitatakseen. 

Pohdin pitkään, voinko kuitenkaan käyttää tällaista kangasta keskiaikavaatteisiin.  Päädyin siihen, että minun harrastuksessani kaiken ei tarvitse olla aina niin viimeisen päälle, ihan jo taloudellisistakin syistä. Keskityn niihin puoliin, joista itse pidän, yrittämättä esittää erehtymätöntä pro harrastajaa. 

Haluan myös voida sanoa ääneen tuntematta häpeää, etteivät minun kankaani ole ulkomailta tilattuja kalliita ajanmukaisia kankaita, vaan ihan vaan tuolta lähiön halpiskangaskaupasta ja joskus saattaa tekokuituakin eksyä joukkoon. Eikä sen pitäisi tehdä minusta mitenkään sen huonompaa harrastajaa, kuten ei ulkomailta kankaiden tilaamisen pitäisi tehdä kenestäkään astetta parempaa harrastajaa. 

Pääasia kai, että haluaa viedä tätä harrastusta eteenpäin rakkaudesta käsitöihin ja omilla ehdoillaan.

Haasteellista / Challenges

Tämä syksy on ollut haasteita täynnä. Normaalin arkielämän haasteiden lisäksi olen osallistunut pariinkin kansainväliseen käsityöhaasteeseen.

Ensimmäinen haaste koitti jo syyskuun puolessa välissä. Ehkä maailman parhaimman italialaisen renessanssivaatetus sivuston Realm of Venuksen syöpäkuukauden haasteessa tehtiin pinkkejä asuja ja asusteita. Samalla nostettiin tietoisuutta rintasyöpätutkimuksesta.  

Ipatilli leikkii pinkillä hiuskoristeella syöpäkuukauden kunniaksi. / 

Ipatilli plays with my pink hairpin to honor the cancer month.

Minä tein haasteessa esiliinan, jossa on pinkkiä Assisi-kirjontaa. Minulla oli jo ennestään Aidanin värjäämää kokenillipinkkiä silkkiä, joka etsi käyttötarkoitustaan. Jos minun Roosa nauha –kamppanjani koostui kirjaimellisesti Roosan nauhan kirjomisesta. Assisi kirjonnan tekeminen oli hauskaa ja helppoa. Koska minulla jäi lankaa ja aikaa yli, ryhdyin tekemään myös kirjottua lippuviuhkaa. Se ei ole vieläkään valmis, mutta valmistunee joskus ajan kanssa. Projektini esittelysivun näet täältä.

Mahtaa olla hyvää / That must be yammy.

Sain siis esiliinani valmiiksi ajan puitteissa. Haasteessa oli niin paljon lahjakkaita osallistujia, että olin todella yllättynyt, kun sain kunniamaininnan! Haasteen sivuilta voit katsastaa myös muiden haastetyöt. 

Huolellisuutta etsimässä

Toinen haaste alkoi marraskuun lopussa. Kerttu aloitti haasteen, jossa tehdään 30 päivää jotain haasteellista taitoa ja raportoidaan edistymistä kuvien muodossa. Haaste alkoi kalligrafiahaasteena ja siihen monet keskittyvätkin. 

Lippuviuhkan kirjontaa. / Embroidery for the flag fan.

Itse kuitenkin perehdyn illuminaation maailmaan lähes nollatasolta. Illuminaatio tarkoittaa keskiaikaisten käsikirjoitusten kuvittamista, mutta keskiaikaseurassa keskitytään lähinnä aateliskirjojen kuvittamiseen. Pientä ja tarkkaa näpertelyä siis. 

Maalaaminen on ollut ainakin tähän asti hurjan kivaa. Ennen kotoa muuttoa harrastin paljonkin maalausta, mutta Turkuun muuton jälkeen tilaa oli muka aina liian vähän maalaamiseen. Nyt minulla on iso keittiöpöytä, missä maalata. Maalaaminen myös pakottaa siihen, että raivaan joka päivä keittiön pöydän likaisista astioista ja muusta sälästä työpisteekseni.

Illuminaatioräpellystä / Me trying to do illumination.

Maalaaminen  on ollut myös yllättävän terapeuttista. Illuminaatiota tehdessä täytyy keskittyä hetkeen ja juuri siihen, mitä on tekemässä. Näen myös joka päivä työni tuloksen ja kehittyväni joka päivä huolellisemmaksi ja tarkemmaksi. Ennen kaikkea illuminaatio on paineetonta, eikä siinä sorru yhtä helposti itsensä vertailuun kuin muissa käsitöissä. 

Edistys tapahtuu pikkuhiljaa.

Ihan jo oman mielenterveyteni takia en ole lähtenyt jäljentämään tietoisesti mitään tiettyä käsikirjoitusta, vaan katsonut alkuperäisiä malleja ja luonut sitten jotain samantyylistä omaa.  Ehkä joku päivä uskallan ottaa mallia jostain tietystä käsikirjoituksestakin. Illuminaatiohaasteeni kuville on oma sivunsa. 

Haasteisiin on liittynyt myös yksi uusi haaste. Kirjoittaa julkisesti englanniksi. Siksipä päätin kokeilla tämän postauksen kirjoittamista myös englanniksi.

Same in English

This autumn has been full of challenges. Besides normal daily life challenges I have participated in couple of international challenges this autumn. 

The first challenge started in the midway of September. The Realm of Venus website had a cancer month minichallenge. In the challenge we made pink clothing items in just 30 days.

Valmis esiliina / My apron is ready!

 I did an apron with pink assisi embroidery. Embroidery was fun and quite easy after my hobby of doing the German counted embroidery. 

Esiliinan laskokset / The pleats of the apron

Because I had still time and thread I also started making a flag fan with assisi embroidery. The fan is still unfinished, but I will finish it with care sometime in the future. Here you can see my project page. I would have never guessed that I get honorary mention in the challenge, because the other participantswere so talented. 

Practising illumination 

I also started a second challenge in the end of November. In the Drachenwald 30 days challenge you supposed to practice some skill for 30 days and take pictures of your work. The idea is to see the improvement. 

Otan aina kuvan myös nurjasta puolesta. / I always take picture of the other side.

The challenge started as a calligraphy challenge, but I’m practicing illumination. I had almost no experience from it when starting the challenge. 

 The painting has been of tremendous fun. I painted quite often as a child and a teen ager, but I haven’t done it in years.  I have missed it so much!  When I moved to Turku I always thought that my student flats had not enough space for painting. Now I have a big kitchen table for painting. One part of the challenge is that I have to keep the table clean to do painting every day. 

Viimeinen yritelmäni / My latest scroll.

Illumination has also been quite therapeutic. You can see the results every day. You have to concentrate in exactly what you are doing at moment. I can see the improvement and feel that I have leart to be more careful and precise recently.  

I want the challenge to be relaxed. That’s why I want to prevent myself of making comparisons to other participants. It’s also the reason I don’t want try to make copies of extant pieces. I rather watch extant manuscripts and then create something of my own inspired by them. Maybe someday I will try to make a copy of some extant picture, but not yet. 

Ensimmäiset yritykset piirsin läpi mallista. / First trials I draw trough a paper.

I have my own challenge page where I try to publish picture of my scrolls every day during the challenge. 

These challenges have also required the third  personal challenge from me: writing something in English in public. That’s why I was confident enough of publishing this post in both of the languages. I don’t know how often I will translate my posts to English, but for some SCA related posts it might happen again.

Vaihtokauppoja ja kirjontaa

Keskiaikaseurassa harrastetaan paljon vaihtokauppoja. Vaihdetaan tietoja, taitoja ja esineitä. 

Itselleni tärkeää on keskiaikaharrastuksen epäkaupallisuus. Pidän kunnia-asiana sitä, että teen itse kaiken, minkä vain suinkin pystyn. Vierastan ajatusta keskiaikatavaroiden ostamisesta, vaikka joskus tuleekin ostettua esimerkiksi koruja, astioita ja muuta sellaista, mitä en itse osaa tehdä. 

Itse tehdyt tarvikkeet eivät ehkä ole ehkä aina niin hienoja kuin ammattilaisilta ostetut, mutta ne on sentään itse tehty, mikä on arvo sinänsä. Itse tehdyissä tai kaverin minulle tekemissä tarvikkeissa on niin paljon enemmän sydäntä mukana kuin anonyymeissä ostetuissa esineissä. 

Tarvitsenko tätä todella?

 Kun omat rahavarat ovat tällä hetkellä hyvin rajalliset, välillä ärsyttää, miten paljon harrastus toisinaan keskittyy vain materiaan ja uusien yhä hienompien tavarasettien haalimiseen. Itse haluaisin keskittyä harrastuksessani välillä ihan muihin asioihin ja päästä unohtamaan oman vähävaraisuuteni myös keskiajalla. 

Huomaan yhä useammin ajattelevani, tarvitsenko todella vielä uutta keskiaikatarviketta. Uusia käsitöitä on mukava kokeilla, mutta oikeasti pärjäisin ihan hyvin jo olemassa olevilla tarvikkeilla. Koska tällä hetkellä välillä on vaikeuksia löytää rahaa edes ruokaan, pyrin kierrättämään materiaaleja ja korjaamaan mahdollisimman paljon vanhaa. 

Uuden puvun kankaiden ostaminen tarkoittaa minun budjetissani aina suurta satsausta samoin kuin tapahtumiin lähteminen. Siksi välillä harmittaa, miten paljon seurassa on kilpailua itse kunkin varusteiden paremmuudesta. Eniten harmittaa se, että huomaan myös itse tahtomattomani osallistua tuohon kilpailuun. 

Tällä hetkellä haluaisin tehdä viikinkiajan laiva Sotkalle sopivan muinaishenkisen asun talven aikana. Tarvitsisin sitä, jotta voisin mahdollisesti osallistua joskus Sotkan näytöksiin ja markkinatoimintaan. Ensin voisin kyllä tehdä italialaisen kokonaisuuteni valmiiksi saakka. Italialaisen valmistuminen vaatii vain innostusta koska materiaalit ovat jo valmiina. 

Kirjontaa kavereille

Ehkä kaupallisuuden vastustaminen liittyy myös siihen, miksi vierastan ajatusta siitä, että joku ostaisi minun tekemiäni käsitöitä. Aina välillä minulta kysytään esimerkiksi saksalaista kirjontaa. 

Teen tutuille kirjontaa mielelläni, jos minulla ei ole menossa mitään omaa kirjontaprojektia meneillään. En myöskään halua ajatella tekeväni tilaustyötä, vaan pikemminkin vain kirjontaa kaverille hänen pyynnöstään. 

Kirjontaa on hauska tehdä muille myös siinä mielessä, ettei yksi ihminen tarvitse vyöpusseja määräänsä enempää. Jokainen kirjomani työ on minulle rakas ja ennen kaikkea yksilö. Haluan näiden yksilöiden luonnollisesti päätyvän hyviin ja arvostaviin käsiin. 

Haluan myös itse vaikuttaa siihen, mitä mallia teen, vaikka värit saa toki valita itse. Saksalainen kirjonta kun on sen verran työlästä, että voi olla suorastaan tuskastuttavaa, jos joutuu tekemään sellaista mallia, jonka kirjomisesta ei pidä. 

En tarkoita mallin valitsemisella esteettisiä seikkoja, vaan sitä miten malli rakentuu ja millaista sitä on kirjoa. En tee mielelläni esimerkiksi sellaisia malleja, joissa joutuu laskemaan yli kymmeneen.  En myöskään välttämättä halua mitään korvausta työstäni. 

Silkkinen yksilö

Keväällä aloitin uutta pussia Helgille. Sovimme vaihtokaupoista: Helgi tekee minulle metallihelaisen vyön ja minä kirjon hänelle pussin.  Nyt vaikuttaa siltä, että saankin korvaukseksi jopa kaksi vyötä, toisen tinahelaisen ja toisen pronssihelaisen.

 Mielestäni se on hyvä kauppa, koska olen halunnut sellaisen vyön siitä asti, kun aloitin harrastuksen kymmenen vuotta sitten. Vanha itse tehty nahkavyö säilyy varmaan kuitenkin käytössä jo ihan tunnearvon takia. 

Aloitin kirjonnan huhti-toukokuun vaihteessa ja viime viikolla pussi tuli valmiiksi. Pääsin kokeilemaan pussissa jälleen kerran hiukan uudenlaista tekniikkaa. Kirjonta perustuu tähän Stich Out of Timen -malliin, mutta muokkasin värejä vähäsen. Kuva alkuperäisestä keskiaikaisesta kirjonnasta löytyy puolestaan täältä. 

Kirjonta koostuu siis eripituisten laakapistojen muodostamista neliöistä. Laskettava yksikkö (5 piston muodostama neliö) on sen verran iso, että kirjontaa oli helppo tehdä. Virheitä pussiin ei tainnut tulla kuin laskutavasta riippuen kolme tai viisi.

 Vuoriksi päätyi tuttuun tapaan villainen kangastilkku.  Vuorittaa pussit, koska siten kirjonta säilyy paremmin ja nurjan puolen näkee vain minä ja muutama valokuvien katselija. Tällä kertaa sain innostuksen myös kirjoa puumerkkini vuoriin. 

Kirjonnan pauloissa

Inoostuin pussin hiukan erilaisesta tekniikasta niin paljon, että aloin suunnitella jälleen uutta työtä. Tällä kertaa teen jotain ihan vain itselleni. Teen oman pussia samalla tekniikalla, mutta suunnittelin mallin kokonaan itse. 

Väritkin ovat suurimmaksi osaksi minulle sopivat hempeän tyttömäiset. Pinkki silkki on värjätty kokenillilla ja lime lupiinilla. Helgin pussin tein kaksinkertaisella langalla, mutta tämä tehdään yksinkertaisella. Pinta on hiukan hennompi, mutta yksittäiset pistot erottuvat paremmin. 

Aloitin työn melkein heti pussin valmistumisen jälkeen. Kyllä vain on ihmeen koukuttavaa tämä kirjonta, vaikka välillä sen kanssa repii hiuksia päästään lankoja tiiraillessa. Mutta valmis jälki on niin kaunista, että unohtaa kaiken vaivan.