Uusi ystäväni Betsy

Saanko esitellä uusi ihastuttava ystäväni Betsy

En oikein tiedä,miten kaukaa meidän kahden yhteisen tarinan kertomisen alkaisi. Mutta aloitetaan vaikka näin.

Marraskuun alussa olin lähdössä Timon kanssa kauan odotetulle lomalle Edinburhgiin. Matkaa edeltävällä viikolla sain pari kertaa töissä iltapäivällä ihan hirveän pahoinvointikohtauksen. Mahaa kouristeli, ylävatsaan pisti, silmissä sumentui ja oli semmoinen olo, että melkein kuolen. Parin tunnin päästä olotila alkoi yleensä helpottaa.

Kana kynittävänä Stirlingin linnassa.

Sain samanlaisen kohtauksen myös sunnuntai-iltana, kun lähtö Skotlantiin oli maanantain vastaisena yönä. Tuon kohtauksen aikana myös oksensin, koska oli niin huono olo. Kipukohtaukset eivät kuitenkaan tuntuneet esimerkiksi tavalliselta mahtataudilta tai muulta tarttuvalta. Harkitsimme jo ihan tosissaan matkan peruuttamista. Koska oireet helpottivat taas parissa tunnissa, päätimme sittenkin lähteä matkaan. Astuin koneeseen kiputilojen räydyttämänä ja parin tunnin yöunilla. Mietin, olikohan tää nyt fiksua ja mitä jos saan samanlaisen kipukohtauksen täällä koneessa.

Monenmoista eläjää Skotlannin kansallismuseossa.

Onneksi lähdettiin. Sillä koko reissun aikana minulla ei ollut yhtään kipukohtausta. Kävimme katsastamassa linnan ja kansallismuseon, kiipeilemässä Holyrood parkissa kuulaana syysiltapäivänä ja sumuisena iltana, nautimme jylhistä maisemista ja skottiherkuista. Ihmettelimme koko kaupungin kaksi päivää peittävää sumua, joka nousi hetkessä tyhjästä. Kuitenkin olin koko matkan tavanomaista väsyneempi. Selkä ja ylävatsa muistuttelivat tasaisin väliajoin olemassaolostaan.

Saamattomuuden kesä

Olin ollut oikeastaan koko kesän ja syksyn tavanomaista väsyneempi. Ajattelin väsymyksen menenevän vain uuden hetktisen työn piikkiin. Tulin usein töistä kotiin ihan pyörtymisen partaalla, kun pyöräily Pääskyvuoren laelle vei kaikki voimat. En jaksanut tehdä iltaisin oikeastaan mitään

. Koko kesänä kävin kerran lenkillä, yhden kerran uimassa Ispoisissa ja en kertaakaan maauimalassa. Siis minä, joka olen varsinainen vesipeto ja suorastaan asun kesäisin vesijuoksuradalla. Timolla oli jalka kipsissä suuren osan kesää ja jouduin opettelemaan uudestaan ajamaan autoa.

Viimeinen muisto kesästä Holyrood parkissa.

Koko kesä oli yhtä kiukkuamista ja riitelyä ainakin minun puoleltani. En jaksanut tehdä käsitöitä ja itkeskelin iltaisin sitä, miten olin menettänyt vanhoja harrastuksiani ja kavereitani parisuhteen ja muuton myötä. Meillä riideltiin ja huudettiin niin usein, että pelkäsin jo, että saadaan valituslappuja naapureilta asiasta. Tilanne oli jossain vaiheessa se, että oltiin ihan eron partaalla. Kuitenkin päätimme aina jatkaa yhdessä.

Sairaalassa totuus selviää

Mutta nyt eksyttiin jo liiaksi sivupoluille. Palataan marraskuuhun ja takaisin Suomeen.Pari päivää lomalta paluun jälkeen se iski taas – kipukohtaus. Lounaan ja töissä tarjotun täytekakkupalan jälkeen. Kärvistelin kipujen kourissa jonkun aikaa, mutta ne eivät vaan laantuneet. Sain työkavereilta käskyn ottaa taksin suoraan Tyksin päivystykseen.

Tyksissä ensimmäinen arviointihoitaja oli vähän epäluuloinen sen suhteen, kuulunko päivystykseen ollenkaan. Suurin kiputila oli taas maagisesti hävinnyt hetkessä taksimatkan aikana. Parin tunnin odottelun jälkeen todettiin virtsanäytteessä olevan sokeria. Tapasin ensimmäisen lääkärin ja sain siirron toiseen päivystysyksikköön. Sinne saavuttuani sain heti päällleni sairaalatakin. En vielä tässä vaiheessa kuvitellut jääväni sairaalaan, enkä osannut ajatella, että ne virtsan sokerit viittaisivat sokeritautiin.

Suomessa tipahdettiin korkealta takaisin arkeen.

Minusta verikoekammoisesta otettiin ensimmäiset verikokeet, jotka saatiin työn ja tuskan kautta kämmenen päältä. Ensimmäinen verikokeenottaja luovutti leikin kesken. Minulle iskettiin insuliinipiikki mahaan sen kummempia selittelemättä.

Vasta kun minulle alettiin laittaa kanyylia käteen, aloin epäillä, että joudun jäämään sairaalaan. Viimein lääkäri kertoi, että minulla on todella korkea verensokeri ja sen laskemiseksi joudun tiputukseen joksikin aikaa. Pääsisin diabetesosastolle, kunhan paperit olisivat selvät. Minulta kyseltiin paljon painosta ja alkoholinkäytöstä. Alkoholinkäytöstä kyseltiin paljon vielä seuraavanakin aamuna, koska maksa-arvoni olivat pahasti koholla.

Tässä vaiheessa kello oli jo vähän vaille kahdeksan illalla. Soitin miehelle ja äidille, että en pääse kotiin. Yritin saada pomoakin kiinni. Yksikköni ehdittiin jo sulkea ennen kuin pääsin osastolle vähän ennen puolta yötä.

Osastolla sain viimein jotakin syötävää ensimmäistä kertaa puoleen vuorokauteen. Pyysin teeheni sokeria. ”Sinä et saa kyllä sokeria pitkään aikaan,” hoitaja vastasi. Jäin huoneeseeni syömään sokeritonta iltapalaani ja painuin pehkuihin. Uusi elämäni diabeteksen kanssa oli alkanut.

Ensiaskeleet

Olin lopulta sairaalassa lähes viikon. Uutta asiaa tuli eteen nopeammin kuin pystyin sisäistämään. Vatsan ultraäänessä tarkastettiin, johtuvatko vatsakipukohtaukset jostain muusta kuin verensokerista. Vatsankuvista ei löytynyt onneksi mitään muuta kuin rasvamaksa. Ja taas lääkärit kyselivät alkoholinkäytöstä vähän lisää. Diabetes tyyppini varmistui lopulta kakkoseksi. Sain insuliinin heti käyttöön samoin kuin pari tablettilääkettä.

Viimeisen yön olin sairaalassa huoneessa, jossa vanha nainen taisteli pitkälle edenneen diabeteksen kanssa. Jaloissa oli isot avohaavat ja nainen huusi tuskiaan koko ajan, myös öisin. Se jos mikä oli muistutus siitä,mitä voi tapahtua, jos ei hoida itseään.

Lampaan alla olevan tilkkutäkin tein sairaalajaksoa seuranneella sairaslomalla. 

Kun pääsin viimein sairaalasta, olin täynnä tarmoa. Vuosien aikana laihdutusta haittaavat jatkuvat nälkähotkot ja heikotukset olivat saaneet selvityksen. Kaikki ne kerrat kun olin meinannut pyörtyä lenkkipolulle tai meinannut syödä koko jääkaapin tyhjäksi uimahallireissun jälkeen.

Vähän aikaa diabeteslääkkeitä käytettyäni tuntui kuin ovi oli avautunut ihan uuteen maailmaan. Tällaisiako tavallisten ihmisten nälkätuntemukset ovat? Nälkäähän pystyy hallitsemaan! Selkä- ja vatsakivut kaikkosivat lähes samantien kun verensokeri saatiin normaalitasolle. Myös väsymys ja aikaansaamattomuus vaihtui uuteen intoon.

Pieniä muutoksia

Uudella innolla rukkasin myös ruokavaliota. Myönnän, että viimeiset kuukaudet ennen diabeteksen toteamista olin syönyt tosi huonosti. Töihin otin yleensä jonkun eineksen ja salaattia tuli syötyä tosi harvoin ja iltaisin en jaksanut tehdä mitään kovin monimutkaista.

 Kaksi valasta Skotlannin kansallismuseossa.

Tein vain muutaman muutoksen ruokavaliooni: ei eineksiä, salaattia joka aterialla, mahdollisimman vähän vaaleaa vehnää ja pari kertaa viikossa kalaa. Lupasin itselleni, että käyn joka viikko pari kertaa vesijuoksemassa ja pari kertaa viikossa kahvakuulailen. Tärkein liikuntalupaus on kuitenkin se, että joka päivä pistän nokan ulos ja kävelen vähän vaikka kuinka masentaisi tai väsyttäisi. Nämä lupaukset olen myös pystynyt aika hyvin, lukuunottamatta joulunaikaa, pitämään. 

Ihan tietoisesti en ole halunnut liian tiukkaa dieettiä. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon muuta ajateltavaa painonhallinnan ja terveysasioiden lisäksi. Keskittynyt mieluummin sellaisiin muutoksiin ja lupauksiin, jotka on helppo pitää. Silti paino tuntuu liikkuvan alaspäin tuskastuttavan hitaasti.

Asennekysymys?

En ollut ennen diabetesta tajunnut,miten pienestä ylipainosta voi tulla terveysongelmia. Olin aina ajtellut, että en minä niin lihava ole. Olin myös ajatellut olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Vaikka töissä ollessani en jaksanut juurikaan harrastaa liikuntaa vapaa-ajalla, ajattelin että liikun töissä tarpeeksi ja pyöräilen töihin. Olin kyllä tiedostanut, että minulla on huonot geenit diabeteksen suhteen (molemmat isoäidit ja isä diabeetikkoja), mutta en silti ollut ajatellut juuri minulla olisi konkreettista riskiä.

Silti minua ärsyttää median ja jopa joidenkin lääkäreiden ennakkoasenne. Se, että me kaikki kakkostyypin diabeetikot mässätään kaksin käsin sipsejä,karkkeja ja hampurilaisia.Kirjoitin Facebookiin siitä, miten eräänkin terveyslehden diabetesartikkelin kuvituskuvissa oli humoristisia kuvituskuvia juuri edellä mainituista herkuista.

Olen käynyt paljon erilaisilla lääkäreillä viime kuukausina ja huomannut myös heidän puoleltaan piiloteltua halveksuntaa. Eräskin nuori hoikka naislääkäri katsoi koko ajan mahaani, eikä kasvojani puhuessaan minulle. Eikä se katse ollut mitenkään hyväksyvä katse. Toivoisin että potilaat kohdattaisiin ihmisinä, ei ylimääräisinä sentteinä tai kiloina. Toki myönnän ja tiedän, että kakkostyypin diabetes on itseaiheutettu sairaus, mutta tuomitseva asenne ei mitenkään edistä sen hoitoa.

Betsyä tarvitaan

Ei minunkaan suhtautumiseni diabetekseeni ole aina ollut järin positiivinen. Alun tarmovaiheen jälkeen on myös tullut muita tunteita. Jossain vaiheessa kelasin tosi paljon sitä, miksi juuri minä sairastuin diabetekseen. Miksi sairastuin näin nuorena, miksi suhteellisen pienellä ylipainolla, miksi vaikka en tosiaankaan ole kaksin käsin karkkia ja hampurilaisia vetänyt? Miksi juuri minä meidän sisarusparvestamme? Toisinaan olen myös syyttänyt itseäni ja kokenut itseni ihan kelvottomaksi tähän maailmaan diabetekseni kanssa.

 Elämä jatkuu. Orkideat kukkivat helmikuussa keittiössä.

Olen myös miettinyt paino- ja laihdutushistoriaani. Muistan pitäneeni laihdutuspäiväkirjaa ensimmäisen kerran jo 15-vuotiaana. Vaikka silloin olin vielä ihan normaalipainon rajoissa. Meillä kotona pöydällä on lojunut äitini ruokapäiväkirja niin kauan kuin muistan.

Sovitin vähän aikaa sitten vanhaa ylioppilaspukuani. Eihän se tietystikään mennyt päälle. Minut se yllätti, koska ylioppilasjuhlien aikaan olin ajatellut olevani todella lihava. Muistan, ettei minulle tahtonut löytyä päälle menevaa mekkoa mistään. Nyt katsoin pukua uudestaan. Hame oli kokoa 40. Yläosa pari kokoa isompi. Ei siis mitään verrattuna siihen, että koin silloin olevani varmaan universumin lihavin ihminen huonosti istuvassa puvussani. Ylioppilaskuvistakin näkee epävarmuuteni.

On siis ihan eri asia, se mitä oikeasti painaa ja mitä tuntee painavansa. Laihduin ekana yliopistokesänä postinjakotyön myötä ja paino pysyi pitkään kurissa. Kunnes se alkoi jälleen hiljalleen nousta. Viimeinen niitti oli kokkikoulu, jossa meille suorastaan pakkosyötettiin omia tuotoksiamme päivittäin.

Vaikka paino on nyt huomattavasti korkeampi kuin tuona abikeväänä, koen silti itseni henkisesti paljon kevyemmäksi. Vaikka edelleen tuskastelen mahamakkaroitani, koen kuitenkin itselläni olevan tietyn ihmisarvon kiloistani huolimatta. Osaan jopa välillä nauttia kehostani ja sen epätäydellisyydestä.

Tällä viikolla mies sitten tuskastui jatkuviin paino- ja diabetesmurehtimisiini. Hän ehdotti, olisiko helpompaa,jos antaisin diabetekselleni jonkun lempinimen. Vaikka Betsy. Auttaisiko se suhtautumaan asiaan kevyemmin ja positiivisemmin.

Aloin heti kuvitella. Betsy olisi minun oma mielikuvitusystäbäni. Sellainen joka lohduttaa, kun ahdistaa ja painoaiheiset pohdinnat masentaa. Sellainen, joka kertoo piristäviä hauskoja juttuja ja pukeutuu kukikkaisiin kellomekkoihin. Betsyllä on punertava tukka, joka on aina kammattu 50-luvun tyyliin. Betsy on aina valmis pelastaman minut pulasta. 

Uusi alku

Pitkään pohdittuani päätin ottaa naftaliinista tämän blogini.

Siitä on kai pari vuotta, kun viimeksi päivitin. En ikinä varsinaisesti lopettanut, uusi elämäntilanne vain vei mennessään. Se pisti pohtimaan, mitä minusta täällä internetin syövereissä on.

Onko fiksua, että avaan koko elämäni, kompleksini ja heikkouteni, rakkaimmat ilon aiheeni netsissä omalla nimelläni ja kuvallani varustettuna. Vaikuuttaako se, mitä huonoina hetkinäni tänne raapustelen siihen, miten yleisesti ottaen ihmiset minuun asennoituvat? Onko hyvä juttu, että jos googlaan kissani nimen, saan vastauksesi miljoona kuvaa juuri minun kissastani eri tilanteissa – ja minusta, minun eri kodeistani.

Varsinkin kun kuvaan astui se toinen tyyppi. Se,jonka kanssa nykyään asustan ja jaan elämäni. Mietin, onkoo reilua häntä kohtaan, että jaan henkilökohtaisia tuntemuksiani ja häneenkin liittyviä asioita niin laajasti netissä.

 Tämä on viimeisimpiä Ipatillista otettuja kuvia. Loikoilua kirkkaana kevätaamuna Laihian kuistilla.

Mutta ei ole olemassa muuta tietä.Huomaan näivettyväni kirjoittamisen puutteessa, jotenkin tyhmentyväni.Aivoni täyttyvät kaikella ylimääräisellä roskalla, jota en saa purettua. Koen tarvetta etsiä jälleen itseäni, avautua jollekin.

Näiden parin vuoden aikana olen pohtinut sitäkin vaihtoehtoa, että aloittaisin pelkästään käsitöitä ja keskiaikaa käsittelevän blogin,jossa minä itse, minun tunteeni ja vajaavaisuuteni jäisivät taka-alalle. Mutta en saanut ikinä aikaiseksi, enkä tuntenut tarpeeksi intohimoa sellaista blogia kohtaan, jossa olisin niin vähän minusta,minun haaveistani ja intohimoistani.

Minä ja Pohjalla helmenä pätöinen minä olemme käyneet pitkän tien. Ekan tällä nimellä kulkevan blogin aloitin jo teini-ikäisenä. Olen pitänyt pari kertaa ennenkin parin vuoden tauon ja palannut sitten takaisin samalla nimellä. Koen otsikon itselleni merkitykselliseksi. Samalla täällä on paljon dataa siitä tiestä, minkä olen kulkenut. Huippuhetkistä, kriiseistä, yliopistoajoista, Nummenrannasta, Kaskentiestä, edesmenneestä Ipatillista. 

 

 Kynttilä ikkunassa Kaskentiellä

Välillä minusta on viime aikoina tuntunut, että olen kadoittanut osan itsestäni, siitä tytöstä joka oli. Parisuhteen aloittamisen jälkeen kaikki muuttui ehkä vähän liiankin nopeasti. Omaa aika käsitöille jäi vähemmän, omaa aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän, omat kaveritkin välillä alkuhuumassa jäivät.

Ihan konkreettinen esimerkki onse, että oma rakas kulttuuripääkaupunkitarroin päällystetty läppärini,jolla tämän blogin ja kulttuuripääkaupunkiblogini postaukset kirjoitin, on maannut käyttämättömänä varmaan vuoden päivät. Enää sillä ei pääse enää edes nettiin. 

Vielä enemmän jäi taakse, kun muutettiin yhteen Pääskyvuoreen puolitoista vuotta sitten. Elinympäristö muuttui, omiin tuttuihin harrastuksiin ei saanut lähdettyä niin usein. Tunsin jossain vaiheessa tosi vahvasti olevani lähiöni vanki. En löytänyt uudesta asuinympäristöstäni yhtään iloista tai nautittavaa asiaa. Kaikki vanha tuntui olevan niin kaukana.

 Lohikärmekoriste vanhassa naapurustossa.

Vasta ihan viime aikoina olen sopeutunut asumaan tänne. Juurieilen sanoin tuolle puoliskolle, että kai mä olen jo hyväksynyt sen, että asutaan täällä jonkun aikaa. Nyt kun olen taas työttömänä, olen myös aktiivisesti pyrkinyt etsimään kaipaamaani iloaelinympäristöstäni. Uusi polkuja, nättejä rintamamiestaloja ja rauhallisempia kävelyreittejä. Olemme myös yhdessä yrittäneet saada asuntoamme viihtyisämmäksi ja kehittäneet parempia säilytysratkaisuja.

Itse asiassa kävin vnhan kämpän liepeillä pari päivää sitten ja havahduin siihen,miten kauhea melusaaste Kaskentiellä on. Tosiasia on, että niihin Kaskentien aikoihin ei ole paluuta. Katsottiin yhtenä päivänä yhdessä koneelta löytyneitä kuvia ja järkytyin.

Kuvat oli ihan viimeisistä Kaskentien kuukausista, kun asuttiin käytännössä yhdessä. Miten pieni keittiö, mikä määrä likaisia tiskejä, miten paljon tavaraa ympäri olohuonetta! Nukuimme levitetyllä vuodesohvalla ja erillistä makuuhuonetta ei ollut. Kämpän kaapit olivat jo täynnä ennen Timon tuloa elämääni, joten tavaraa riitti. Olimme sinä kesänä vielä molemmat vuorotöissä, joten yöunet jäivät vähiin, kun vuorot eivät osuneet yksiin.

Tassua toisen eteen keväällä 2014.

Ei, niihin aikoihin ei ole enää paluuta. On siis aika keskittyä elämään tässä ja nyt 
ja lakata haihattelemasta menneitä. Aloittaa jotain uutta, kuitenkinmenneisyytensä muistaen. 

Tervetuloa matkaan, matkatoverit, sekä uudet että vanhat!

Rosalan tunnelmallisessa hämärässä

Vietin viime viikonlopun ex tempore Rosalan viikinkikylässä yhdessä 60 muun elävöittäjän kanssa. 

Viikonlopun tunnelmaa voisi kuvailla sanalla mahtava. Tapahtumassa oli väkeä kahdestatoista elävöittäjäryhmästä ja silti kertaakaan tapahtumassa ei puitu ryhmien välisiä eroja, vaan nautittiin yhteisestä ajasta tunnelmallisessa ympäristössä. 

Viikonloppu viikinkien pitkätalossa sai minut miettimään, mikä minulle on tässä harrastuksessa tärkeää. 

Päädyin siihen, että tärkeimpiä ovat sellaiset hetket, jolloin ymmärtää jotain konkreettista entisajan ihmisen elämästä. Tapahtuivatpa nämä oivallukset sitten modernissa leirikeskuksessa, joita yleensä tapahtumapaikkana käytämme, tai autenttisessa viikinkikylässä. SCA:n tarjoamat elämykset ovat aivan yhtä ihania kuin astetta autenttisemman toiminnan tarjoamat, mutta erilaisia. 

Aamu

Otetaan esimerkiksi kuvaus Rosalan sunnuntaiaamusta: Herään viikinkiaikaisen Åsebergin peiton alla kuumuuteen ani varhain. Alan laskeutua pimeässä haparoiden jyrkkiä tikkaita ylätason makuulavitsalta alas  saliin. 

Huomaan kylmän väristyksen selkäpiissäni. Vaikka äsken vuoteessa oli kuuma, alhaalla salissa lämpötila on laskenut edellisen illan juhlien jälkeen radikaalisti. Alan astella pimeässä hitaasti kohti keittiötä ja toilettia. Varpaani värähtävät, kun ne osuvat keskilattian kylmään kiveen, joka kuuluu lattialla sijaitsevaan talon tulisijaan. Yritän astella mahdollisimman kevyesti kylmällä kivellä. 

Huomaan pimeässä epämääräisen hahmon lattialla. Tunnen jotain pehmeää varpaissani. Se on kiveyksellä nukkuva Idefix. Idefix havahtuu, nostaa päätään ja haukahtaa hiukan. Alkaa jo innostua väen heräämisestä tulevaan aamuun. Rauhoittelen hurttaa, ettei lavitsoillaan nukkuva väki heräisi koiran riemuun. 

Jonkin ajan kuluttua palaan tarpeiltani ja kömmin ylös yläpetin lämpöön. Paljaat varpaat ovat kylmenneet kalikaksi ja tungen ne aivan kultani viereen, joka herää kylmään kosketukseen. Nukahdamme uudestaan ja heräilemme lasten riemuisaan aamukiljuntaan ja pöytien välissä ravaamiseen useampaan otteeseen pikkuhiljaa. Lopulta jätän aamu-unisen miehen koisimaan ja lähden itse aamupalalle. 

Muinaisajan yksityisyys

Tässä vaiheessa lukija varmaan on kiinnittänyt huomiota tuohon oman kullan kainalossa nukkumiseen. Tapasin viikinkiajan laiva Sotkan piireissä aivan ihanan miehen ja olen nyt aavistuksen verran vähemmän villi ja vapaa sinkku kuin aiemmin. Hän pyysi minut viettämään viikonloppua kanssaan Rosalaan ja sain tietää päässeeni mukaan tapahtumaan vain paria päivää aikaisemmin. 

Viikonloppuna huomasin miettiväni useamman kerran sitä, miten rajoitettu yksityisyys muinaisella ihmisellä oli. Kaikki tehtiin yhdessä talon väen kanssa. Mihin muinaisuuden ihminen saattoi mennä, kun halusi olla vähän aikaa itsekseen tai vaikka viettää kahden keskistä laatuaikaa? 

Yhteisö on kokoajan läsnä muinaisessa asumuksessa. Jopa yläpetiin verhojen taakse kuuluu salin hälinä ja pauhu. Kesken herkän hetken soturijoukko pirtinpöydässä kertoo härskin vitsin ja alkaa naurun remakka. Tai bardi innostaa talon väen riehakkaaseen yhteislauluun. 

Välillä vieressä makaava mies keskittyy vain alhaalla tuvassa kerrottuihin sotajuttuihin ja hymähtelee niille itsekseen. Huomaan miettiväni sotilaiden keskinäistä lojaliteettia jälleen uudella tavalla. 

Avaamme verhot ja seuraamme tuvan hyörinää. Kurkkaan miehen selän takaa alas saliin ja rouvat pöydästänsä hymyilevät meille tietynlaista hymyä. Tällaista muinaisuuden rakastavaisten elämä kenties saattoi olla. Mikään ei pysy tuvassa salaisuutena kovin kauaa.

Kävi tämän tuoreen sutinan kanssa miten kävi, olen kiitollinen viikonlopun elämyksistä. Nyt ymmärrän muinaisuuden naisen elämää himpun verran paremmin.

Levoton Tuhkimo

En ole maininnut asiaa vielä täällä – minusta tulee tv-tähti. Esiinnyn nimittäin  yhden jakson ajan päähenkilönä Ylen uudessa Tuhkimotarinoita-muodonmuutosohjelmassa. Kaikelle kansalle ohjelma näkyy kakkosella ensi maanantaina yhdeksältä. 

Sain jaksoni itselleni DVD:llä jo pari viikkoa sitten. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, mitä mieltä olen ohjelmasta. En ole oikein osannut vastata heille mitään. 

Ensimmäinen katsomiskerta oli niin kamalaa kuin nyt yleensä on katsella itseään videolta. Sitä kiinnitti paljon huomiota epäolennaisiin asioihin, kuten siihen, näytänkö mä oikeasti tuolta, onko mun puhetyyli tosiaan noin sössöttävä ja hui kauheeta onko mulla tuollainen kaksoisleuka. Toinen katsomiskerta kaverin kanssa sujui jo paremmin ja sitä osasi jo kiinnittää huomiota ohjelman olennaiseen sisältöön. 

 Tuhkimotarinoita-prosessi oli pitkä. Ensimmäisen kerran minuun otettiin yhteyttä jo tammikuussa ja kuvauksiin seulottiin päähenkilöt pitkien puhelinhaastattelujen ja koekuvausten jälkeen. Ekat osuudet ohjelmasta kuvattiin maaliskuussa ja varsinainen kuvausviikko koitti juhannuksen jälkeisellä viikolla. 

Kuvausviikko oli hektinen. Kuvasimme kuvituskuvaa keskiaikamarkkinoilla keskiaikavaatteissa ja muita kuvauksia ympäri kaupunkia. Päivät venyivät kymmentuntisiksi. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, jos filmitähdet ovat niin hoikkia, kun eihän ne ehdi syödäkään oikein mitään.  Aluksi kameraa jännitti aika paljon, mutta loppuviikosta oli jo paljon luontevampaa esiintyä kuvauksissa.  Ehkä on hyvä, että heinäkuun kuvausten ja ulostulon välillä on niin pitkä aika. Nyt on saanut sulatella kuvauksia ja niiden asioita ihan rauhassa. 

Väsynyt Tuhkimo raskaan kuvasviikon jälkeen.

Mikä sitten on muuttunut Tuhkimotarinoiden myötä vai onko mikään? Nykyään mietin paljon tarkemmin kuin ennen, mitä vaatteita päälleni laitan.  Sain ohjelmasta paljon uusia vaatteita ja niitä on tullut käytettyä paljon. Heitin myös pari viikkoa sitten stylistin oppien mukaan epäsopivia asuja pois. Nyt ne pitäisi saada vielä roudattua vaatedivariin tai UFF:n laatikkoon. 

Olen ostanut myös paljon uutta vaatekaappiin tulleen kolon täytteeksi. Stylisti Outi Broux antoi hyviä vinkkejä minulle sopivista väreistä, kuoseista ja malleista. Läheskään kaikkia keskusteluja ei edes leikattu mukaan lopulliseen ohjelmaan. Niinpä uusia vaatteita on ollut kiva metsästää. 

Harmi vaan, ettei tämän syksyn muoti tummine ja haalistuneine sävyineen oikein sovi värimaailmaani. Sen takia olenkin ostanut sopivia värejä ja malleja silloin harvoin, kun niitä on tullut vastaan kohtuullisella hinnalla. Olen päässyt eroon hassujen ja huonolaatuisten alennusvaatteiden hamstraamisesta ja ruvennut nauttimaan ihan vain kaupassa kiertelystä ostamatta mitään. 

Yksi ihan konkreettinen muuttunut asia on se, että olen ruvennut käyttämään housuja ensimmäistä kertaa sitten varhaisteinivuosien. Sain parit housut ohjelmasta ja tänään ostin kolmet farkkulegginssit tarjouksesta lisää.  On kiva muutella vähän tyyliään. Sitä paitsi nautin siitä, että voin nyt käyttää eripituisia paitoja ja tunikoita ihan eri tavalla kuin ennen. Uusia yhdistelmiä on aina kiva tehdä. 

Konkreettisten asioiden lisäksi suhteeni ulkonäkööni on muuttunut, niin kuin tällaisissa muodonmuutosohjelmissa usein tavoitteena onkin. Kokonaan ohjelmaa siitä ei ole kiittäminen, vaan laajempaa elämäntapamuutosta, johon liittyy niin ravinto kuin liikuntakin. Ylipäätään huomaan, että en suhtaudu itseeni ja ulkonäköni puutteisiin niin ankarasti kuin ennen. 

Kaikesta tästä huolimatta maanantain ensi-esitys jännittää. Puhun televisiossa paljon myös vaikeista asioista, mutta koen että niistä pitääkin puhua. Silti mietin, mitä ihmiset mahtavat ajatella: Kuinka moni tuttu katsoo ohjelman ja onko katsojien joukossa esimerkiksi vanhoja luokkakavereita? Tunnistavatko naapurin papat pihassa ja vesijuoksumummot uimahallissa? En kai mä nyt vaan mitenkään nolaa itseäni koko kansan edessä? 

Onneksi televisiosta tulee nykyisin niin paljon kaikkea, että eiköhän yksi ohjelma unohdu yleisön mielistä kohtuullisen nopeasti.

Hyppään, jalkani nousevat keskelle ilmaa

Tänään on taas tällainen päivä.  Huono. 

Eilen oli jopa ihan  hyvät fiilikset jossain kohtaa: Sain tuet, ostin hyvää ruokaa ja pääsin pitkästä aikaa uimahalliin. Aurinko paistoi mukavasti turkoosiin altaaseen ja vesi oli ihanan pehmeää. Altaalla oli hassu ranskalainen nuoripari, jotka saivat minut hymyilemään vienosti.

 Ennen kaikkea ylitin jälleen itseni. Koko kesän olin katsellut altaaseen hyppääviä ihmisiä kaihoten. Haaveilin siitä, että joku päivä uskaltaisin itse tehdä samoin. Vähitellen viikkojen kuluessa haaveilu vaihtui päättäväisyydeksi. Suunnittelin, että uskallan hypätä ennen kesän loppua, vielä tällä uimalakaudella. 

En uskaltanut lapsena hypätä kunnolla edes altaan reunalta, vaikka luokkakaverit kiipesivät innokkaasti hyppytorniin. Kerran minut muistaakseni pakotettiin hyppäämään sillä syyllä, että muuten en saisi uimataitomerkintää todistukseen. 

Mutta nyt uskalsin hypätä. Ajattelin, että ehkä se buustaa minulle tarpeeksi voimia työnhakuun ja asioideni selvittelyyn, antaa positiivisia elämyksiä. Juuri kun olin miettimässä, uskaltaisinko kokeilla hyppäämistä jo tänään, ponnulle kiipesi intialaisen näköinen pikkupoika. 

Poika katseli hiukan hämilleen alas veteen, hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs reunaa. Häntä selvästi jännitti. Poika katseli pitkään rauhallisen mietteliäänä, mutta uskalsi lopulta hypätä. Väreet vain kulkivat altaan pinnalla. Poika uskalsi hypätä altaaseen ihan yksin, ilman ympärillä kannustavia aikuisia tai kavereita. Hyppääminen oli hänen oma projektinsa, asia josta oli selvästi haaveiltu jo pitkään. Nostan hattua tuolle pikkupojalle, en olisi ikinä lapsena uskaltanut tehdä samaa. 

Kapusin itse puolestani laudalle. Päätin luopua kaikista aiheeseen liittyvistä ajatuksista. Päätin olla ajattelematta sitä, mitä ihmiset ajattelevat, kun tällainen tonnikeiju pulahtaa altaaseen. Aikuinen ihminen ja tuolla lailla lapsekkaasti hyppelee! Katselin pyörryttävän turkoosia syvyyttä ja annoin mennä. Eikä se niin kamalaa ollutkaan, vaan ihan mukavaa. Asia ei ollut mitenkään suuri, mutta koin onnistuvani edes jossain. 

Mutta tänään on siitä huolimatta voimaton olo. Kyyneleet alkoivat valua jo heti heräämisen jälkeen. Silitin mahan päällä kehräävää kissaa, tärisin ja itkin. Olin mennyt nukkumaan siinä raskaassa olotilassa, kun on itkenyt liian pitkään jaksaakseen enää itkeä. Kun koko pää on täynnä räkää ja päässä humisee raskas päänsärky ja tyhjyys. Ei se hyppääminen tainnut ongelmia ratkaista kuitenkaan. 

Tänä kesänä ja keväänä tuo itkemisen jälkeinen tunne on tullut tutuksi. Itkin ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla keväällä eräässä keskiaikatapahtumassa. Annoin vain kyynelten tulla. Aikaisemmin en itkenyt juuri koskaan. En itkenyt, kun äitini sairastui leukemiaan, en itkenyt kun siskoni joutui sairaalaan. Sen jälkeen itkin, kun kuulin entisen poikaystäväni kuolemasta, mutta vain vähän, salaa, hillitysti kuin häpeillen. Sen sijaan olen viettänyt vuosien varrella monta hetkeä toivoen, että osaisin edes itkeä. 

Jotenkin viimeisen vuoden aikana olen ollut vain niin auki. Olen yrittänyt rakentaa minäkuvaani uudestaan kaikkien epäonnistumisten jälkeen. Olen yrittänyt etsiä todellista itseäni kaikkien harhaluulojen alta. Yrittänyt pitää väkisin kiinni pienistäkin rippeistä sitä minää, joka joskus luulin olevani. 

Vähänkerrassaan turhat luulot on ravisteltu pois. Luulin olevani esimerkiksi olevani ihan hyvä järjestämään Sydäntalvenjuhlia, kunnes minua valistettiin asiasta. Luulin olevani hyvä järjestelemään pitäjän asioita, kunnes minua valistettiin siinäkin.  Luulin virheellisesti olevani joskus hyvä ompelussa, kirjonnassa ja latinassa. Luulin oikeasti, että minusta voisi tulla joku päivä toimittaja, kääntäjä tai tietokirjailija.

 Yksi syy miksi oppisopimus pelottaa on se, että en kestäisi enää kovin montaa asiaa jossa en olekaan hyvä, vaikka uskaltauduin joskus kuvittelemaan niin. Ei minun tarvitse tuntea olevani paras, vaan osaavani jonkun asian ilman vinoilua ja arvostelua, tarpeeksi hyvin. Toisinaan mietin olisiko sittenkin helpompaa olla sellainen persoona, joka uskoisi aina itseensä kaikessa, vaikka ei osaisikaan ja vain suodattaisi pois muiden pilkallisen naurun ja hymähtelyn. 

Myönnän ottavani usein liian henkilökohtaisesti kritiikin. Minun on vaikea ottaa vastaan asioita asioina, ei henkilökohtaisesti. Erityisen vaikeaa se on nyt, kun olen muutenkin vähän hukassa. Ehkä yritän keskiaikaseuralla ja käsitöillä kompensoida muuten tyhjäksi käynyttä elämää. Mutta silti pitäisi muistaa, että keskiaika on ja sen pitäisikin olla vain harrastus.

Yritän kovasti kuitenkin kehittyä ottamaan vastaan myös negatiivista palautetta.  Yritän oppia olemaan puolustelematta itseäni ja tekemisiäni.  Oppia sopeutua muutoksiin sen sijaan, että tuntisin oloni turvattomaksi ja ahdistetuksi. Olla vastaisuudessa hakematta valheellista turvallisuuden tunnetta liimautumalla asioihin ja ihmisiin. 

Oppia käsittelemään paremmin niitä negatiivisia tunteita, kateutta ja mustasukkaisuutta, joita sisimmästäni on viime aikoina alkanut tulla esiin. Toisaalta minun pitäisi myös antaa itselleni lupa olla välillä huono, heikko ja osaamaton sekä vihainen ja huonotuulinenkin välillä. 

Mutta silti. Välillä on niin vaikea kohdata maailmaa ja erityisesti ystäviä tällaisena - kaikkine epäonnistumisineen ja vajaavaisuuksineen. Siten, että voisin olla ihan ilman mitään valheellisia naamioita. Voisin myöntää olevansa vähän hukassa ja huono yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta siitä huolimatta voisin tuntea olevani arvokas, edes omasta mielestäni. 

Mietin usein sitä, olenko samanlaisessa tilanteessa vielä kymmenen tai vaikka viiden vuoden päästä. Ihan yhtä vajaavainen ja yhtä hukassa, edelleenkin kykenemätön olemaan tarpeeksi järkevä. Ovatko silloinkin ihmissuhteet yhtä vaikeita ja parisuhde samalla lailla kaukaiselta ja mahdottomalta tuntuva haave? Roikunko samalla lailla valheellisissa kuvitelmissa ja yritän löytää turvallisuuden tunnetta tavaroista, rutiineista ja ihmisistä? Olenko yhtään sen enemmän selvillä siitä, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn? 

Mutta sitten, kun olo tuntuu aivan epätoivoiselta, muistan.  Minä sentään hyppäsin. Ehkä se on sentään jotain. Etenemistä pienin askelin.