Koleralipun alla

Olen lukenut kesäpäivien ratoksi Gabriel García Márquesin Rakkautta koleran aikaan. Kyseessä on harvinaisen ärsyttävä opus. Teoksessa rakkaudesta ropisee kaikki romantiikka. Päähenkilö suorastaan kuvottaa.

Kirja kertoo Florentino Arizan viisikymmentä vuotta kestävästä pakkomielteestä nuoruuden rakastettuaan Fermina Dazaa kohtaan. Pari kihlautuu salaa kirjeenvaihdon seurauksena, puhumatta koskaan enempää kuin muutaman sanan keskenään.

Naisen keplottelijaisä on haaveillut sosiaalisesta arvon noususta tyttärensä avioliiton kautta. Lennätinvirkailijana työskentelevä Florentino ei sovi kuvaan. Niinpä Fermina hylkää hänet ja avioituu koleraa vastaan sankarillisesti taistelevan tohtori Urbinon kanssa.

Florentino Ariza elää viisikymmentä vuotta persoonattomana varjona, kiipeää korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Florentino elää vain sitä hetkeä varten, kun Urbinon joskus kuolisi.

Hän ei kykene rakastamaan ketään, mutta antautuu tunteettomiin seksiseikkailuihin kaupungin leskien ja jopa häntä kuusikymmentä vuotta nuoremman 14-vuotiaan sukulaistytön, holhottavansa kanssa. Kukaan ei opi tuntemaan todellista Florentinoa, hänen salaisuuttaan.

Samaan aikaan Fermina elää vaihtelevia vaiheita avioliitossaan. Lopulta aviopuolisot ovat kuitenkin valmiita antamaan anteeksi toistensa tekemät virheet ja elävät seesteistä vanhuutta.

Kun tohtori kuolee, nuoruuden rakastavaiset tutustuvat uudestaan. Pari karkaa hurjalle jokilaivamatkalle vanhuuden opettaessa tarttumaan hetkeen. Samalla Florentino oppii viimein jotain aidosta rakkaudesta, nuoruuden imelän ideaalin sijaan.

Päätesatamassa laivaan kuitenkin nousee sukulaisia, joille Fermina ei halua paljastaa uutta rakkauttaan maineensa menettämisen pelossa. Laivayhtiön toimitusjohtajana Florentino Ariza määrää laivan purjehtimaan eristyksissä koleralipun alla aina kuolemaan saakka.

Mietin, miksi Florentinon tarina kuohuttaa tunteitani niin paljon. Totuus on, että Florentino Arizassa on ripaus itseäni. Juuri omaa itseä muistuttavat piirteet ärsyttävät eniten ihmisissä ja fiktiivisissä hahmoissa.

En tarkoita, että olisin mikään tunteeton irstailija. Tarkoitan sitä, miten vaikeaa on päästää irti menneisyyden ideaaleista, kokea aitoja tunteita etäisen ihailun sijaan. Miten vaikea on uskaltaa avautua ja tarttua tilaisuuteen, vaikka saattaa polttaa näppinsä.

Mitä irstailuun tulee, tilanteeni on täysin päinvastainen. Minun on vaikeaa päästää toista iholle, niin henkisesti kuin fyysisesti. Elän siinä suhteessa hyvinkin askeettista elämää, tilannetta sen kummemmin kyseenalaistamatta. Olen kai jo menettänyt toivoni, elän muutaman menneisyyden traumaattisen suhteen varjossa.

Vapun korvilla minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin sutinaa. Romanssi päättyi minun aloitteestani. Päädyin siihen, ettei minulla ole resursseja minkäänlaiseen suhteeseen juuri nyt. Ensin pitäisi kai oppia tuntemaan oma itsensä, ennen kuin voi ottaa jonkun toisen mukaan. Tilanne tuntui itsestäkin vaikealta myöntää.

Jostain pitäisi saada lisää varmuutta, rohkeutta, hyväksyntää itseään kotaan ja avoimuutta toisia kohtaan. Olen näissä asioissa epävarma kuin teinityttö. Etenen avoimuuden ja luottamuksen opettelussa pienin askelin.

Mitä tehdä, etteivät piikit nousisi pystyyn aina kun joku yrittää liian lähelle liian nopeasti? Osaan olla tapailun ensiviikkoina todellinen bitch, uskokaa tai älkää.

Sitten kun jonkinasteinen luottamus on saavutettu, minun on todella vaikea sanoa negatiivisia asioita ääneen. Mitä läheisempi ihminen minulle on, sitä vaikeampi niitä on tuoda julki. Patoan asioita, kunnes räjähdän jostain olemattomasta pikkuasiasta. Olen opetellut kritisoimaan, huomauttamaan asioista suoraan, vaikka se on välillä vaikeaa.

Ensin kai pitäisi oppia rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa ketään muuta. Mutta miksi sen pitää olla niin pirun vaikeaa?

Englannin paketti ja kissalähetys

Viikko sitten maanantaina rantautui äitini serkku Liisa Turkuun englantilaisen miehensä Keithin kanssa. Matkaa oli tehty autolla aina Englannista saakka. Liisa lukee tätä blogia, joten sovimme aamiaistreffit satamaan, jossa olen töissä.

Liisa on myös kiinnostunut keskiajasta ja käsitöistä. Niinpä hän toi mukanaan paketin ylimääräistä keskiaikakamaa ja käsityötarvikkeita nurkista pölyyntymästä. Tällainen paketti se sitten oli:

Paketin sisältä paljastui paljon keskiaika-aiheisia kirjoja, joita löytyy kuulemma paljon paikallisilta kirpputoreilta ja antikvariaateista.
Paketista löytyivät seuraavat teokset:

- Richard Selbie, The Anatomy of Costume. 1970-luvun kuvateos muodista muinaisesta Egyptistä nykypäivään.
- The Gooodman of Paris. Englanninkielinen käännös ranskalaisesta kotitalousoppaasta 1300-luvulta selityksineen.

- Candace Bahout, Medieval Needlepoint. Nykyaikaisia kirjontamalleja, jotka ovat saaneet innoituksensa keskiajasta. Hyvä puoli on se, että kirjassa kerrotaan, mistä käsikirjoituksesta tai vanhasta seinävaatteesta mallit on muokattu.

-Alma Oakes & Margot Hamilton Hill, Rural Costune - Its Origin and Development in Western Europe and the British Isles. Pätevän näköinen kirja maalaisten vaatetuksesta keskiajalta 1800-luvulta. Sisältää kuvia, taulukoita lainsäädännöstä ja paljon muuta pientä kivaa ekstraa.- Francois Boucher, 20 000 Years of Fashion - The History of Costume and Personal Adornment. Varsinainen tiiliskivi muodin historiasta. Keskiajastakin on iso siivu.

- The Big Book of Needlecraft - A book of Practical Information and Interest for the Home Needlewoman, the Dressmaker, the Embroideress, the Knitter and the Craftswoman. 1900-luvun alusta peräisin olevan kirjan pömpöösi nimi kertoo kaiken oleellisen. Sisältää kaavoja, kuvia erilaista pistoista, neuleohjeita ja selityksiä erilaisista harvinaista käsityötekniikoista.
Löytyi paketista muutakin kivaa. Omituisin tuliainen oli kokoelma laminoituja henkilöhahmoja Cantebury Talesin käsikirjoituksesta 1300-luvulta. Näitä voisi käyttää lasinalusina, havainnollistavana opetusmateriaalina tai vaikka tapahtumapaikan somistamiseen. Paketista löytyi myös karkeaa pellavalankaa pienen ihmisiän tarpeisin. Lankaa oli monta kerää.
Kangastakin löytyi hiukan: raidallista, valkoista ja tummanruskeaa puuvillaa. Kiitos paljon mahtvasta Englannin-paketista, Liisa!


Paketin kuvaamisen jälkeen tuli jatkettua kesän ensimmäisten valokuvien räpsimistä. Ensin kun kamerasta loppuivat patterit ja sitten itse kamera oli hukassa. Kesä on sitä paitsi kulunut niin tylsästi töissä, ettei kuvausintoa olisi muutenkaan paljon ollut. Lopulta kamera ja patterit löytyivät.Torstaina sain Ipatillin takaisin koko alkukesän kestäneeltä evakkomatkalta tai hermolomalta.
Kissaherran unirytmi kun ei sopinut yhteen kesätyön aikaisten aamuherätysten kanssa.


Maalla Ipatilli hiiresti ja nautti luonnosta ja lämmöstä. Kaupungissa täytyy tyytyä vain parvekkeeseen hellepäivänä. Kyllä pientä olikin jo ikävä!

Kirja-arvostelu: Natalie Zemon Davis, Trickster Travels

Luen kulttuurihistorian tenttiä varten Natalien Zemon Davisin oivaa opusta nimltään Trickster Travels - A sixteenth century Muslim between The Worlds (2006). Teoksestaan Martin Guerren paluu tunnettu kirjailija paneutuu jälleen varhaismodernin kulttuurin juurille yhden esimerkkihenkilön kautta mikrohistorian metodeita käyttäen.

Tutkimuksen kohteena on ensimmäisen Afrikan maantieteellisen esityksen La Descrittione dell' Africa (1550) kirjoittajan elämänvaiheet ja sopeutuminen erilaisiin kulttuureihin. Hänet tunnettiin elämänsä aikana monella eri nimellä: Granadassa syntynyt ja sittemmin Marokkoon muuttanut arabidiplomaatti oli alunperin muslimimaailmassa nimeltään al-Hasan al-Wazzan, kritysssä lännessä Ioannes Leo Africanus de Medici ja kristtynä arabina hänet tunnettiin nimellä Yuhanna-al-Asad. Kulttuurin mukana vaihtui siis koko identiteetti nimeä myöten.

Kristyityt merirosvot kaappasivat korkea-arvoisen Al-Hasan al-Wazzan diplomaattimatkalla ja saatuaan selville tämän henkilöllisyyden lahjoittavat hänet paaville Roomaan. täydentämään tämän "kokoelmia" oeri kulttuurien oppineista. Rooman-aikanaan hän sai ensin vankeudessa tutustua Vatikaanin kirjakokoelmiin ja opetteli italian kielen sekä ilmeisesti hiukan myös latinaa. Al Wazzanin kastetilaisuus Pietarinkirkossa oli suurtapaus korkea-arvoisine kummeineen ja sitä juhlittiin näyttävästi.

Otettuaan kasteen ja kristityn nimen hän sai arabiankielen taitonsa vuoksi työtä paavin kuuriasta käsikirjoituksten kääntäjänä. Italian-vuosiensa aikana hän kirjoitti myös useita omia teoksia italiaksi erilaisista muslimimaailmaan liittyvistä aiheista. Rooman ryöston 1527 (Sacco di Roma) tiedot hänen vaiheistaan katoavat, mutta Natalie Zemon Davis esittää hypoteesin Al-Hasan al-Wazzanin todennäköisestä paluusta Afrikkaan ja kuvaa uudelleen sopeutumista muslimiyhteisöön.

Monikulttuurista kontakteista kiinnostuneelle historianharrastajalle tai -elävöittäjälle kirja tarjoaa varsinaisen aarreaitan nippelitietoa tilanteesta käytännössä. Itse ainakin yllätyin kirjaa lukiessani 1500-luvun Rooman monikulttuurisuudesta. Teoksen mukaan kun muslimiorjat tai kristyiksi kääntyneet arabipalvelijat olivat suhteellisen yleisiä suurimmissa kotitalouksissa. Käännynnäisillä oli myös ihan oma arabialaisia ja kristyyjä perinteitä yhdistävä kulttuurinsa.

Kirjassa käsittellän myös paljon kirjallisuudessa esiintyviä vaikutteita arabialaisista teoksista ja siitä, miten Al-Hasan al-Wazzan käytti arabialaista kertomusperinnettä hyväkseen teoksessaan. Loppuosan Kattava hakemisto on suureksi hyödyksi laajasta teoksesta (435 s.) tietoa etsittäessä, mutta loppuviitekäytäntö hankaloittaa jonkin verran kirjan luettavuutta.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Tämä teksti on osa suoritustani eräälle kulttuurihistorian harjoituskurssille.

Huppu, kissa ja tyttökirja

Isänpäivä on nyt ohi ja ollaan taas kaupunkisivistyksen parissa lyhyen Keski-Suomen pyrähdyksen jäljiltä. Kissa jäi sine hoitoon, sillä kahtena seuraavana viikonloppuna en ole kotosalla.Ensi viikonloppuna kokkailen renenssihenkisen illallisen tanssileirin väelle ja toivottavati ehdin siinä sivussa muutaman tanssiaskeleenkin ottaa. Sitä seuraavana viikonloppuna puolestaan on vuorossa keskiaikailua Keppiä ja käsitöitä-tapahtuman merkeissä Orimattilassa. Enpä muista milloin viimeksi vai onko koskaan tullut oltua tapahtumassa kahtena viikonloppuna peräkkäin. (Vaikka tuo tanssileiri ei SCA:n järjestämä olekaan...)


Viime viikolla innostuin leikkaamaan nurkissa pyörivistä tilkuista itselleni uuden entisiä paksumman hupun kaavat. Siinä sivussa tuli otettua myös paljon kuvia kissasta pyörimässä kankaan päällä. Kankaan leikkaaminen on vain sellainen homma, ettei se tahdo millään luonnistua ilman kissakavereiden apua tai ainakaan avusta huolimatta.
Kaavana on sama Solfjordin huppu, jolla olen tehnyt edellisetkin hupuntekeleeni pituutta ja kiinnitystä varioiden. Tällä kertaa huppuun tulee toppavuori, jonka "tikkaan" aitapistoilla kiinni päällyskankaaseen saumojen päältä. Samalla aitapisto avaa saumanvarat ja huolittelee ne. Koristeellinen hupun ulkopuolelle jäävä pisto jälki myös miellyttää silmää. Nyt on huppu jo hyvässä vauhdissa ja hamossaan huolitteluja vailla.


Kameran oman muistin syövereistä löytyi myös kuva noin kuukausi sitten ostamastani L. Montgomeryn tyttökirjasta Vanhan kartanon Pat. Vannoutuneelle Montgomery-fanille aikaisemmin suomentamattoman romaanin ilmestyminen suomeksi oli juhlatapaus. Kirja on myös ulkoasultaan kaunein, mitä olen vähän aikaan nähnyt.

Montgomeryn lukeminen tuoreena ja modernina käännöksenä oli vanhoistya käännöksistä eroava, mutta silti hyvä elämys. Kotouttamista oli luonnollisesti huomattavasti vähemmän kuin viime vuosisadan alun suomennoksissa. Minun mielikuvieni Prinssi Edvardin saarelle vanhahtavat suomenkieliset paikan ja maatilan nimet kuuluvat, mutta toisaalta nimien suomentamatta jättäminen on nykyaikaa ja nykyajan englannin kieltä tulvivassa ympäristössä sitä ei kai enää tarvita. Haastavasta käännösprojektista oli kuitenkin selviydytty hyvin ja erään kirjan keskeisen henkilön irkkumurre oli käännetty suorastaan hassun hauskasti kaiketi alkuperäistä matkien. Toivottavasti Patin tarinalle saadaan jatkoa suomenkielisenäkin pian,jotta voi taas käpertyä sohvan nurkaan ja antautua tuoreitten tyttökirjaseikkailujen pariin.

Joulua kohti...

Maanantaina aukesi joulukalenterin ensimmäinen luukku ja se tuntui ihmeen rauhoittavalta, vaikka hommaa piisaakin vielä paljon ennen joulua. Ehkäpä rauhoittumiseni johtuukin sitä edeltäneestä rentoitumisviikonlopusta kerrankin mitenkään opiskeluasioihin liittymätöntä kirjallisuutta lämpimään ja pehmeään vilttiin kietoutuneena lukien. Sain kerrankin luettua joskus lapsena lahjaksi saamani Sofian maailman loppuun asti. Kyseistä opusta muistan aloittaneeni joskus ala-asteella lukuisia kertoja, mutta jumittuneeni aina jonnekin keskiajan ja renessanssin välimaille. Kirja osoittautui yllättävän ajatuksia herrättäväksi vielä tälläkin iällä ja kertaus filosofian historian perusteista on aina paikallaan. Sofiasta toivuttani aloitinkin sitten Pentti Saarikosken tajunnanvirtaista teosta Kirje vaimolleni. Otin kirjan jotenkin todella raadollisena kuvauksena alkoholisoituneen neron elämästä, mutta samalla myös nautin teoksen tarjoamasta ajankuvasta vuoden 1968 Dublinista.

Kirjoja pitäisi lukea ehdottomasti enemmän myös vapaa-ajalla, kun viime vuosina olen yliopisto-opintojen takia kärsinyt ehkä hiukan jonkinsortin lukuähkystä. Vietettyään päivät kirjastolla tieteellistä tekstiä lueskellen ei sitä ehkä sitten enää illalla jaksa tarttua mihinkään kovin kehittävään tai lukijaltaan paljon vaativaan romaaniin. Pitäisikin käydä useammin kirjastossa ja tarttua rohkeasti ja ennakkoluulottomasti myös hiukan vieraammiltakin tuntuviin opuksiin. Yritän nyt ehkä entistä aktiivisemmin elvyttää vanhaa hyvää tapaa, jota olen viime vuodet hivenen laiminlyönyt. Onko jollakulla mielenkiintoisia kirjasuosituksia?

Käsityörintamakin etenee hitaasti, mutta varmasti. Mundisompeluksista vuosijuhlapuku on yksityiskohtia vaille valmis ja sen ompeleminen luonnistui yllättävänkin siististi. Mundisompeluksissa ei ole vereltäkään säästytty: Astuin noin viikko sitten lattialle jääneen purkupiikin päälle ja tuloksena suihkunnut veta sai suorastaan luututa asuntoni lattialta. Onneksi haava kuitenkin parani yllättävän nopeasti. Koitan laittaa tännekin kuvia uudesta iltaouvusta jossain vaiheessa, joskin katsotaan, meneekö se vasta ensivuoteen. Keskiaikaprojekteista kirjotusta pussukasta puuttuu enää noin neljäsosa, joten voin hyvinkin saada sen valmiiksi Sydäriin, kun taas uudelle pitemmälle hupulle ei ole tapahtunut viikkoihin muuta kuin että jäljensin kirjottavat kuviot kertakäyttölakanalle ja olen päättänyt kirjonnan värit. Muta huppu sinäänsä on yhtä saumaa vaille käyttökelpoinen.

Kirjallisuuden, käsitöitten ja koulustressin lisäksi aikaa on mennyt Suunnitelmia punoessa ja iltaisin kynttilänhämyssä fiilistellessä. Suunnitelmista ja niiden toteuttamisesta kertonen sitten myöhemmin, mutta kynttilänvalosta sen verran, että muutama päivä sitten oli sydän miltei hypätä kurkkuun, kun kissa yhtäkkiä päätti ottaa jättimäisen loikan ikkunaaudalta sohvalle palavan pöytäkynttilän yli valkoiset mahakarvat miltei liekkiä viistäen. Hullu otus, niin kuin ei kaksi kertaa jäihin tippuminen olisi ollut tarpeeksi...

Murheille stop

Lokakuu on alkanut hyvin sateisissa ja alkakuloisissa tunnelmissa. Jotenkin tuntuu, että elän semmoista suurta kehityksen ja käännekohtien aikaa ja muutoshan ei ikinä tapahdu helposti, vaan lukisiä kertoja päätä seinään hakattuani. Olen vain tajunnut paljon itsestäni ja sen, että tärkeintä on toimia niin, että tulee itse toimeen oman itsensä ja tekojensa kanssa, että on uskollinen itselleen ja niille arvoille, joiota haluaisi elämässän noudattaa vertailematta itseään liikaa muihin ja heidän arvoihinsa. Uskon, että jokainen alakuloisuuden ja epätoivoisuuden kausi kehittää ihmistä: Olisihan luonnotonta, jos pystyisi vuosikausia vain suorittamaan pysähtymättä välillä miettimään, kuka oikeastaan on ja minnepäin haluaisi lähteä, onko menossa oikeaan suuntaan elämässään. Pitäisi vain antaa itselleen tässä vahvojen ihmisten yhteiskunnassa myös lupa olla heikko, kun siltä tuntuu.

Mutta iloisempiin asioihin... Sain Utalta keskiviikona lainaksi kopioiden ottamista varten espanjalaisten kuninkaallisten hautojen tekstiililöydöistä kertovan kirjan Vestiduras Ricas - El Monasterio de Las Huelgas y su Epoca 1170-1340, joka ainakin kuviensa puolesta on museojulkaisujen aatelia, sillä vähäisellä espanjan kielen taidollani en tekstistä kovinkaan pajlon ymmärrä. Hämmästyttävän hyvin säilyneet puvut, kirjonnat ja muut asusteet on kuvattu isoin selkein värikuvin ja miltei jokaisesta esineestä on vieressä myös detaljikuva, josta esimerkisi kirjontojen pistot pystyy helposti laskemaan. Espanjalainen muoti tuntuu olvan värikkyydessään ja maurivaikutteissaan ihan omaa luokkaansa. Haaveilen tekeväni joskus kirjan perusteella ihanan kirjoneuleella toteutetun tyynyn ja kirjassa oli myös eräs ihanan värikäs 1340-luvun ristipistomalli, joka on ällistyttävän moderni ja tuo vähän mieleen 70-luvun folklore-henkisen muodin. Harmi vain, ettei kopiokone pysty värikylläisyyttä tallentamaan. Viikonloppuna onkin sitten Unikankareen puvuntekoviikonlopun vuoro ja aika ainejärjestömme vuosittaisen syyskokouksen.

Organisoitia, mainostusta ja kirjalöytöjä

Kulunut viikko on jälleen ollut yhtä hulabaloota ja kulunut lähinnä erilaisissa kokouksissa. Mutta sitä kai se syksyn aloitus on... Maanantaina kokoustettiin ainejärjestön hallituksen kanssa, tiistaina taas vuosijuhlatyöryhmän ja keskiviikona suunniteltiin vielä leivonnan ohessa Unikankareen ensiviikon introtilaisuuden mainostusta ja itse intron yksityiskohtia. Uusi kalenterini onkin pelottavan nopeasti täyttynyt merkinnöistä niin opiskelun, vuosijuhlajärjestelyjen kuin Sydärin autokroinninkin suhteen. Kaiken tämän harrastustoiminnan lisäksi on ehtinyt vähän opiskellakin ja elvyttää kesän ajan uinunutta liikuntaharrastusta.

Aamu alkoi tänään intron mainosten jakelulla ympäri kampusta. Flein oli tehnyt meille hienon monivärisen mainosjuliteen, jota koristaa Unikankareen vaakunan torni. Minun vastuullani oli 15 kpl mainoksia, joita sitten levittelinkin kaikille keksimilleni ilmoitustauluille. Kampuksen laajuuden ja mäkisyyden vuoksi oli suhtkoht rankka aamun aloitus. Mutta eipä ole Intron osallistujamäärä nyt ainakaan näkyvyydestä kiinni, kun Tylkkärissä ja vissiin kai jossain paikallislehdessäkin oli meidän mainos. Oli muuten hieno tunne, kun joku oli jo ahkerana ehtinyt levittää Hämeenkadulle Puhakkaan mainoksen ja se loisti sieltä värikkäänä muitten papereitten joukossa.

Tänään kävin myös kreikan fonetiikan esseetä ensin hiukan kirjoittettuani laitoksen viereisessä kulttuurihistorian kirjastossa etsimässä erästä tenttikirjaa. No, kirjaa ei edelleenkäään löytynyt, mutta mukaani tarttui puolenkymmentä keskiajan ruokakulttuurista tai kotitaloudesta kertovaa opusta Nyt on sitten hiukan luettavaa iltojen iloksi. Erityisesti Woolgarin The Great Household in Late Medieval England vaikuttaa lupaavalta. Ruokakulttuurin lisäksi se käsittelee mm. palvelusväkeä, asuinoloja ja kotitalouden vuorokausirytmiä, eikä ole edes kovin vanha.(julkaistu ilmeisesti 1999) Se sisältää paljon myös kuvia ja erilaisia taulukoita. Muutenkin kirjat siis käsittelevät enemmän sijaintipaikkansa mukaisesti keskiaikaisen ruuan kulttuurihistoriaa ja siihen liittyviä tapoja ja tottumuksia kuin itse reseptejä.

Yliopiston kirjastoa voisi toki hyödyntää enemmänkin keskiaikaharrastuksen parissa, Joskus nimittäin pitäisi käydä katsastamassa, löytyykö kerrosta alempaa arkeologian kirjastosta miten paljon harrastukseen soveltuvaa materiaalia erityisesti tekstiilien osalta. Mutta se saa odottaa johonkin toiseen yliopistolla haahuillen viettyyn päivään.

Kesähömppää ja Ciceroa

Viikonloppuna ehdin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen lukemaan mitenkään mihinkään kouluaiheisiin liittymätöntä puhdasta hömppää. Lähiprismassa oli suorastaan vastustamaton kesänovellitarjous ja sieltä mukaani tarttui Jane Greenin Vieraissa vuoteissa- niminen rakkausromaani. Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) teos tuotti positiivisen yllätyksen, sillä en muista milloinka viimeksi olisin lukenut paksun teoksen niin innokkaasti paneutuen yhdellä istumalla.

Aiheeseen oli myös saatu nivottua myös astetta syvällisempää pohdintaa uskottomuudesta ja siitä, miten noustaan huonon itsetunnon suosta kohti sitä ihmistä, joka ihan oikeasti haluat olla. Kirjan tarjoamat päätelmät olivat kuitenkin aika yksioikoisia: miehen uskottomuuden syyksi tarjottiin vain lapsuudesta isältä opittua roolimallia ja en oikeasti usko kenenkään naisen olevan niin sinisilmäinen ja typerä, että suostuisi jokaiseen miehensä vaatimukseen ollen valmis tyystin luopumaan omista arvoista ja mielipiteistään ja sietämään miehensä käytöstä epäilemättä minkään olevan vialla. Loppuratkaisusta tuli kuitenkin hyvä mieli ja semmoinen olo, että haluaisi itsekin remontoida vanhaa taloa maaseudulla, istuttaa pihaan kesäkukkia ja ulkoiluttaa koiraa metsässä.

Rentouttavan ja helteisen viikonlopun jälkeen oli aika palata taas rakkaan työpöydän ääreen kääntämään Ciceroa. Kunnianhimoisen suunnitelmani mukaan minun pitäisi selvittää lopputenttiurakka kääntäen yhden sivun verran päivässä aina elokuun alun kesätenttiin saakka. Toistaiseksi urakka on sujunut ihan hyvin, vaikka täytyykin myöntää, ettei Cicero kyllä varsinaisesti mitään lempiauktoreitani ole. Käännettäväni noin 40-sivun mittainen Pro M. Caerlio Oratio eli oikeudessa esitetty puolustuspuheenvuoro.

Pitkistä ja monimutkaisista lauserakenteista huolimatta teksti on kuitenkin yllättävän elävää ja voin kyllä kääntäessäni hyvin kuvitella esitystilanteen mielessäni ja sen, mitä lauseita ja ilmaisuja Cicero on milloinkin painottanut oikeudessa rähistessään. Cicero on vain tässä manipuloinnissaan niin taitava ja päällekäyvä, että ainakin omat sympatiani kääntyvät usein vastapuolelle, jonka alta vedetään mattoa reippaasti. Sen lisäksi Ciceron omahyväinen tapa tuoda oma erinomaisuutensa esille vaivihkaa joka välissä käy ärsyttämään pitemmän päälle. Tarkemmin pohdiskeltuani herran asenteessa ja puhetyylissä onkin jotain perin amerikkalaista.

Tekstin pituus taas tuo mieleeni mielenkiintoisia pohdintoja: Miten puhujan ääni kesti pitkät puheet ja kävikö koskaan niin että korkealentoinen poliittinen kokkapuhe katkesikin keskenkaiken epätoivoiseen köhinään? Miten yleisö jaksoi seurata ja pohtia omaa kantaansa aiheeseen puheen kestäessä ja kestäessä vai oliko väki tuolloin niin paatunut turruttaviin puheisiin? Miten paljon reetorien koulutuksessa ylipäätänsä keskityttiin esiintymistaitojen kehittämiseen ja ääntäsäästävään puhetekniikkaan vai oliko jo tuolloin käytössä jotain äänenavauskikkoja?