maanantai 28. maaliskuuta 2011

Kevättä mekossa!


Joskus tekee mieli tehdä jotain hulluttelevaa. Historianelävoittämisenkään ei tarvitse olla niin vakavaa.

Uusin projektini on tässä. Kyseessä ei ole 60-luvun hipahtava päiväpeitto, vaan 1300-luvun mekko.

Mekon helmaan aplikoitavat kukkaset ovat taannoisesta Sydäntalvenjuhlasta ylijääneitä tokeneita.

Tokenit ovat keskiaikatapahtumissa kiitoslahjoina osallistujille jaettavia pikkuesineitä. Kansainvälisessä seurassa monille asioille ei ole vielä vakiintunut suomalaista nimeä. Harrastajien puhe vilisee englanninkielisiä lainasanoja, onhan englanti kuningaskuntamme virallinen kieli.

Kukkaset tehtiin porukalla paikallisyhdistyksemme Unikankareen pitäjän käsityösunnuntaissa. Niissä näkyy monen seuran jäsenen kädenjälki. Tapahtuman jälkeen ylijääneitä kukkasia oltiin jo heittämässä pois, kun adoptoin ne.

Nyt uuden mekon teemaksi tulee kevät. Kirkkaan väriset kukkaset koristavat helmaa. Jaksaisinkohan vielä kirjoa kukkia yhdistävän köynnöksen?


Kukkasille ei ole mitään dokumentaatiota. Mutta ei mielestäni aina tarvitsekaan olla. Varmaan silloinkin on ollut tilaa luovuudelle. Minulle luovuus on tärkeä osa keskiaikaseuran toimintaa. Onhan kansainvälisen seuramme nimi sentään Society for Creative Anachronism.

En ollut ommellut vuoteen. Olin ihan unohtanut miten terapeuttista ja addiktoivaa käsinompeleminen voi olla. Kaikki muu unohtuu. Voi ajatella omia ajatuksia tai sitten olla ajattelematta mitään.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut kriisi keskiaikaharrastuksen suhteen. Omassa elämässä on tapahtunut niin paljon muutoksia, etten ole voinut panostaa harrastukseen. En oikein tiedä mihin porukkaan kuulun. Välillä on kiva tehdä myös ihan muita juttuja.


Seura tuntuu elävän sekin muutoksen vuosia. Autenttisuudessa on menty huima harppaus eteenpäin. Yhä useammalla on yhä enemmän resursseja tutkia ja toteuttaa erilaisia projekteja.

Välillä tuntuu, että seurasta on tullut yhä enemmän varustelukilpailu. Kuka teettää hienoimmat teltat, kuka ompelee eniten hienoja vaatteita, kenellä on paras dokumentaatio? Väki jakautuu yhä enemmän niihin, joilla on aikaa, innostusta ja rahaa, ja niihin, joilla ei ole mahdollisuuksia tai halua panostaa harrastukseen. Se on sääli.

Vanha yhteisöllisyyden tunne ei ole enää niin vahva. Monia vanhoja naamoja näkee yhä harvemmin. Tapahtumissa on yhä enemmän uusia ihmisiä. Seuran käytännöt muuttuvat pikkuhiljaa ammattimaisemmiksi ja samalla etäisemmiksi.

En suinkaan ole uusia harrastajia vastaan, hehän pitävät seuran hengissä. Mutta tunnelma on erilainen. Pienestä ja tunnelmallisesta on tullut suurta ja komeaa.

Välillä sitä itsekin miettii, mikä saa pysymään toiminnassa mukana. Mitä muuta voisin pitäjän asioiden hoitamisen sijaan tehdä? Panostanko tarpeeksi ja kannattaako pysytellä mukana puolitellen? Mitä pitäisi tehdä, jottei suhtautuisi harrastukseen vain velvollisuutena?

Mutta sitten tulee sellainen päivä kuin viime sunnuntai. Kun ottaa neulan käteen ja muistaa taas, mitä on käsitöitten lumo hyvässä seurassa. Jo sen takia kannattaa pysytellä mukana.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Tunnustuksellista

Sain Maahiskalta tällaisen. Kiitos tunnustuksesta!

Vastaan seuraaviin kysymyksiin suomeksi, koska en halua sönköttää huonolla englannillani mitään.

1. When did you start your blog?
Tämän blogin tarina alkoi vuonna 2004. Silloin aloitin ensimmäisen blogini Livejournalin puolella. Sittemmin tuon blogin nimeksi tuli nykyinen Pohjalla helmenä pätöinen minä. Blogin nimi on peräisin eräästä Velimir Hlebnikovin runosta, joka on minulle tärkeä ja merkityksellinen. Pidin pari vuotta taukoa Turkuun muutettuani, mutta elvytin blogini uudestaan. Kesällä 2008 siirsin blogini Bloggeriin. Aloitin bloggaamisen ikään kuin alusta, uusista lähtökohdista.

2. What is it about?
Tämä blogi kertoo minusta, minun haaveistani ja kipuilustani. Toisinaan siinä käsitellään myös käsitöitä ja keskiaikaa. Viimeaikoina elämäni on tosin ollut niin hektistä, ettei käsityölle yksinkertaisesti jää aikaa. Viime aikoina on tullut kirjoitettua lähinnä ammatinvaihdoksesta, uudesta mahdollisesta urasta toimittajana. Toisinaan linjanveto sen suhteen, mitkä päivitykset kuuluvat tähän blogiin ja mitkä puolestaan Turku 2011-blogiini, on vaikeaa.

3. What are the differences between this blog than others?
Yksi ero on pohdiskeleva ote. Pyrin raapaisemaan pintaa syvemmältä. Kerron hyvinkin henkilökohtaisista asioista, mutta pidän silti mielessäni myös lukijat. Kaikkein henkilökohtaisimmista jutuista kirjoitan vain yksityiseen päiväkirjaani. Vuosien varrella on tapahtunut muutama ylilyönti, joista en ole ylpeä.

4. Why did you started it?
En muista, miksi aloitin 18-vuotiaana bloggaamisen. Silloin moni muukin kaveripiiristä aloitti blogin ja minä perässä. Sittemmin syynä blogin jatkumiselle on ollut yksinkertaisesti se, että en voi olla kirjoittamatta. Kirjoittamisesta on tullut minulle elinehto. Olen huomannut, että luovuutta vastaan on turha taistella. Sen kahlitsemisesta seuraa vain ahdistusta. Välillä pidän taukoja, mutta silti palaan kirjoittamisen pariin. Toivon, että kirjoittamisesta tulisi minulle tulevaisuudessa ammatti, tavalla tai toisella.

5. What would you like to change in your blog?
Haluaisin enemmän kuvia. Nyt kamera on hukassa kolmatta kuukautta, pattereitta jossain muiden tavaroitten seassa. Kämpässäni on luova kaaos. Haluaisin myös yhtenäisemmän linjan, mistä kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä blogi voi olla oma ajatusten sillisalaattini.

And the award goes for these 5 gorgeous blogs:

Pink & Lime - Ystäväni etsii omia sävyjään punaisesta ja vihreästä.

Neulakko – Kaipaako tämä esittelyä? Sivusto on keskiaikablogien jättiläinen ja suuri esikuva.

Löytäjä - Tätä blogia lukiessa tulee yksinkertaisesti hyvä mieli. Blogi on huonon päivän piristys.

Haloo Helsinki, täällä Turku! – kulttuurikirjeenvaihtajakollegani valokuvaa turkulaista kulttuuria.

Pohjolan Kasvatit – Luokkakaverini Jonnan Blogissa on jotain söpöä.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Salaisuus

Tunnen hänet vieläkin vierelläni, kun herään säpsähdyksenomaisesti aamuyöllä. Voin miltei aavistaa hänen hengityksensä, hänen ihonsa. Silti hänen kuolemastaan on aikaa vuosia.

Useimpina päivinä arki sujuu kuten ennenkin. Toisina päivinä suuri suoritus on se, että jaksaa kaataa vettä vedenkeittimeen. Aivot käyvät tyhjäkäynnillä. Aika rientää eteenpäin turhan nopeasti.

Sellaisina päivinä pienimmätkin yksityiskohdat muistuttavat hänestä. Tuntuu kuin hän tarkkailisi jostakin.

Minun on vaikea opetella luopumaan. Vertaan jokaista tapaamaani miestä häneen. Metsästän sitä samaa kadonnutta tunnetta. En pysty avautumaan, luottamaan.

Tanssi tuntuu aukaisevan lukot. Siinä on vain pakko luottaa, pakko päästää toinen iholle. Samalla tunteet nousevat jälleen pintaan.

Olen repinyt häntä irti minusta pala kerrallaan, iho vereslihalla. Jokainen pala raastaa. Taistelen vastaan. Silti tiedän, että tämä on tehtävä. Suruun on aivan liian helppo jäädä vellomaan. Hänestä on tullut osa minua, osa luonteeni melankolisuutta.

Mutta ne viimeiset palat. Ne ovat kaikkein vaikeimpia. Viiltävimmät sirpaleet ovat kaikista syvimmällä ihon alla. Onko nekin revittävä irti, avattava jälleen kaikki haavat?

En tiedä, olenko vielä valmis luopumaan kokonaan. Ehkä olisi helpompaa vain jäädä tähän, ainakin hetkeksi.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Neljännesvuosisata

Viikko sitten sunnuntaina täytin 25 vuotta. On siis aika tehdä jonkinlaista itsereflektiota.

Viime syksyn hektisen paniikin jälkeen alkukevät on ollut laimea. Mikään ei oikein tunnu miltään. Päivät kuluvat kuin sumussa. Mitään ei saa aikaiseksi.

Koulutyö on nyt lähinnä itsenäistä kirjoittamista kotona. Huomio herpaantuu helposti ja aika katoaa keskustelupalstoille tai muuhun turhaan. Viime syksyn ja tämän kevään välimuoto olisi minulle motivoivampi opiskelumuoto.

Joku muutos on silti tapahtunut. Kai se on sitten sitä aikuistumista. Tietty mielenrauha ja seesteisyys ovat löytyneet. Turha rimpuilu velvollisuuksia ja realiteetteja vastaan on poissa.

Samalla on kadonnut se nuoruudelle ominainen tunne, että kaikki on mahdollista ja koko tulevaisuus on omissa käsissä. Kieltäydyn kuitenkin kyynistymästä kokonaan, luopumaan välillä naiivistakin ideologiastani.

Ensimmäinen opiskeluvuosi toimittajakoulutuksessa opetti, että olemassa jotain mitä haluan ja osaan tehdä. Syksyllä mietin jatkuvasti, onko tämä ala minua varten. En usko vieläkään tulevaisuuden uraan uutistoimittajana.

Haluan silti kirjoittaa, kaikesta huolimatta. Kovien uutisten sijaan toivon pääseväni tekemään koskettavia ja juttuja ja henkilökuvia mieluiten kulttuuriaiheista. Talous ja politiikka eivät vain yksinkertaisesti kiinnosta niin paljon. Haluaisin myös panostaa entistä enemmän luovaan kirjoittamiseen.

Alkuvuosi kulttuurikirjeenvaihtajana on ollut yksinkertaisesti mahtavaa. Olen saanut Turku 2011 -blogini suhteen aikalailla vapaat kädet.

Olen päässyt seuraamaan kansainvälisiä tiedotustilaisuuksia aitiopaikalta. Olen saanut kirjoittaa, mistä haluan, milloin haluan ja myymättä juttuideaani etukäteen kellekään.

Tämä vuosi on ainutlaatuinen tilaisuus kokeilla siipiään. Aion ottaa siitä kaiken irti. Se on antanut myös uutta potkua välillä puuduttavaan koulunkäyntiin.

Tiedän nyt, että haluan tehdä jotain tämän kaltaista myös kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeen. Ehkäpä joku voisi joskus myös maksaa siitä?

Vaikka syksy oli kammottava koulupaineineen ja kiireineen, se tarjosi kuitenkin hyvät lähtökohdat kevään toimitustyölle. Syksyssä oli se hyvä puoli, että se pisti ihan oikeasti miettimään asioita. Piti ratkaista, haluaako oikeasti antaa kaikkensa alan eteen.

Minun on entistä vaikeampi motivoida itseäni tekemään jotakin siksi, että se kuuluu tutkintovaatimuksiin. Jos aihe oikeasti kiinnostaa, olen sata lasissa mukana. Jos ei, teen puolivillaista työtä leipiintyneenä.

Yliopistovuosina en juuri koskaan kritisoinut jonkun tehtävän tai tentin järkevyyttä. Ehkä olen opiskellut liikaa tähän ikään?

Välillä ahdistaa kuitenkin se, että niin moni asia on vielä kesken. Erityisesti ahdistus iskee silloin, kun seuraa nuorempia opiskelutovereita, joilla on asiat ulkoisesti paljon aikuisemmalla mallilla. Minä sen sijaan kipuilen paljon turhasta ja säntäilen päättömästi ympäriinsä.

Toivomuksena kuluvalle ikävuodelle on enemmän aikaa itselle ja kykyä sanoa ei. Lupaan kuunnella enemmän myös itseäni ja tarpeitani. Rauhoittumiselle ja rentoutumiselle pitää antaa lupa. On parempi tehdä muutama projekti hyvin kuin monta huonosti.