Aina siellä missä en ole

Yliopistoaikana yritin välillä epätoivoisesti olla jokin muu kuin oikeasti olin. 

Kävin parhaimmillaan kolme kertaa viikossa aerobicissa. Ajattelin, että vielä jos vähän pinnistää ja ponnistaa, niin muuttuu kokonaan toiseksi – kauniimmaksi ja hoikemmaksi, hauskaksi ja fiksuksi, jotenkin järkeväksi yliopistoihmiseksi. Ajattelin, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, että kelpaan itselleni ja muille. 

Huomasin esittäväni helposti tiettyä roolia piilottaakseni huonommuuteni. Välillä liikuntaharrastukseeni liittyi suoranaista hurmiollista itseinhoa ja pinnistelyä kohti täydellistä minää, jolloin kaikki ongelmat ratkeaisivat. Suhtautumiseni itseeni ja liikuntaan ei tainnut olla kovin tervettä. 

Nyt uudelleen aloitetun liikuntaharrastuksen myötä olen onneksi oppinut liikkumaan paljon nautinnonhaluisemmin. Liikun, koska nautin liikunnasta ja myönnän olevani endorfiinikoukussa.  Toki liikun myös siksi, että yritän parantaa kuntoani ja laihtua samalla vähäsen.

Mutta en kuitenkaan enää yritä muuttaa itseäni tai kuvittele, että siihen pystyisikään millään ulkoisella taikakonstilla. Pystyn myös iloitsemaan esimerkiksi siitä, että jaksoin tällä viikolla lenkkeillä pitempään kuin koskaan ennen. 

Ulkonäköongelmien kanssa painin jossain pessimismin ja realismin välimaastossa, jossain epätoivon ja salaisten toiveiden tietämillä. Tiedän, ettei minusta kovin helpolla tule koskaan normaalipainoista tai edes hoikkaa. Tiedän, ettei liikunnalla voi muuttaa kasvonpiirteitään sen kauniimmaksi tai vartalotyyppiään leveälanteisemmaksi ja naisellisemmaksi. 

Yritän päästä ulkonäköön liittyvistä huonommuuden tunteista irti lempeästi kuuntelemalla kehoani liikkumalla, tanssimalla ja jumppaamalla. Silti etenkin ulkonäköön liittyen usein päässä jyskyttää ajatus, etten kelpaa. 

Samat kelpaamattomuuden ajatukset vaikuttavat varmaan myös siihen, miksi työhakemusten lähettäminen on niin hankalaa. En voi valehdella tehneeni paljonkaan töitä työllistymiseni eteen viime vuoden aikana. Työhakemusten kirjoittaminen on pahimmillaan jotain ihan kamalaa. Tuntuu jotenkin niin tyhjältä ja ontolta keksiä itsestään hyviä puolia ja naamioida huonoja.   Joskus menen vain paniikkiin, enkä saa aikaiseksi hakemusta, vaikka kovasti haluaisin. 

Oppisopimuspaikan etsiminen on vielä jotenkin kauheampaa. Pitäisi ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka eivät varsinaisesti etsi uutta työntekijää, ja markkinoida itseään. Yritin eräänä päivänä tehdä jonkinnäköistä esittelyä itsestäni. Kirjoitin paperille ranskalaisilla viivoilla, mitä positiivista voisin itsestäni mainita. Listan laatiminen onnistui ihan hyvin, mutta esittely ammottaa tyhjyyttään. 

Alitajunnasta alkoi kummuta taas negatiivisia ajatuksia: Hähää, vai sinä humanisti kuvittelet kykeneväsi käytännön töihin! Filosofian maisterille ammattitutkinto, hah! Opiskelitko tosiaan viisi vuotta yliopistossa ja pari vuotta ammattikorkeassa vain mennäksesi ammattikouluun? 

Ei sun polvet kumminkaan kestä pitkiä päiviä seisomatyössä. Kuvittele nyt, jos sä olisit jossain ravintolassa töissä, niin söisit vaan koko ajan niitä herkkuja siellä ja paisuisit taas ihan palloksi. Sulla olisi varmaan kaikki illat ja viikonloput töitä, etkä ehtis ikinä harrastaa tanssia, uintia tai keskiaikaa ja sun kunto rapistuisi ihan kokonaan…

Onko siis mikään ihme, että oppisopimuspaikkoja ei ole tullut tiedusteltua. Pitäisi kai osata myöntää olevansa hyvä edes jossakin - jossain muussakin kuin raskassoutuisen itsekeskeisen proosan kirjoittamisessa. Edes niissä käsitöissä. No haaveilussa olen ainakin viime aikojen perusteella hyvä. 

Ajattele nyt sellainen vintagetyylinen kahvila jossain keltaisessa puutalossa, ehkä lähellä jokirantaa tai vaikka jossain pienessä rannikkokaupungissa. Sen nimi voisi olla vaikka Miss Lemon Hercule Poirot-kirjojen mukaan. 

Siellä olisi sisustuksessa keltaista ja turkoosia. Ikkunoissa olisi sitruunakuvioiset verhot ja ikkunalautoja koristaisi vanhojen italialaisten mutteripannujen kokoelma. Seinillä olisi kaikkia hassuja vintagejulisteita ja kalusteet olisivat kaikki sympaattisesti erilaisia. Siellä voisi olla myös vanha retrosohva ja sen päällä pehmeitä printtikuvioisia tyynyjä.

Sieltä saisi limoncelloa ja sitruuna-mansikkakakkua, sitruuna-kanasalaattia ja ehkä pizzan palojakin italialaisittain leikattuna punnittaviksi. Sitten siellä voisi olla henkilökunnallakin vintagetyyliset asut ja siellä voisi ehkä myös myydä vintagevaatteita. Jos se olisi jossain pikkukaupungissa, yläkerrassa voisi olla myös vanhan ajan kesäasuntola. Niin ja sitten siellä voisi järjestää vaikka mitä kulttuuritapahtumia ja vaikka pieniä jazz-konsertteja.

Sitten mä olisin varmaan tosi onnellinen. Mä pääsisin toteuttamaan haavettani tehdä ihmisille hyvää ruokaa ja tarjota turvallisen paikan tylsän arkielämän kolhuilta. Mä voisin olla kahivilani henki ja sielu  ja olla jotenkin äidillisen huolehtiva emäntä.

Tai sit mä voisin perustaa oman keskiaikaravintolan vaikka Vanhalle suurtorille. Sen nimi voisi olla vaikka Gythan kievari ja sitten sillä voisi olla semmoinen vanhanaikainen rautainen mainoskyltti kadulle päin. Se voisi olla jossain tunnelmallisessa kellarissa ja sen seinät olisi maalattu vähän Olde Hansan tyyliin täyteen hauskoja kuvioaiheita. Kalusteet olisivat haalistunutta puuta ja astiat savesta. Myös vessat olisi kalustettu keskiajan tyyliin. Vessan peilit voisi olla goottilaisen kaaren muotoiset. Kaikkialla olisi kivoja kauniita yksityiskohtia. 

 Mä saisin ihan itse suunnitella sinne keskiaikaisen menun, jossa ei olisi yhtään perunaa! Siellä voisi tarjota keskiajan sapuskan lisäksi myös renessanssin Italian ruokia. Ruokalistassa voisi olla erilaisia teemakokonaisuuksia aikakauden ja paikan mukaan. Ravintolassa voisi samalla myös myydä käsityöläisten muinaistuotteita. Keskiaikamarkkinoiden aikaan siellä voisi pitää isot bileet.  Ravintolassa voi pitää vaikka folkmusiikki-iltoja ja Räikkä voisi tulla esiintymään. Ehkä mä voisin joskus itsekin uskaltaa laulaa luikahdella omia biisejä, ilman että kaikki nauraa. 

Mä voisin myös ruveta kiertelemään markkinoilla myymässä erilaisia itse tehtyjä ruokatuotteita. Myyntiin voisi tehdä vaikka erilaisia piirakoita, pasteijoita ja kakkuja.  Mulla olisi hieno teltta ja siinä hieno kyltti ja asiakkaita jonoksi asti. Ravintolan pitäminen ja markkinoiden kiertäminen olisi varmaan rankkaa, mutta tosi palkitsevaa, kun olisi itse oma herransa ja pääsisi toteuttamaan omia visioitaan. Nyt vaan äkkiä sinne kouluun, niin pääsee perustamaan yrityksen sitten joskus! 

Kaikesta haaveilusta huolimatta word-tiedosto vain ammottaa edelleen tyhjyyttään. En ole saanut tehtyä asialle mitään sitten kesäkuun. 

Huijasin äidille kysyttäessä etsineeni aktiivisesti oppisopimuspaikkoja. Sen sijaan olen tiskannut, lenkkeillyt, vesijuossut, jumpannut jumppapallolla ja kitkenyt naapuritaloyhtiön pensasaidasta kaikki kuivuneet lehdet kuin paraskin Adrian Monk. Olen jutellut lähistön sauvakävelijämummon kanssa syksyn marjasadosta ja höpötellyt vesijuoksumummojen kanssa Samppalinnan lauteilla. Olen leiponut sahramileipää ja kaakaopalloja ja syönyt kaikki hetkessä, vaikka yritän laihduttaa.  Mutta hakemuksia en ole kirjoitellut. 

Olen myös välillä nähnyt suorastaan nälkää tänä kesänä. Työmarkkinatuki riittää juuri ja juuri ruokaan, mutta ei juurikaan muuhun ekstraan. Jos tekee jotain ylimääräistä, kuten osallistuu keskiaikatapahtumaan tai matkustaa kaverin luo toiseen kaupunkiin, joutuu todella pihistelemään. Pahimmillaan nälkä vie kaikki ajatukset: Pystyy keskittymään vain siihen hetkeen, kun on seuraavan kerran varaa kunnon ateriaan. Kun budjetti on tiukalla, keskittyy vain siihen miten saisi pennin venymään vielä vähäsen.

Nälkäjakson jälkeen ajattelen aina, että nyt ryhdistäydyn, etsin oppisopimuspaikan tai työpaikan ja saan elämäni järjestykseen. Mutta sitten tuudittaudun taas siihen, kun saan jälleen ruokaa kyllikseni. Ajattelen taas, että jos tänään vaikka harrastaisi liikuntaa ja ajattelisi vaikeita asioita sitten huomenna.

 Olen ajatellut pumppaavani itselleni positiivista energiaa ja itseluottamusta, jotta jonakin päivänä jaksaisin aloittaa töiden etsimisen, sitten kun siltä tuntuu. Heräisin vain eräänä aamuna ja tietäisin, mitä tehdä ja mitä kirjoittaa hakemuksiin.  Toisinaan tuntuu vain siltä, että huijaan itseäni päivästä toiseen.

Veli kertoi jostain huippukokista, joka oli uransa alussa vain ilmoittanut eri keittiöihin tulevansa kuukaudeksi palkatta töihin ja opetellut siten alan. Minulle sellainen tyyli voisi sopia paremmin. Se, ettei tarvitsisi yrittää selitellä mitään ja keksiä väkisin syitä, miksi on hyvä. Voisi vain osoittaa osaavansa jotakin.