Viikuna-sahramipiiraita ja Homobonus

Keskiviikkona luonani kokousti Turun keskiaikaseura ry:n hallitus. Tein kokoukseen tuunattua versiota yhdestä lempikeskiaikareseptistäni.

Offella-piiraitten ohje löytyy Maestro Martinon keittokirjasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1465 Italiassa. Rekonstruktio on tehty ihan itse. Samoja piiraita tarjottiin myös Historiallisen tanssileirin alkupaloina viime syksynä.

Tällä kertaa testasin, miten viikuna sopisi reseptiin. Alkuperäisessä reseptissä piiraisiin ei kuitenkaan tule viikunaa. Alkuperäisissä ohjeessa piiraisiin tulee myös kahdenlaista juustoa. Samoin voitaikina ei ole käsittääkseni kovin ajanmukainen ratkaisu piirakoitten kuoreksi. Joskus pitäisi testata, millaisia piiraista tulisi esimerkiksi filotaikinakuorella.

Pienten suupalojen ohje on yksinkertainen:

Offella-piiraat
1 pkt voitaikinalevyjä (500g)
1 pkt mozzarella-juustoraastetta
3 kananmunaa
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 pkt sahramia
1 pkt pehmeitä viikunoita
1 kourallinen rusinoita

Sulata taikinalevyt. Leikkaa viikunat pieniksi renkaiksi. Sekoita juusto, munat ja mausteet kulhossa. Lisää joukkoon viikunat ja rusinat.

Jaa taikinalevyt kahtia ja taittele niistä juustotäytteisiä piiraita. Sulje saumat hyvin ja voitele piiraat vielä munalla. Paista piiraita 225-asteessa noin 15 minuuttia. Jaa piiraat vielä kahtia tarjoilua varten.

Piiraitten salaisuus on sahrami. Ainakin itse tykkään siitä mausteesta aivan mielettömästi. Sahramia tulee toisinaan laitettua ihan arkielämässäkin esimerkiksi pullataikinaan.

Viikunat toivat piiraiteen makuun lisää pehmeyttä. Mausteet eivät niin potkineet voimakkaasti esille. Runsas munien määrä tekee täytteestä hiukan munakasmaisen. Täyte näytti suorastaan herkullisen keväiseltä keltaisen sahramin ansiosta.


Tänään koittaa lähtö käsinompelijoitten suojeluspyhimyksen kunniaksi järjestettyihin Pyhän Homobonuksen pitoihin. Luvassa on hyvää ruokaa, käsitöitä ja hovineitoilua Hänen ylhäisyytensä Aarnimetsän paronittaren palveluksessa.

Kyseessä on ensimmäinen kerta hovineitona. Saavun ensimmäistä kertaa tapahtumapaikalle vasta lauantaina, kesken tapahtuman. Ihanaa päästä Homobonukseen ensimmäistä kertaa vuosiin!


Aihetta on myös juhlaan. Eilen pääsin viimein kiikuttamaan maisterintutkintoanomukseni tiedekunnan kansliaan. Valmistumispäiväksi tulee kiirastorstai, ensimmäinen huhtikuuta. Aprillipäivän maistereita siis ollaan. Todistuksen saan kuitenkin vasta seuraavana tiistaina ja valmistujaisiani juhlin huhtikuun lopulla.

Gradun arvosanassa ei ole tosin paljon juhlimisen aihetta, mutta tärkeintä on kuitenkin prosessin päättäminen ja valmistuminen. En usko, että gradun arvosanalla on kovin suurta merkitystä tulevaisuuden työelämässä.

Helpotus

Tällä viikolla se viimein tapahtui. Palautin gradun! Kannet ovat kevään uutuusmallistoa: marmoroitua turkoosia tekonahkaa. Kirjaimet ovat kullatut. Sukulaisille jaettavat kappaleet nököttävät lipaston päällä siistissä pinossa. Tuore painomuste tuoksuu ihanalta. Sivuja koko teoksessa on yhteensä 99, jos liitteet lasketaan mukaan. Kunnon kokoinen paketti siis.

Gradun palautuksen jälkeen oli vähän epätodellinen olo. Gradun painoon viemisestä ei vielä aiheutunut mitään elämää suurempaa helpotuksen tunnetta. Pikemminkin tuntui siltä, että stressi laukesi vielä pahemmalla hermoilulla.

Hermoilua ei tosin yhtään auttanut se, että samana pävänä oli ammattikorkeassa ollut luento tieteellisestä tekstistä ja tutkielman muotoseikoista. Aika aikaisin siis, kun lopputyön aika koittaa vasta neljän vuoden päästä. Mutta ei kai muotoseikoiltaan täysin virheetöntä opinnäytetyötä löydy mistään, ei edes seminaarikirjaston graduhyllystä.

Laitoksella leikattiin pullaa ja vaihdettiin kuulumisia. Sen jälkeen kävin sopimassa valmistujaisia varten vuokraamani tilan varauksesta. Vasta sen jälkeen oivallus jysähti tajuntaan: Mä ihan oikeasti palautin sen gradun! Tuota hetkeähän oli odotettu miltei kaksi vuotta.

Järjestin sitten lyhyellä varoitusajalla bileet perjantaille, jonne saapui joukko luokkatovereita ammattikorkeasta. Silti mieli ei kuitenkaan vielä tajua sitä tosiseikkaa, että yliopisto-opiskelu oli nyt sitten tässä - ainakin tällä erää. Olo on ihanan levoton; gradun palauttaneen on helpppo hymyillä.

Muutenkin on ihanan keväinen olo. Vaikka tällä hetkellä taivaalta vihmoo vitilunta, on tällä viikolla ilmassa ollut lupaus keväästä. Auringon paisteessa lasitetulla parvekkeella on ollut suorastaan lämmin.

Arki

Etätyöviikon jälkeen ollaan taas samoissa arkirutiineissa ja kouluajatuksissa. Tosin ns. hiihtoloma meni pitkälti gradukorjauksia tehdessä.

Kärsivällisyys gradun kanssa alkaa olla aikalailla loppu. En ole mikään viilaajatyyppi. En sitten yhtään. Teen yleensä hommat kerralla valmiiksi. Päätän vain, että nyt riittää saman työn vatvominen.

Gradu onkin ollut minulle suuri kärsivällisyyskoulu. On pitänyt pitää koko ajan mielessä alan tieteelliset konventiot ja kuluttaa energiaa sisällöntuottamisen sijaan välillä vähäpätöisiltä tuntuviin detaljeihin. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella, mutta joskus vähäisetkin korjaukset voivat tuntua suunnattoman suurilta.

Viikonloppuna täytin vuosia. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna syntymäpäiviä vietettiin rauhallisesti Keski-Suomen hankien keskellä. Lauantaina sähköt menivät yhteensä kai neljä kertaa. Onneksi ei kuitenkaan kovin pitkäksi aikaa kerrallaan. Syntymäpäivän lähestyessä mietin, miten paljon elämäni onkaan muuttunut vuodessa.

Vuosi sitten äidin sairaus oli vielä tuore ja epävarmuudentäyteinen asia. En uskaltanut oikein toivoa, että vuoden päästä kaikki olisi ennallaan. Nyt tilanne näyttää jo paljon valoisammalta ja turvallisemmalta. Akuutin kriisin sijaan suhtautuminen äidin sairauteen on normalisoitunut. Se on vain osa lähipiirini elämää, ei sen kummempi asia.

Vuosi sitten haaveilin elämänmuutoksesta ja uskalluksesta vaihtaa alaa, saada kokea jotain uutta ja erilaista. Nyt kauan haaveiltu alan vaihto on todellisuutta. Uusi koulu tuntuu ainakin vielä motivoivalta, erilaiselta ja haastavalta. Tekee hyvää tutustua jälleen uusiin ihmisiin.

Toisaalta uudessa koulussa huomaa myös sen, miten paljon aikaa on vierähtänyt ensimmäisistä Turun opiskeluvuosista. Olin ihan unohtanut, miten uutta ja jännittävää kaikki on ensimmäisen vuoden opiskelijan näkökulmasta.

Välillä sitä tuntee itsensä vanhemmaksi kuin onkaan. Tylsäksi kotihiirulaiseksi, joka ei uskalla heittäytyä, pitää hauskaa. Välillä tekisi mieli heittää tekojärkevä ulkokuori nurkkaan ja tehdä jotain repäisevää ja spontaania.

Tänä keväänä aikaa ei ole ollut keskiaikaharrastukselle niin paljon kuin haluaisin. Gradu ja uusi opiskelupaikka ottavat veronsa. Herjolfsnäs-mekko edistyy sauma kerrallaan, vaikka ompelupuuskien välissä onkin viikkoja. Entisiä kirjontaprojektejakin pitäisi tehdä loppuun. Mikä siinä on, että uusien projektien aloittaminen on niin helppoa, mutta vanhojen loppuunsaattaminen niin vaikeaa.

Vaikka käsitöitä tulee nykyään tehtyä harvemmin kuin ennen, on silti tapahtumia tänä keväänä kiitettävästi. Maalikuun lopulla pääsen Homobonuksen pitoihin ensimmäistä kertaa vuosiin. Monelle Aarnimetsässä se on the tapahtuma, johon on päästävä. Itse olen kuitenkin ollut hompparissa vain kaksi kertaa, vaikka kiltalainen olenkin.

Huhtikuussa on puolestaan kruununturnajaiset Sauvossa, Sydäntalvenjuhlan tapahtumapaikassa. Niissä ratkeaa kuningaskuntamme tuleva hallitsijapari. Nyt jännitetään vaan sitä, saataisiinko valtaistuimelle viimein aarnimetsäläinen kuningaspari.

Toukokuussa olisi vielä tanssileiriä Jyväskylän suunnalla. Katsotaan, ehtisinkö sinnekin ja antaisivatko rahavarat myöten. Jyväskylässä on myös Yläkaupungin yö, johon meitä on kuulemma jälleen pyydetty esiintymään. Tämän vuoden teemana on Syömään! Sehän sopii hyvin seuran pitokulttuuriin. Mitäköhän sinne vielä saadaankaan aikaiseksi?

Arkihuolesi kaikki heitä

Nyt se on sitten ohi. Nimittäin kouluaherrus tältä syksyltä tai ainakin ennen joulua. Takana on maanantaista alkanut tehostettu gradurumba, jonka aikana tekstiä syntyi lisää 20 sivua melkeinpä aamusta iltaan naputellen. Sivuja on siis tällä hetkellä kirjoitettuna 64, joten ihan hyvältä näyttää. Joululainoina kirjastosta lähtikin kassillinen graduaineistoa, jonka turvin pärjää aina ensi viikon maanantaihin. Välipäivinä olisi sitten tarkoitus vääntää gradua hiukan lisää, mutta jouluntienoon voinee hetkeksi hengähtää. Nyt voi siis laskeutua jouluun hyvillä mielin ja aloittaa valmentautumisen tulevan vuoden hasteisiin.

Tänään olin tuttuun tapaan laulamassa Kauneimpia joululauluja Turun Tuomiokirkossa. Jälleen kerran ei voi muuta kuin ihailla keskiaikaisen tuomiokirkon ainutlaatuista akustiikkaa. Hiljentymishetki joulukiireitten lomassa tuo joulun taas askeleen verran lähemmäksi.

Kaiken kukkuraksi sää on tuonut kerran esille joulukaupungin paremmat puolet kerrankin näin joulun alla: Asuntoni vieressä kulkevalla rautatiellä junat särisevät ja rätisevät kiskoilla suhahtaessaan ohi kovalla pakkasella, Aurajoki päästelee jäätyessään lapsuudesta järvien äänimaisemasta tuttuja kuminoita. Tuomiokirkosta ulos astellessa Joulukaupungin illuusio tuntui hetken todelliselta ja Tuomiokirkkotori kuusineen olisi voinut olla kuin sadusta. Kerrankin ruoho ei viherrä, sade kastele ikkunoita ja lämpöasteet vallitse joulun alla.

Kaiken lisäksi joku oli kirjoittanut Tuomaansillan kaiteen lumipeiteeseen sanat "koulu ohi-Vapaus". Voiko sitä enää paremmin sanoa? Viime päivien graduhöngässä ja lähtemisen meiningissä päässä on soinut asiaankuuluvasti PMMP:n biisi Kesä -95 ja erityisesti se kohta, missä lauletaan: " Syksyllä mä en mee enää kouluun, kirjoitan hei,hei luokan tauluun...". Itse päädyin vaan tuomaan joulukortin, jossa kiitettiin menneistä vuosista sekä jouluista glögikakkua jo parisen viikkoa sitten, kun laitoksen käytävillä oli vielä enemmän väkeä.

Lähtö Keski-Suomeen koittaa kuitenkin vasta sunnuntaina, sillä halusin rauhoittua muutaman päivän ennen lähtöä ja saada kotiani edes hiukan joulukuntoon, vaikka en joulua täällä vietäkään. Huomisella pitäisi siis siivota, ostaa ja paketoida viimeiset joululahjat. Lauantaiyönä olisi myös Mikaelinkirkossa tarjolla Kauneimpien joululaulujen yö. Saisikohan mentyä sinnekin laulamaan joululauluja vielä kerran? Siitä saisi ainakin kerrankin hyvän syyn päästä katsomaan jugend-arkkitehtuuristaan kuuluisaa Mikaelin kirkkoa sisältäpäin.

Sinäänsä tänä vuonna joulunvietossa on omat haastensa. Äidin sairaus tuo nimittäin ihan omat vaikeutensa joulunaikaan. Uusimpana vihulaisena on ilmennyt vyöruusu kaikkien muiden ongelmien lisäksi ja aatonaatoksi tarjolla on pitkä kontrollikäynti erikoistesteineen Helsingissä. Joulumieltä voi siis tässä perhetilanteessa joutua etsimään, mutta pääasia kuitenkin on, että saamme toivottavasti viettää joulunajan saman katon alla.

Haluan kuitenkin toivottaa kaikille lukijoilleni rauhallista, makoisaa ja riemuntäyteistä joulua! Uusien Google Analyticks-tilastojen mukaan teitä on käynyt kuluneen kuukauden aikana blogiani lukemassa 215 absoluuttisesti yksilöityä kävijää. Kiitos siitä, että jaksatte lukea näinkin ahkerasti kuulumisia ja sepustuksiani. Toivottavasti lukuinto jatkuu vielä joulun jälkeenkin!



Lopuksi vielä kuva lumisesta Turusta ja naapurissani sijaitsevasta keskiaikaisesta Kaarinan kirkosta. Kuva ei ole tältä viikolta (Tarkkasilmäisimmät saattavat tunnistaa sen vuoden ekasta päivityksestä...), mutta se kuvaa hyvin viimepäivien sinertävän harmaata lumista hämärää.

Olenko muuten kirjoittanut ikinä siitä, miten kaunista on, kun lukupaikaltaan Jusleniassa tarkkailee talvista auringonlaskua Vartiovuoren taa? Tietyllä hetkellä kirkkaanpunainen aurinko loistaa Tuomiokirkon yläikkunoiden läpi ja näyttää aivan siltä kuin kirkossa leiskuisivat sisällä liekit. Siitä saa taas inspiraatiota välillä loputtomalta tuntuvaan kirjoittamiseen.

Tunnelmallisia aamu - ja iltahämärän hetkiä sekä kynttilänvalossa vietetettyjä iltoja kaikille!

Tulipa sitten eilen muistettua lahopäisyyksissäni tuon kirkon nimi väärin. Kyseessä on siis Pyhän Katariinan kirkko, joka on kylläkin vanhassa Kaarinan kirkkopitjässä. Lisää tietoja ja valokuvia kirkosta löytyy täältä. Linkin kautta pääsee myös virtuaalikierrokselle 1300-luvulla rakennettuun kirkkoon.

Tapahtumia ja alisuoriutumista

Eilen tuli sitten se kauan odotettu pääsykoetulos. Opiskelupaikka on nyt plakkarissa ja toimittajaopinnot alkavat vuoden alusta. Olin etukäteen ajatellut riemuitsevani tuloksesta, mutta ensireaktio oli silti yllättävän vaisu. (semmoinen aijaa, pääsin vai...) Vasta myöhemmin iltapäiväsellä tuli semmoinen olo, että jes pääsin kouluun sittenkin, mahtavaa. Sitä tuli sitten palkittua itseään ostamalla erinäisiä kosmetiikkatuotteita ja maailman ihanin pikkujoulumekko, vaikka opiskelijabudjetilla tässä muuten eletäänkin. Edes ostetun mekon yllättävän suuri kokonumero ei harmittanut kuin ihan vain vähän.

Viime viikonloppuna tuli myös oltua taas tapahtumassa. Orimattilassa järjestetty Keppiä ja käsitöitä oli pitkästä aikaa ihanan pieni ja tunnelmallinen tapahtuma. Uusi Herjolfsnäs-mekko edistyi lauantain aikana paljon ja harsinkin sitä aamusta iltaan. Oli hauskaa viettää päivä yhdessä muiden Aarnimetsän käsityöläisten kanssa ommellen ja kankaita leikellen. Muutenkin tapahtuma oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Niin ja Rikissan keittiössä taikomat taivaalliset piiraat ja mehukkaat pihvit olivat oikeasti ihan tajuttoman hyviä.

Tapahtumasta jatkoin sitten matkaani Keski-Suomeen ja tein sunnuntaina pikavisiitin äitin luo sädesäiraalaan Jyväskylään. Maanantaina tavaramäärän nähdessään kauhistunut isä kyyti minut minut kissan kera Turkuun ja hoiti erilaisia korjausurakoita melkein koko päivän.

Sain viimein vaihdatettua vaatehuoneen lampun, joka on siis niin korkealla, etten itse ylety siihen edes keittiötikkaillanikaan. Myös imurista kuuluvien outojen kolinoitten ja pahan hajun syy selvisi: Moottoriin oli päässyt menemään pölyä pölypussin läpi. Polkupyörään vaihdettiin myös uudet renkaat, sillä se oli seissyt renkaat puhki taloyhtiön pihalla useamman kuukauden. Mulla on siis kai virallisesti melkeinpä maailman paras tai ainakin käsistään kätevin isä!

Muuten viimeviikkojen teema ainakin kouluhommien suhteen on ollut alisuoriutuminen. Pitäisi kai sitä vain oppia käsittelemään negatiivista palautetta paremmin. Tässä vaiheessa opintoja vain kaipaisi jotain positiivista tukiryhmää gradupaineitten keskellä. Meillä ainakaan graduseminaari ei ole itsestäni semmoiselta tuntunut.

Seminaarityöni käsittelyn jälkeen en ole käytännössä varmaan kirjoittanut sanaakaan gradua eteenpäin. Olo on semmoinen, että onko sitä ollut täysin idiootti, kun on joskus kuvitellut itsessään olevan edes hitusenkaan akateemisia hyveitä ja haaveillut oikeasti pystyvänsä joskus jonkunlaiseen tieteelliseen työhön. Onko tullut ahnehdittua opintoja liikaa ja liian nopeasti, tajuamatta lopulta asian todellista ydintä?

Tosiasia on vain se että kai se gradu on joskus valmiiksi väännettävä. Mutta silti tuntuu, että on jotenkin aivan liian nuori ja kypsymätön koko touhuun. Ei ole helppoa olla 23-vuotias graduntekijä. Enkä tiedä, onko sen helpompaa jättää gradu roikkumaan sännätessään aivan toiselle alalle, varsinkin kun on kasvatettu siihen, että kaikki aloittamansa hommat pitäisi hoitaa loppuun saakka. Luulen kuitenkin, että uudenvuoden jälkeiset säännöllisemmät arkirutiinit ja opetusohjelmat tuntuvat kyllä helpotukselta tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa aika kuluu lähinnä peukaloita pyöritellen, pitäis-saada-aikaiseksi - tunne takaraivossa tykyttäen.

Valtakunnassa kaikki hyvin

Eilen sain ympäri Suomea suuntautuneen matkailun jälkeen kissan jälleen kotiin. Isä kävi tuomassa sen kilitisti Keski-Suomesta asti ja täältä piti lähteä yhdessä katsomaan kantasoluhoidosta toipuvaa äitiä Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Helsinkiin asti retkueemme ei kuitenkaan päässyt, sillä matkalla isä sai ensimmäisiä vatsataudin oireita ja eristyshuoneeseenhan ei saa mennä mikäli on vähänkään jotain taudin alkua ilmassa. Isä korjasi kuitenkin Turussa ollessaan pyöräni lampun ja soittokellon, joten nyt voi pyöräilyharrastus jatkua pimenevistä illoista huolimatta.

Painomusteen tuoksuinen kissa sylissä tämän neidin valtakunnassa on kerrankin kaikki hyvin. Stressi on pysytellyt pakosalla, onneksi. Uudet harrastukset ja kimppu vanhoja elähdyttävät arkea sopivasti, ettei sitä ihan tylsistymään pääse.

Eilen pidimme Unikankareen perinteisen syyskauden alottajasintron taloudellisista syistä edellisistä vuosista poiketen Kuuvuoren nuoristalolla. Tilaa oli runsaasti enemmän kuin Vanhan raatihuoneen kellarissa, mutta tietystikään tila ei ollut yhtä tunnelmallinen kuin keskiaikainen kellari. Väkeä uuteenkin ei niin keskeisellä paikalla sijaitsevaan tilaan oli kuitenkin löytynyt sopivasti. Tiede- ja taidepiirin esittelypöytä käsitöineen oli upeaa katsottavaa ja tanssiesitykselle oli kerrankin kunnolla tilaa. Niin ja Lady Quenivan tekemät mausteiset omenapiiraat olivat suorastaan suussasulavia.

Introssa juonittiin myös yhteiskyytiä Annanpäiville joulukuussa. Alkaisiko olla taas aika ehtiä sinnekin niin monen taukovuoden jälkeen? Tapahtuma syystalven pimeyden ja ankeuden keskelle tekisi kyllä hyvää...

Unikankare järjestää myös kasvivärjäysviikonlopun parin viikon päästä. Seura panostanee uusiin isoihin kattiloihin, joilla on sitten hyvä tehdä värjäyksiä jatkossakin. Ideoita sopivista värjäyskasveista ja sienistä on lennellyt ilmassa todella reippaasti, joten eiköhän niistä saada varsinainen värikirjo aikaiseksi. Parin viikon päästä sitä saa siis jälleen uusia lankoja hyppysiinsä, vaikka viel ei ole kaikkia vanhojakaan kulutettu loppuun. Syksyn tiede- ja taidepiirin ohjelmassa on myös paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista neulakintaasta luutöihin ja lautanauhasta pronssivaluun. Varsin monipuolinen ohjelma siis, kiitos teknisten käsitöiden päälle paremmin ymmärtävän Fleinin.

Opiskelurintamallakin menee ihan mukavasti. Viime viikolla minulla alkoi 3 nettikurssia, joilla raavin vielä viimeisiä keskeneräisiä sivuaineita kasaan. 3 nettikurssia samanaikaisesti tarkoittaa myös paljon itsenäisiä kirjoitustehtäviä. Ne yhdessä lähestyvän kulttuurihistorian kirjatentin ja kreikan itsenäisen käännöskurssin kanssa aiheuttavat sen, ettei gradulle jää juuri nyt paljonkaan aikaa. Mutta ehkä ihan hyvä niin, ensimmäisen varsinaisen pääluvun valmiiksi saattamisen jälkeen voi olla ihan hyväkin kokoilla hetkinen ajatuksia ennen kuin rupeaa jatkamaan uudestaan. Ihaninta tässä syksyssä on edellisiin verrattuna kuitenkin stressittömyys paljosta hommast huolimatta.

Voi kun sen asentewen onnistuisi säilyttämään eteenpäinkin kuluvan lukuvuoden haasteissa.

Hyvä fiilis ja viestintää

Alkusyksyn aikana tunnelmat ovat olleet aikalailla täysin vastakkaiset kuin edellisenä syksynä. Moni asia, jonka kanssa silloin tuskaillut on nyt vuoden aikana selvinny. Tai jos ei nyt aivan selvinnyt, niin ainakin niiten ongelmien kanssa on tullut opittua tulemaan sinuiksi ja suhtauduttua niihin rennommin "kyllä-ne-siitä-sitten-joskus selkenee"-mentaliteetilla. Tuntuu pitkästi aikaa hyvältä olla tässä juuri nyt: tässä elämänvaiheessa , juuri näiden ilojen ja ongelmien askarruttamana juuri näiden ystäien ympäröimänä, eikä yhtään edempänä tai taaempana.

Syksyssä on ollut paljon aihetta riemuun. Edellisen kirjoitukseni aiheena olleen loistavan keskiaikatapahtuman lisäksi riemuisa syksy on ollut myös rohkean uudistumisen aikaa. Aloitin eilen monen vuoden harkitsemisen jälkeen uuden harrastuksen: Swingin! Uuden oppiminen on aina mukavaa ja kun sen yhdistää vielä hyvään musiikkiin ja tarttuuvaan rytmiin, voisiko mikään olla sen parempaa. Tanssimen antaa aina paljon energiaa, olipa se miltei mitä lajia tahansa. Omalla suoritustasolla ei ole niin väliä, vaan hyvällä fiiliksellä ja omaan kehoonsa ja sen ulottuvuuksiin tutustumisella.

Ajattelin myös toivottavasti viimeisen yliopistovuoden kunniaksi ottaa kaiken irti Tyyn palveluista ja liittyä mukaan Tyyn elokuvakerhoon Kinokoplaan. Halvimmillaan 18 euron hintaisella kausikortilla pääsee 2 kertaa viikossa elokuviin täysin ilmaiseksi katsomaan valikoituja klassikkoja eri maista ja kulttuuripiireistä.

Päätin myös antaa mahdollisuuden muutoksille ja uusille ympyröille hakemalla ammattikorkeakouluun DIAK:n viestintälinjalle Turun yksikköön. Erityisesti internet-toimittajan suuntautumisvaihtoehto kiinnostaisi. Mutta enpä tiedä, onko tuonne kovinkaan realistista päästä kun viime vuonna hakijoita oli ollut yli 200 30:tä aloituspaikaa kohti, mikä tuntuu klassillisen filologian pieniin hakijamääriin viime vuosina tottuneelle hurjan suurelta määrältä. Mutta aion nyt kuitenkin mennä pääsykokeeseen kokeilemaan onneani ja tehdä kaikkeni koultukseen pääsemiseksi.

En ole kuitenkaan kyönyt mitään vielä lukkoon siltä varalta jos koulutukseen sattuisin pääsemään. Olen päättänyt, etten ajattele uuden opiskelupaikan mukaan tuomia taloudellisia realiteetteja vielä, vaan yritän saada mahdollisimman paljon hommia nyt syksyllä valmiiksi stressaantumatta kuitenkaan liikaa. Periaatteessa koulutusohjelmaan voisi hankkia myös lykkäystä, mutta katsotaan nyt mihin ratkaisuun päädyn, jos sisälle pääsen.

Viestintää syksyn tuo myös tällä viikolla alkanut Historian verkkojulkaiseminen - nettikurssi. Kursiin aikana harjoitellaan historia-aiheisten uutisten muokkaamista tieteellisemmästä tekstistä, kirjoitetaan ryhmän yhteistä harjoitusblogia ja loppujen lopuksi hiotaan pitempi artikkeli suomalaisiin historia-aiheisiin verkkolehtiin tarjottavaksi. Kurssi on vaikuttaa aika työläältä, mutta on varmasti hyvin hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Odotan innolla oppivani kaikkea uutta ja mielenkiintoista.

Gradu on oikeastaan ainut, jonka suhteen tänä hyvän fiiliksen kautena on ollut vain vähän inspiraatiota. Se etenee niin tuskastuttavan hitaasti ja haluttomasti. Pitäisi kai sitä osata ottaa itseään niskasta kiinni, kääriä hihat ylös ryhtyä taas ahkerammin hommiin muutaman lekotteluviikon jälkeen.

Ei en ole valmis, olen puolitiessä jonnekin...

Sainkun sainkin sen viime viikolla peräänkuuluttamani viimeisen kandivaiheeseen kuuluvan opintosuorituksen. Kandinpapereitteni pistäminen hakuun viime viikon sisällä oli kyllä hiukan vaarassa byrokraattisten kuvioiden monimutkaisuuden tähden, mutta lopulta sain lomakkeeni sisään 15 minuuttia ennen kanslian sulkeutumisaikaa. Tosin byrokraattista prosessia piti kyllä käydä vähän ensin nopeuttamassa historian laitoksella.... Arvosana kun oli jo periaatteessa annettu, mutta rekisteriin sen sai laittaa aivan eri ihminen kun kurssin oli arvostellut. Mutta eilen oli siis virallinen valmistumispäivä ja tänään pääsen hakemaan tiedekunnasta todistukseni hiukan ristiriitaisin tuntein.

Elämä jatkuu aivan samankaltaiseena eteenpäin, vaikka nyt on se alempi korkeakoulututkinto plakkarissa. Ehkä suurin muutos on se, että nyt on saanut tietyt keskeneräiset opintokokonaisuudet mielestä häiritsemästä, voi keskittyä maisterivaiheen opintoihin ja siihen vielä tosinaan kaukaiselta tuntuvaan varsinaiseen gradun aloittamiseen. Aihehan minulla on ollut jo viime syksyn alkupuolelta, mutta toistaiseksi tutkimussuunnitelmani teon ja esittelyn lisäksi olen tyytynyt vain lähdekirjallisuuden haalimiseen ja sen lueskelemisee joutohetkinä. Muutaman viikon päästä pitäisi tosin pitää esitelmä aiheeseni liittyvästä metodista seminaarissa, joten graduasioihin pitäisi taas keskityä.

Osittain aloituksen lykkäämisessä on ollut kyse siitä, että pitkästä aikaa olen osallistunut monelle työteliäälle luentokurssille ja osittain siitä, että jonkunlainen gradupelko on jo astunut rattaisiin. Mielessä pyörivät toisinaan kysymykset siitä, olenko sittenkään vielä valmis, kannattaako minun yrittää räpeltää jotain metodisesti vielä suhteellisen kypsymättömänä raakileena. Harvahan sitä gradua kai rupeaa vielä 23-vuotiaana vääntämään. Toisaalta olen sitä mieltä, että gradun nostaminen jonnekin korkealle ja ihannoivalle jalustalle on aivan turhaa, harjoitustyöhän se vain on.

Kandiutumisen lisäksi tällä viikolla on riemastuttanut alkuviikon lumisateista huolimatta lisääntynyt kevään ja uuden valoisuuden aaavistus. Mutta siihenkin liittyy oma negatiivinen puolensa. Viikonlopun vietin Keski-Suomessa sairaalasta hetkisen lomalla olleen äitini seurana. Siellä sairastumiseen liityvät uhkakuvat iskivät vasta oikein todenteolla tajuntaan. Äiti oli hivenen huonommassa kunnossa kuin päivittäisten puheluitten perusteella oli pystynyt päättelemään. Hän näytti jotenkin niin hennolta ja hauraalta levätessään päivän rasitusten jälkeen. Samassa tilassa oleminen vuorokaudet ympäri tuntui myös itsestä yllättävän raskaalta henkisesti.

Mutta toisaalta kaiken sairauden ja heikkouden keskellä ainakin jo kuolleena pitämäni viime viikolla parvekkeelta sisälle siirreyt ruusut versovat uutta elämää vaaleanvihrein nupuin keväisen leikkausoperaation jälkeen. Eilen kotimatkalla ruokakaupasta ostetut narssissitkin ovat jo avanneet nuppunsa ja tuovat kellertävää pirteyttä asutooni. Ehkä se kevät sieltä saapunee, kunhan vain jaksaa odottaa ja uskoa tarpeeksi!

Lumi on syönyt kaiken...

Päätin ilakoida Turun lumitilanteesta vielä hetkisen, unohtaa, että sen pitäisi sulaa jo muutaman päivän päästä lämpöaallon kourissa. Uuden sähköisen jouluvalosarjani lisäksi tänä iltana palaa vanhanaikainen kynttelikkö asuntoni miltei joka nurkassa tunnelmoidessani. Haluan nauttia talvisesta hämyvalaistuksesta ainakin tämän illan. Kylmässä ja tarkassa sähkövalaistuksessa tulevat omat ja puutteet ja ongelmat välillä esille liiankin julmalla tavalla vastaavasti taas pehmeässä kynttilänvalossa ne on ihanan helppo unohtaa. Samat vanhat ongelmani eivät sinäänsä ole muttuneet miksikään, mutta olo niien suhteen on ollut viime päivät ihmeen levollinen. Olen löytänyt jälleen uudestaan mielenrauhani ja tasapainoni, oppinut tyytymään elämääni ja tähän kaikkeen. Voiton puolella ollaan ahdistavan syksyn selätyksessäni...

Tänään sain myös viimeinkin tehtyä jotain konkreettista graduni eteen. Kopioin n. 125 sivua Plautuksen vilicuksen henkilöhahmona sisältäviä näytelmiä, ja merkitsin erivärisillä lappusilla kohdat, vilic- kantaisia sanoja esiintyi. Keskustelin myös pitkään graduuni liittyvistä pulmista ja metrodologiasta opiskelutoverini kanssa, mikä oli ehkä vertaistukea parhaimmillaan. Jostain syystä vain nämä graduinnostukset tulevat vain silloin, kun pitäisi tehdä jotain sillä hetkellä tähdellisempää, kuten nyt lukea huomisen Rooman uskonto- tenttiin, torstain topografian karttatenttiin ja ensi viikon tenttiin klassillisen filologian historiasta.

Olenkin miettinyt, että graduaiheensa tietäminen ja lukkoonlyömien jo tässä vaiheessa on hiukan kuin kaksiteräinen miekka: Toisaalta saa paljon aikaa pohtia aihettaan ja eri näkökulmia siihen ja sovittaa opintojaan sen vaatimusten mukaan, mutta sitten taas toisaalta voi aiheestaan innostua niin, että ei saa muita puuttuvia opintoja tehtyä. Itse taistelen jatkuvasti graduntekohaluani vastaan, tekisi mieli alkaa työstämään sitä todenteolla jo nyt, mutta toisaalta tiedän, että olisi järkevämpää tehdä ensin yleiset syventävien opintojen tentit ja syventää metodologista osaamistaan myös erilaisin optioin. Yritän myös saada sivuaineita jonkinlaiseen kuosiin ennen varsinaisen gradutyöskentelyn aloittamista. Ensi vuoden alkupuolella olisi kuitenkin tarkoitus esitellä tutkimusssuunnitelmaani seminaarissa ja sitä ennen täytyisi kartoittaa erilaisia aiheeni kannalta relevantteja vilicus- mainintoja sekä yrittää etsiä aiheesta tutkimuskirjallisuutta, jota on ei-niin-kovin-aktiivisen etsiskelyn pohjalta löytynyt sangen vähän ainakaan Turusta. Aiheeni laajuus myös pelottaa ja jossain vaiheessa tulen sitä todennäköisesti rajaamaan. Mutta tällä hetkellä perustuntemus asiaan on luottavainen ja tyyni.

Turnajaisten aaton mietteitä

Tänään se kauan odotett hetki viimein koittaa eli Drachenwaldin kruununturnajaisiin lähtö. Vielä on paljon tehtävää ennen kuin Kiljavalle asti päästään: viimehetkeen jääneestä puvun viimeistelystäni uupuvat vielä nappien kiinniompelu ja parinkymmenen napinrteiän ompelu, joka onneksi sujunee suhtkoht nopeasti. Sen lisäksi pitää vielä pakkailla ja siivoilla kämppää niin, että on sitten kivempi tullas väsyneenä reissusta kotiin. Kaiken lisäksi viimeviikkoinen graduseminaarimme siirrettiin professorin kipeyden takia tähän iltapäivään, joten istun kahdesta neljään yliopistolla. Joudunkin ehkä lähtemään Helsingin junalle suoraan yliopistolta ja kissan ainakin käyn heittämässä hoitopaikkaansa ennen kahta. Perinteisen rinkan sijaan meinasinkin saada tapahtumavarustuksen mahtumaan enemmän junaliikenneystävälliseen trolliin, jota on myös ehkä hivenen helpompi kuljettaa mukanaan ympäri kaupunkia. Tapahtumiin lähtö tuntuu käyvän käytännön järjestelyjen kannalta aina vaan hankalammaksi...

Eilen oli myös ensimmäinen gradupalaverinini professorin kanssa ja nyt on aihe hyväksytty, mutta syventävien opintojen Hopsiin palataan myöhemmin vielä uudestaan. Aiheenani on nyt Todellisuus, perinne ja ideologia Colummellan vilicus ja vilica - kuvauksissa ja keskustelimme mm. siitä minkä tyyppisen muun lähdeaineiston perusteella aihetta voisi lähteä viemään eteenpäin. Lopulta sain 34 sivua sisältävän hakutuloksen Bibliotheca Teubnerian antiikin teoksista löytyvistä maininnoista sähköpostiini ja samankaltaisen joskin lyhyemmän listan aihetta käsittelevistä piirtokirjoituksista. Tästä on sitten hyvä lähteä viemään hommaa eteenpäin, kunhan vain ensin muilta opiskelujutuilta kerkiäisi...

Keskiviikkona vietettiin tosiaan luonani Unikankareen kokkausiltaa, jonne enn ollut muilta kiireiltäni muistanut pistää pystyyn minkäänlaista ennakkoilmoittautumista. Ajattelin etukäteen, että hyvä jos 4 ihmistä tulee kokkailemaan. No, paikalle saapui lopulta 10 henkeä. Muutenkin hyvin menneen intron jälkeen on harrasteilloissamme alkanut kulkea ilahduttavan paljon uutta väkeä. Puhuin hiukan keskiajan keittiön lähteistä ja teimme piirakkaa ja friteerattuja omenoita kesällä ostamstani The Forme of Curya käsittelevästä keittökirjasta.

Tart de Brymlent

piirakan pohja ja ylimääräistä päälliseen

2 rl voita

2 viipaloitua päärynää

2 viipaloitua omenaa

( 6 cubeb-pippuria rouhittuna)

0,5 dl valkoviiniä

2 rl sitruunamehua

2 rl ruskeaa sokeria

inkivääriä

muskottipähkinää

kanelia

0,25 dl rusinoita

10 kuivattua luumua

6 taatelia

6 kuivattua viikunaa

400 g lohta

3 rl herukkahyytelöä

2 rl maitoa

Esipaista pohjaa 220 asteessa 10 min. Sulata voi kattilassa ja ruskista kevyesti omenat ja päärynät. Yhdistä viini, sokeri, mausteet ja kuivatut hedelmät ja lisää joukkoon. Kuumenna seosta sekoittaen n. 15 min. Levitä hyytelö pohjan päälle ja yhdistä kala hedelmäseokseen ja täytä piiras. Laita kansi paikoilleen ja Levitä maitoa kannen päälle. Paista 200-asteisessa uunissa n. 30 -40 min.

Valmiista piirakasta tuli aika jytäkkää, sillä korkeutta piirakalla oli riittämiin. (Irtopohjavuokani oli ihan reunojaan myöten täynnä) Kala ja kuivatut hedelmät olivat eksoottinen yhdistelmä, mutta maistuivat siltä hyvältä yhdessä. Pienenä miinuksena tosin se, ettei lohi päässyt juurikaan esille muitten vahvojen makujen takaa. Joku kommentoi, että piiras maistui ihan joululta, mutta niin kai suurin osa laittamistani keskiaikaresepteistä mausteitten takia...

Fritors of Apples

Taikina

1 dl jauhoja

0.5 tl suolaa

sahramia

1 muna

1.5 dl olutta

Friteeraus

6 isoa omenaa

6 tl öljyä

Sekoita taikinan ainekset kulhossa. Siivuta omenat ja pyöritä siivut taikinassa ja friteeraa öljyn ja mausteitten kera. Kuivaa friviteeratut omenat pyyhkeeseen.

Näistä en henkilökohtaisesti pitänyt niin paljon kuin piirakasta, mutta muut kyllä pitivät. Oma inhoni johtui varmaan vahvasta oluen mausta. Olut ja sahrami muodostivat yhdessä vahvan makuyhdistelmän ja myös seoksen haju oli aikalailla kaamea. En ollut ikinä friteerannut mitään, mutta pienten alkukankeuksien jälkeen sekin alkoi sujua. Ohjeen mukaan omenagt voisi tarjoilla mantelimaidon kera, mutta se jäi meiltä tällä kertaa väliin. Nyt odottaa vain valtava tiskivuori...