Yliopistoaikana yritin välillä
epätoivoisesti olla jokin muu kuin oikeasti olin.
Kävin parhaimmillaan kolme kertaa
viikossa aerobicissa. Ajattelin, että vielä jos vähän pinnistää ja ponnistaa,
niin muuttuu kokonaan toiseksi – kauniimmaksi ja hoikemmaksi, hauskaksi ja
fiksuksi, jotenkin järkeväksi yliopistoihmiseksi. Ajattelin, että minun pitäisi
olla jotenkin toisenlainen, että kelpaan itselleni ja muille.
Huomasin esittäväni helposti tiettyä
roolia piilottaakseni huonommuuteni. Välillä liikuntaharrastukseeni liittyi
suoranaista hurmiollista itseinhoa ja pinnistelyä kohti täydellistä minää,
jolloin kaikki ongelmat ratkeaisivat. Suhtautumiseni itseeni ja liikuntaan ei
tainnut olla kovin tervettä.
Nyt uudelleen aloitetun liikuntaharrastuksen
myötä olen onneksi oppinut liikkumaan paljon nautinnonhaluisemmin. Liikun,
koska nautin liikunnasta ja myönnän olevani endorfiinikoukussa. Toki liikun myös siksi, että yritän parantaa
kuntoani ja laihtua samalla vähäsen.
Mutta en kuitenkaan enää yritä muuttaa itseäni tai kuvittele, että siihen pystyisikään millään ulkoisella taikakonstilla. Pystyn myös iloitsemaan esimerkiksi siitä, että jaksoin tällä viikolla lenkkeillä pitempään kuin koskaan ennen.
Mutta en kuitenkaan enää yritä muuttaa itseäni tai kuvittele, että siihen pystyisikään millään ulkoisella taikakonstilla. Pystyn myös iloitsemaan esimerkiksi siitä, että jaksoin tällä viikolla lenkkeillä pitempään kuin koskaan ennen.
Ulkonäköongelmien kanssa painin
jossain pessimismin ja realismin välimaastossa, jossain epätoivon ja salaisten
toiveiden tietämillä. Tiedän, ettei minusta kovin helpolla tule koskaan normaalipainoista
tai edes hoikkaa. Tiedän, ettei liikunnalla voi muuttaa kasvonpiirteitään sen
kauniimmaksi tai vartalotyyppiään leveälanteisemmaksi ja naisellisemmaksi.
Yritän
päästä ulkonäköön liittyvistä huonommuuden tunteista irti lempeästi kuuntelemalla
kehoani liikkumalla, tanssimalla ja jumppaamalla. Silti etenkin ulkonäköön
liittyen usein päässä jyskyttää ajatus, etten kelpaa.
Samat kelpaamattomuuden ajatukset
vaikuttavat varmaan myös siihen, miksi työhakemusten lähettäminen on niin
hankalaa. En voi valehdella tehneeni paljonkaan töitä työllistymiseni eteen
viime vuoden aikana. Työhakemusten
kirjoittaminen on pahimmillaan jotain ihan kamalaa. Tuntuu jotenkin niin
tyhjältä ja ontolta keksiä itsestään hyviä puolia ja naamioida huonoja. Joskus menen vain paniikkiin, enkä saa
aikaiseksi hakemusta, vaikka kovasti haluaisin.
Oppisopimuspaikan etsiminen on
vielä jotenkin kauheampaa. Pitäisi ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka eivät
varsinaisesti etsi uutta työntekijää, ja markkinoida itseään. Yritin eräänä
päivänä tehdä jonkinnäköistä esittelyä itsestäni. Kirjoitin paperille
ranskalaisilla viivoilla, mitä positiivista voisin itsestäni mainita. Listan laatiminen
onnistui ihan hyvin, mutta esittely ammottaa tyhjyyttään.
Alitajunnasta alkoi kummuta taas negatiivisia
ajatuksia: Hähää, vai sinä humanisti
kuvittelet kykeneväsi käytännön töihin! Filosofian maisterille ammattitutkinto,
hah! Opiskelitko tosiaan viisi vuotta yliopistossa ja pari vuotta
ammattikorkeassa vain mennäksesi ammattikouluun?
Ei sun polvet kumminkaan kestä
pitkiä päiviä seisomatyössä. Kuvittele nyt, jos sä olisit jossain ravintolassa
töissä, niin söisit vaan koko ajan niitä herkkuja siellä ja paisuisit taas ihan
palloksi. Sulla olisi varmaan kaikki illat ja viikonloput töitä, etkä ehtis
ikinä harrastaa tanssia, uintia tai keskiaikaa ja sun kunto rapistuisi ihan
kokonaan…
Onko siis mikään ihme, että
oppisopimuspaikkoja ei ole tullut tiedusteltua. Pitäisi kai osata myöntää
olevansa hyvä edes jossakin - jossain muussakin kuin raskassoutuisen
itsekeskeisen proosan kirjoittamisessa. Edes niissä käsitöissä. No haaveilussa
olen ainakin viime aikojen perusteella hyvä.
Ajattele nyt sellainen vintagetyylinen kahvila jossain keltaisessa
puutalossa, ehkä lähellä jokirantaa tai vaikka jossain pienessä rannikkokaupungissa.
Sen nimi voisi olla vaikka Miss Lemon Hercule Poirot-kirjojen mukaan.
Siellä
olisi sisustuksessa keltaista ja turkoosia. Ikkunoissa olisi sitruunakuvioiset
verhot ja ikkunalautoja koristaisi vanhojen italialaisten mutteripannujen
kokoelma. Seinillä olisi kaikkia hassuja vintagejulisteita ja kalusteet
olisivat kaikki sympaattisesti erilaisia. Siellä voisi olla myös vanha
retrosohva ja sen päällä pehmeitä printtikuvioisia tyynyjä.
Sieltä saisi limoncelloa ja
sitruuna-mansikkakakkua, sitruuna-kanasalaattia ja ehkä pizzan palojakin italialaisittain
leikattuna punnittaviksi. Sitten siellä voisi olla henkilökunnallakin
vintagetyyliset asut ja siellä voisi ehkä myös myydä vintagevaatteita. Jos se
olisi jossain pikkukaupungissa, yläkerrassa voisi olla myös vanhan ajan
kesäasuntola. Niin ja sitten siellä voisi järjestää vaikka mitä
kulttuuritapahtumia ja vaikka pieniä jazz-konsertteja.
Sitten mä olisin varmaan
tosi onnellinen. Mä pääsisin toteuttamaan haavettani tehdä ihmisille hyvää
ruokaa ja tarjota turvallisen paikan tylsän arkielämän kolhuilta. Mä voisin olla kahivilani henki ja sielu ja olla jotenkin äidillisen huolehtiva emäntä.
Tai sit mä voisin perustaa oman keskiaikaravintolan vaikka Vanhalle
suurtorille. Sen nimi voisi olla vaikka Gythan kievari ja sitten sillä voisi
olla semmoinen vanhanaikainen rautainen mainoskyltti kadulle päin. Se voisi
olla jossain tunnelmallisessa kellarissa ja sen seinät olisi maalattu vähän
Olde Hansan tyyliin täyteen hauskoja kuvioaiheita. Kalusteet olisivat
haalistunutta puuta ja astiat savesta. Myös vessat olisi kalustettu keskiajan
tyyliin. Vessan peilit voisi olla goottilaisen kaaren muotoiset. Kaikkialla
olisi kivoja kauniita yksityiskohtia.
Mä saisin ihan itse suunnitella
sinne keskiaikaisen menun, jossa ei olisi yhtään perunaa! Siellä voisi tarjota
keskiajan sapuskan lisäksi myös renessanssin Italian ruokia. Ruokalistassa
voisi olla erilaisia teemakokonaisuuksia aikakauden ja paikan mukaan. Ravintolassa
voisi samalla myös myydä käsityöläisten muinaistuotteita. Keskiaikamarkkinoiden
aikaan siellä voisi pitää isot bileet. Ravintolassa voi pitää vaikka
folkmusiikki-iltoja ja Räikkä voisi tulla esiintymään. Ehkä mä voisin joskus
itsekin uskaltaa laulaa luikahdella omia biisejä, ilman että kaikki nauraa.
Mä voisin myös ruveta kiertelemään markkinoilla myymässä erilaisia itse
tehtyjä ruokatuotteita. Myyntiin voisi tehdä vaikka erilaisia piirakoita,
pasteijoita ja kakkuja. Mulla olisi
hieno teltta ja siinä hieno kyltti ja asiakkaita jonoksi asti. Ravintolan
pitäminen ja markkinoiden kiertäminen olisi varmaan rankkaa, mutta tosi
palkitsevaa, kun olisi itse oma herransa ja pääsisi toteuttamaan omia
visioitaan. Nyt vaan äkkiä sinne kouluun, niin pääsee perustamaan yrityksen
sitten joskus!
Kaikesta haaveilusta huolimatta
word-tiedosto vain ammottaa edelleen tyhjyyttään. En ole saanut tehtyä asialle
mitään sitten kesäkuun.
Huijasin äidille kysyttäessä etsineeni
aktiivisesti oppisopimuspaikkoja. Sen sijaan olen tiskannut, lenkkeillyt,
vesijuossut, jumpannut jumppapallolla ja kitkenyt naapuritaloyhtiön
pensasaidasta kaikki kuivuneet lehdet kuin paraskin Adrian Monk. Olen jutellut
lähistön sauvakävelijämummon kanssa syksyn marjasadosta ja höpötellyt
vesijuoksumummojen kanssa Samppalinnan lauteilla. Olen leiponut sahramileipää
ja kaakaopalloja ja syönyt kaikki hetkessä, vaikka yritän laihduttaa. Mutta hakemuksia en ole kirjoitellut.
Olen myös välillä nähnyt
suorastaan nälkää tänä kesänä. Työmarkkinatuki riittää juuri ja juuri ruokaan,
mutta ei juurikaan muuhun ekstraan. Jos tekee jotain ylimääräistä, kuten
osallistuu keskiaikatapahtumaan tai matkustaa kaverin luo toiseen kaupunkiin, joutuu
todella pihistelemään. Pahimmillaan nälkä vie kaikki ajatukset: Pystyy keskittymään
vain siihen hetkeen, kun on seuraavan kerran varaa kunnon ateriaan. Kun
budjetti on tiukalla, keskittyy vain siihen miten saisi pennin venymään vielä
vähäsen.
Nälkäjakson jälkeen ajattelen
aina, että nyt ryhdistäydyn, etsin oppisopimuspaikan tai työpaikan ja saan elämäni
järjestykseen. Mutta sitten tuudittaudun taas siihen, kun saan jälleen ruokaa
kyllikseni. Ajattelen taas, että jos tänään vaikka harrastaisi liikuntaa ja ajattelisi
vaikeita asioita sitten huomenna.
Olen ajatellut pumppaavani itselleni
positiivista energiaa ja itseluottamusta, jotta jonakin päivänä jaksaisin
aloittaa töiden etsimisen, sitten kun siltä tuntuu. Heräisin vain eräänä aamuna
ja tietäisin, mitä tehdä ja mitä kirjoittaa hakemuksiin. Toisinaan tuntuu vain siltä, että huijaan
itseäni päivästä toiseen.
Veli kertoi jostain huippukokista,
joka oli uransa alussa vain ilmoittanut eri keittiöihin tulevansa kuukaudeksi
palkatta töihin ja opetellut siten alan. Minulle sellainen tyyli voisi sopia
paremmin. Se, ettei tarvitsisi yrittää selitellä mitään ja keksiä väkisin
syitä, miksi on hyvä. Voisi vain osoittaa osaavansa jotakin.
3 kommenttia:
Minua auttoi työhakemuksia kirjoittaessa ja haastatteluihin valmistautuessa valtavasti enneagrammi-persoonallisuustestin teko. En ole koskaan ollut kovin analyyttinen itseäni kohtaan, saati hyvä kertomaan itsestäni, mutta testin moniulotteisesta vastauksesta pystyi helposti poimimaan ne ominaisuudet, jotka tunnisti itsessään. Myös oman persoonallisuustyypin 'vajavaisuudet' ja haasteet sai kauniisti muotoiltuina poimittua testituloksesta. Sitäkin kun usein kysyvät mokomat työhaastatteluissa..
Tein itse tämän testin http://www.namaste.fi/enneagrammi/enneagrammi-testi/, mutta muitakin löytynee, jos juttu kiinnostaa.
Kiitos linkistä. Mä kävin tekemässä tuon testin ja tulos oli aika mielenkiintoinen.
Työhakemusten tekeminen ON todella kauheaa puuhaa, soitteleminen ja tiedusteleminen vielä kauheampaa. Tunnistan itsessäni myös saman taipumuksen vältellä noita vastenmielisiä tehtäviä. Työhakemukissa onneksi auttaa jos on saanut yhtedenkin hyvän aikaiseksi, muita voi sitten laatia sen pohjalta. Puheluissa ei valitettavasti taida auttaa juuri mikään muu kuin kokemus, eli tarpeeksi monta soitettuaan alkaa kammotus helpottaa ja tietää paremmin mitä sanoa. Tsemppiä!
Lähetä kommentti