Kotona taas

Palauduin nyt sitten maaseudun rauhasta jälleen tänne kaupunkiin ja hiljalleen laskeutumaan kohti arkea ja sen haasteita. Valitettavasti perheessämme ei vaan päästy tänä vuonna viettämään joulun aikaa kovinkaan riemukkaissa tai onnellisissa merkeissä. Joulunajan kurjista tapahtumista en voi läheisteni yksityisyyttä kunniottaen enempää tänne kirjoittaa, mutta joulunajan vaikeat tilanteet kuuluvat kyllä tähän astisen elämäni henkisesti raskaimpiin kokemuksiin. Kaiken huipuksi kissaani puri eilen aamulla vielä pihapiiriin tunkeutunut kulkukissa mahan seudulle ja ei tuntunut kovinkaan hyvältä jättää kipeätä kissaa maalle toipumaan lähdettyäni. Eilen Ipatilli vain lähinnä kyyhötti viltillä kärsivän näköisenä huohottaen ja huusi sydäntä särkevästi aina kun yritimme tarkkailla vaurioitten laajuutta. Mutta onneksi tänään kissa pääsi jo liikkeelle hiukan ketterämmin joskin hiukan tavallista hitaammin ja aloitti jo pientä tappelunnujakkaakin kissatovereittensa kanssa joten ehkä ollaan menossa paranemista kohti.

Mutta mahtui jouluun hiukan positiivistakin. Sain nimittäin joululahjaksi uuden digikameran rikkoutuneen tilalle, joten luvassa on enemmän kuvallisia päivityksiä jatkossa. Kuvailinkin jopuluaattona valmistamani keskiaikateemaisen jouluaterian ruokalajeja. Kattaus ei tosin ollut kovnkaan ajanmukainen rajallisista astiavarannoista johtuen. Tarjolla oli kylmäsvusiikaa manteli-korintti -viikunalisukkeella ( Chisan), kanaa punaviinikastikkeessa (Gelynes in Dubette), täällä blogissakin reseptina ollutta Leshes Fried in Lenton -hedelmäpiirasta sekä päärynälohkoja viinisiirapissa ( Wardonys in Syrap). Ruokien reseptit piirakkaan lukuunottamatta sain Kaarnemaan erinomaisilta suomenkielisiltä kokkaussivuilta.

Ehdin nmyös tekemään hupun kirjontaa hiukan eteenpäin kaiken rytäkän keskellä. Tässä siis ensimmäinen aplikaatioympyrä valmiina hupuun liitettäväksi.

Rauhaisaa joulunaikaa

Nyt on saatu melkein koko päivän kestänyt joulusiivousurakka viime silausta vaille valmiiksi ja viimeiset jouluostokset tehtyä ja voi jo virittäytyä joulntunnelmiin tavallista paremman ruuan ja kynttilöitten hekun keskellä. Huomenissa pitänee sitten enää imuroida ja tiskailla viimeiset tisikit ja sitten suunnata kissan ja lahjakassin kanssa kohti Keski-Suomea hetkeksi. Ihanaa saada oiken luvan kanssa pitää pientä taukoa arkisesta aherruksesta, joka tuli kyllä tarpeeseen näin raskaan syksyn jäljiltä. Tosin pakkaan mukaani valmistumassa olevan tutkimussuunnitelmani ja mapittamani graduaineistot ynnä muuta opiskelumateriaalia, vaikka olenkin päättänyt, että en ota lomalla turhaa stressiä ja paineita kyseisten töitten valmiiksi saattamisesta. Aion olla humisevien kuusipuitten keskellä toivottavasti lumisessa järvimaisemaa tällä kertaa hiukan pitempään eli jopa yli viikon verran. Maalla kun tuntuu ajatus juoksevan vapaammin ja pystyy rauhoittumaan aivan eri tavslla kuin kaupungissa ja aitassa asustellessa säilyttää kuitenkin sitä minulle tärkeää omaa rauhaa, vaikka vanhempien nurkissa majaileekin.

Minulle on lapsesta saakka ollut rauhoituminen ja itsekseen henkisten asioitten pohdiskelu ollut tärkeä osa joulua siihen liittyvän siivous- ja kokkausintoilun lisäksi. Lapsena minulla oli tapana lähteä hyvin aikaisin jouluaattoaamuna pitkälle lenkille koiran kanssa Päijänteen jäälle ja tarkkailla, miten rannan taloissa herättiin hiljalleen jouluun. Tuulen tuivertaessa tukkaa ja pakkasen punertaessa poskia oli mukava ajatella omia rauhoittavia ajatuksia ennen joulun hösötystä ja sukulaisvierailuja koiran jolkotelessa vapaana laajalla järvenselällä. Sitä rauhoittumis- ja mietiskelyaspektia olen kettanut viljellä ja vaalia jouluissani myöhemminkin. Tänäkin vuonna tulee varmaan käveltyä pitkiä matkoja metsämaisemassa ja sen lisäksi suunnitelin, jos vaan saan vanhemmilta auton lainaksi, meneväni kirkkoon jouluyön messua kuuntelemaan.

Sen lisäksi saan toteuttaa tänä jouluna tavallista enemmän itseäni joulunvietossamme. Nimittäin äiti lupasi, että saan suunnitelella ja toteuttaa jouluaaton aterian vanhempieni ollessa kaupungissa aattona asioilla. Luvassa on siis ehkäpä muitten kauhuksi keskiaikavaikutteinen jouluateria. Meillähän on aina perinteisesti ollut joulupäivä se suurempi pyhä, jolloin vanhemmat sisaruksenikin saapuvat kotiin ja lapsesta saakka suurin osa lahjoistakin on jaettu vasta silloin. Äiti siis toteuttaa "joulupäivälliset" perinteisen kaavan mukaan tälläkin kertaa ja vaikuttaa jopa siltä, että kaikki sisarukset olisivat pääsemässä paikalle.

Aherruksen päättymisen ja joulun tulon lisäksi on minulla muutakin syytä juhlaan. Sain nimittäin tietää juuri ennen lomalle lähtöäni pääseeni laitoksen 2 viikon mittaiselle ekskursiolle Villa Lanteen Roomaan toukokuussa. Ihanaa päästä käymään toisen kerran tuolla unelmien ikuisessa kaupungissa ja tutustua edellistä kertaa toivottavasti syvällisemmin sen antiikin aikaisiin jäänteisiin. Itse koen Roomassa mielenkiintoisimpana piirteenä sen, miten uusi ja vanha sulautuvat siellä monessa kohdin tietyllä tavalla saumattomasti yhteen. Terminin alakerran McDonaldsin halkaisee säilynyt kappale Serviuksen kaupungin muuria ja antiikin raunioita voi putjahtaa esille aivan mistä tahansa tai liitettynä milloin minkäkinlaiseen keskiajan tai renessanssin aikaiseen rakennelmaan. Nyt pitäisi vain sitten ruveta pähkäilemään sitä, mistä saan rahoituksen suurelta osin omakustanteiselle ekskursiolle. Mutta siitä ehtii murehtimaan sitten joulunpyhien ja lyhyen lomailun jälkeenkin.

Laskeudun siis hitaamman nettiyhteyden myötä eräänlaiselle joulutauolle ja toivottelen oheisten viime vuonna vähälumisina lomapäivinä otettujen maisemakuvien myötä lukijoilleni hyvää ja rauhaisaa sekä ennenkaikkea riemullista joulunaikaa!

Kirjontamallien kuvallista todistusaineistoa

Päätinpä toteuttaa heti kättelyssä osan edellisessa postauksessani tekemistäni lupauksista. Eli yritin ottaa kuvia tulevan pinkin hupun kirjontamalleista, mutta valitettavasti kamera ehti mennä entist pahemmin sekaisin enen kuin ehdin kuvaaman Sahralta ostettuja kirjontalankojakin lähes valmista (hupun reunan huolittelu enää puuttuu) huppua vasten. Mutta tässä siis muutama niistä hiukan onnistuneemmista "sokkona" otetuista fotoista.


Kuvista pitäisi siis tarkkasilmäiselle näkyä hiukan harsomaiselle kertakäyttölakanalle kopioimia kirjontamalleja kiinnietettynä tulevaan kirjontakankaaseen. Alunperin oli tarkoitus täyttää koko pintala kijonnalla, mutta nyt luulen että kirjonnat ovat kuitenkin niin pieniä että täytynee tyytyä vain ääriviivojen kirjomiseen vaikka ketjupistoin. Kuvat ovat tosiaan kopioita 1300-luvun lopun tanskalaisesta Hirvöitä käsittelevästä käsikirjoituksesta ja alkuperäiset ovat vahan pastellissävyisiä, joita sävyjä yritän sitten itsekin jäljitellä kirjonnassani.

Kuten kuvista näkyy seuraa kissa varsin innokkaasti osallistuen myös tätä projektin vaihetta.

Blogien maailmasta

Hektinen ja stressirikas viikko on saanut päätöksensä ja itse asiassa pitäisi tälläkin hetkellä olla menossa, mutta päätin jättää ainejärjestön pokeri-illan väliin ja laskeutua seuraavaan, syyslukukauden viimeiseen viikkoon ihan vain kodin rauhassa mietiskelemällä. Viikonloppu kun on mennyt niin pikkujouluissa kuin keskiaikasaeurakaverini lapsen ensihammasjuhlissakin muiden jännittävien tapaamisten välillä viilettäen. Mutta onneksi saa ensi viikon jälkeen levätä rauhassa jonkun aikaa nauttien joulun alun herkuista ja perheen näkemisestä juhlamielellä.

Viime viikonlopun postaus ja siitä saamani niin henkilökohtainen kuin julkinen palautekin on saanut miettimään minut blogini tarkoitusta tarkemmin ja sitä, mitä haluaisin tällä räpellykselläni viestittää. Huomasin, että alkuperäinen ideani käsitöitten ja reseptien esittelystä on jäänyt syksyn postauksissa angstauksineen hiukan henkilökohtaisen elämäni pohdinnan ja kuvailun varjoon. Mutta en usko, että voisin mitään osa-aluettani elämästäni irroittaa yhteydestään ja kirjoittaa vain siihen liittyvistä asioista käsittelemättä myös muita elämääni kulloinkin liittyviä seikkoja.

Kun aloitin tämän blogin, päätin olla kuvauksissani mahdollisimman rehellinen ja avoin, mutta kuitenkin pysytellä asoita henkilökohtaisestakin näkökulmasta käsitellessäni suhteellisen yleisellä tasolla ja säästää pahimmat tilitykseni muihin henkilökohtaisempiin päiväkirjoihini. Yritän kuitenkin olla loukkaamatta kanssaihmisiä teksteilläni, vaikka näemmä en ole siinä aina onnistunutkaan. Monesti sanojen miekalla vain on se terävin sivallus niin blogien maailmassa kuin oikeissa kommunikaatiotilanteissakin. Olen myös miettinyt, että minua oikeassa elämässä tuntematon lukija saattaa saada näistä subjektiivisista raapustuksista myös turhan egosentrisen ja neuroottisen kuvan itsestäni. Tänne kun tulee usein kirjoitettua silloin, kun on surullinen tai jostain syystä kiihtynyt ja positiiviset elämän pikkuhuomiot jäävät helposti kirjaamatta ylös.

Blogini henkilökohtaista päiväkirjaa muistuttava tyyli johtuu vain siitä, että se on minulle luontevin tapa kirjoittaa ja ilmaista itseäni. On henkilökohtaisesta tilittämisestä tietysti itselleni jonkin sortin terapeuttista hyötyäkin. Esimerkiksi viime viikon postauksen jälkeen on ollut paljon parempi mieli, vaikka tiedänkin, etteivät ne minun ongelmiksi kokemani asiat miksikään luultavasti muutukaan. Ehkä se on sitten jonkunlaista tyytymistä kaiken tempoiluni jälkeen vallitsevaan tilanteeseen, vaikka toivoisinkin kokevani oloni vähemmän juurettomaksi ja ulkopuoliseksi monissa yhteisöissä.

Lupaan kuitenkin kirjoittaa ennen joulua tai viimeistään välipäivinä kuvallisen tekstin siitä, mitä käsitöitä olen saanut aikaiseksi syksyn aikana ja mitä minulla on tällä hetkellä vireillä. Kuvia hankaloittaa tosiaan kamerani käytön haasteellisuus (eli siitä on ollut kohta vuoden näyttö hajalla ja kuvia pitää ottaa "sokkona" tähdäten) . Yritän keskittyä ensi vuoden puolella enemmän niihin SCA-asioihinkin ja olen myös miettinyt erityisen pelkästään SCA-juttuihin keskittyvän luultavasti englanninkielisen blogin perustamista mahdollista kansainvälistä lukijakuntaa ajatellen. Mutta saa nähdä, tuleeko tuota kielitaitoa treenaavaa projektia ikinä vietyä eteenpäin toteuttamisen asteelle.

Sosiaalisista suhteista

Kirjoitan nyt tästäkin asiasta tänne, vaikka ehkä yleisen ilmapiirin kannalta ei ehkä pitäisi, mutta itse koen asian oikeaksi. Tänä syksynä on nimittäin ainejärjestöväen parissa noussut kuumaksi perunaksi minun sosiaalinen taitamattomuuteni tietyissä tilanteissa. Se, etten aina ymmärrä muiden tapaa viestiä ja he eivät ymmärrä minun tapaani, se, miten otan asiat aina liian vakavasti. Itsekin olen kyllä huomannut, etten kaikissa tapauksissa ymmärrä aina sarkasmia ja olen jo lapsuudenkodissani tottunut siihen, että asiat yleisesti ottaen ovat niin kuin ne sanotaan turhia vitsailematta.

Olen myös miettinyt, onko kyseessä jonkinlainen kulttuurinen törmäys, sillä aina en ymmärrä länsisuomalaisten huumoria ja tapaa ilmaista asioita oikein, eivätkä hekään aina kultttuuritaustansa vuoksi minun sutkautuksiani. Myös yksinäiset ja synkät ala-aste vuodet vain kirjojen ja kirjoittamisen parissa ovat varmasti vaatineet veronsa tälläkin saralla. Kesät ja viikonloput vietimme lapsuudessa aina maalla, jossa samanikäisiä kavereita ei yksinkertaisesti ollut aarniometsien ja hylättyjen tilojen paikkakunnalla. Koulussa minua kiusattiin todella paljon ja asuin kaukana suuresta lähiökoulusta, jota kävin, joten ei niitä kavereita ollut paljon kaupungissakaan. Ensimmäiset ystävyyssuhteet päiväkodin jälkeen syntyivät kunnolla sitten vasta teini-iässä. Onko siis ihme, etten aina ymmärrä ikäisteni ja minua hiukan vanhempien nuorten aikuisten maailmaa ja kaikkia erityisesti tyttöporukoiden hienostuneita sosiaalisia kiemuroita?

Koen kuitenkin itse olevani luonteeltani nykyään hyvinkin sosiaalinen ja tutustun mielelläni avoimesti uusiin ihmisiin, mutta en ehkä ystävysty niin helposti ja luontevasti kuin jotkut muut tai tunne oloani kotoisaksi sosiaalisissa yhteisöissä. Myös yhteisöllisyys on minulle tärkeää niin keskiaikaseurassa kuin ainajärjestötoiminnassakin. Koulukiusaamisen traumat nostavat aina välillä päätään, mutta olen opetellut laskemaan nämä negatiiviset mielleyhtymät taka-alalle ja pyrin ajattelemaan minua ahdistavia sosiaalisia tilanteita realistisesti tosin siinä aina välillä onnistumatta. Pitäisi vain oppia olemaan ottamatta itseensä kaikista ihmisten ehkäpä ajattelemattomuuksissaan laukomistaan kommenteista.

Pari viikkoa sitten olleen ainejärjestön hyvinvointikokouken jälkeen olen ollut kuin turta henkisesti ja mieleni on täyttänyt suuri suru siitä, että asiat ovat menneet näinkin pitkälle eräitten henkilöitten kanssa. Kokouksessa sain kuulla mm. että eräs ihminen ei halua olla kanssani muuten tekemisissä kuin hyvät huomenet sanoessaan, koska emme ymmärrä toistemme tapaa viestiä ja käsitellä maailmaa ja sen ilmiöitä. Se loukkasi todella syvästi ja en ainakaan haluaisi itse sanoa moista kenellekään, varsinkin kun olin ennen tätä syksyä luullut, että olisimme edes jollain tasolla kavereita samassa ainejärjestössä ja sen hallituksessa toimiessamme. Tällä viikolla olen sitten yrittänyt olla tietoisesti hänen toiveensa mukaisesti olla vähemmän hänen kanssaan tekemisissä ja yrittää olla provosoitumatta puolin ja toisin. On vain niin kovin hankalaa toteuttaa hänen toivettaan vähäisestä keskinäisestä kommunikaatiosta, kun kuitenkin toimimme päivästä toiseen hyvin pienessä yhteisössä ja samojen ihmisten parissa.

En vain pidä siitä, että sosiaalisia vajaavaisuuksiani osoitetaan julkisesti sormella ja kerrotaan eteenpäin, mitä en missäkin sosiaalisessa tilanteessa ymmärtänyt tulkita "oikein" eli niin kuin suuurin osa yhteisömme ihmisistä sen tulkitsisi. Aspergerin syndroomaiseksikin minua kyseisessä yhteisössä syksyn aikana kutsuttu. Toivoisin vain enemmän suvaitsevaisuutta puolin ja toisin, jotta ymmärtäisimme paremmin toinen toistemme virheitä ja vajaavaisuuksia. Itsekin myönnän, etten ole aina provosoituneena toiminut kussakin tilanteessa järkevimmällä tai parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta sitten olen taas toisaalta kuunnellut vuosia toisten ei aina niin itsestäni järkeviltä kuulostavia juttuja kuitenkin näennäisesti ne hiljaisuudella hyväksyen.

Varsinkin kun olen vuoden sisällä kärsinyt niin sisustukseni haukkumisesta yhdistyksen vieraskirjassa kuin kirjastomme kenties yleisimmän hakuteoksen Strengin sanakirjan välistä löytyneistä minusta kertoneista juorulapuista, tällä hetkellä tuntuu siltä, etten vain enää jaksa taistella sosiaalisesta hyväksynnästäni pienessä yhteisössä, jolla on kuitenkin hyvin pieni merkitys Juslenian kolmannen kerroksen ulkopuolella olevassa maailmankaikkeudessa. Ihmiset vaikuttavat siis yllättävänkin lapsellisilta kahvikopinkin päivähoitopaikassa ja mihinkä sitä entinen koulukiusattu raidoistaan pääsisi aikuiselämälläkään.

Rentouttavaa joulunaikaa ja hivenen harrastakin

Sain ainejärjestön hallituksen kautta loistavan tilaisuuden osallistua yliopiston naiskuoron Arrythmicsin adventti konserttiin kansallispyhätössämme Turun tuomiokirkossa. Olin nimittäin miettinyt jo pitkään, että olisi ihanaa päästä kuuntelemaan jotain joulukonsertttia taloudellisesta tilanteestani huolimatta, mutta sitten sain mahdollisuuden päästä tämän illan konserttiin ainejärjestöni edustajana ilmaiseksi. Kirkko ympäristönä sielukkaasta musiikista puhumattakaan nostaa katseen ylöspäin loppumattomilta tuntuviin holveihin ja johonkin korkeampaan voimaan liittyviin ajatuksiin.

En usko kirkkoon tai uskontoon systeeminä, enkä siis ole kirkon jäsen, mutta silti omalla tavallani hyvinkin henkinen ja "uskonnollinen" ihminen. Enemmän kuin johonkin tiettyyn jumalaan, uskon korkeampaan voimaan, joka on paljon mahtavampi kuin järkemme ja ihmisyytemme pystyy käsittämään ja siksi sitä on mahdotonta määritellä ihmisen ylöskirjaamin opinkappalein ja hengellisin kertomuksin. Mielestäni ihmisen tulisi etsiä henkisyyttään ja suhdettaan tähän voimaan sisältään ennemmin kuin tuhansia vuosia vanhoista teoksista, joiden tämänhetkinen sisältö on sitä paitsi muiden antiikin tekstien tavoin pitkän tekstitradition muovaama.

Tykkäänkin omien syvällisten pohdiskelujeni ja sielukkaan kirjallisuuden lueskelun lisäksi käydä kirkkokonserteissa ihan vain rauhoittumassa, selvittelemässä ajatuksiani ja ajattelemassa syvällisiä musiikin soljuessa ympärillä holveissa kaikuen. Viime vuosina on tosin tällainen "sielunhoito" jäänyt väemmälle ja kolme vuotta sitten olin varmaan viimeksi vastaavassa tilaisuudessa. Opiskelijabudjetti ja -elämä riekkumisineen on siis syönyt loven tähänkin. Jotenkin tällainen voimaakkasti omasta itsestä lähtevä hengellisyys tuntuu paremmalta kuin instutionalistuneet kirkot, joissa ylemmän portaan oppineet pyrkivät kertomaan ja saarnaamaan, miten meidän pitäisi ajatella siitä, mikä meillä jokaisella omalla tavallaan on sydämessämme. Joulun aika on minulle kuitenkin yleensä suurta henkistymisen aikaa, vaikka en kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.

Nuorempana kirkon vastaisuuteni oli suurempaa luokkaa, mutta nykyään huomattavasti laimentunut. Onhan instituution muodostuminen mahdollistanut sen, että voin käydä keskiaikaisessa katedraalissa kuuntelemassa kauniita uskonnollisia sävelmiä ja osaltaan historialliselta merkitykseltään sen, että tarjolla on sivistystä täällä pohjolassakin ja jopa minun kaltaisilleni tavallisille pulliaisille. Sen lisäksi kirkko varmasti tarjoaa henkisen kodin, apua ja lohdutusta monelle sitä tarvitsevalle kurjalle ja yksinäiselle uskonnon aiheuttamista sodista ja kriiseistä huolimatta. Rakastamani latinan kielikin soljuu usein kauniimmin juuri hengellisissä sävellyksissä.

Päätin siis viettää rentouttavaa itsenäisyyspäivän aikaa tässä tenttisuman kiireitten keskellä. Itsenäisyyspäivää vietän perinteiseen tapaan piparinleivonnan parissa ja vähemmän perinteiseen tapaan yhden naisen itsenäisyyspäivään liittyy myös hiukan hienompaa ruokaa, nimittäin erittäin epäisämaalliselta kuulostavaa persikkabrolieri-kastiketta ja astetta jouluisempaa luumurahkaa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti viettää itsenäisyyspäiväkin yliopistolla tekemättömien töiden poarissa, mutta ehtiihän sinne valkoiseen vanerikarsinaan istuskelemaan sitten sunnuntainakin.

Vähemmän ja enemmän

Kiireellisyydestään huolimatta tänään on ollut jotenkin henkisesti levollisempi viikko. Ehkäpä syksyn kriisit ja kasvukivut ovat nyt taas toivottavasti hetkisen poissa. Ainakin olen oppinut paljon uutta itsestäni ja siitä, mitä oikeastaan elämältäni haluan. Ja loppujen lopuksi päätynyt tyytymään lähes kaikkeen ainakin näin pariksi vuodeksi ennen kuin valmistun. Ehkä se on sitten jollain tasolla sitä aloilleen asettumista ja kypsymistä.

Olen kuitenkin päättänyt yrittää vähentää hiukan stressiä ja turhista asioista murehtimista sekä asioita, jotka eivät ehkä tunnu aina niin omilta, vaikka yhteisön paine helposti ajaisikin vastakkaiseen suuntaan. Näihin asioihin kuuluu mm. liiallinen alkoholinkäyttö ja kovin pinnalliselta tällä hetkellä tuntuva bilettäminen ylipäätään. Vastaavasti olen päättänyt yrittää lisätä muiden kiireitteni antaessa myöten henkistä voimaa ja levollisuutta tuovien asioden roolia elämässäni esim. filosofista pohdiskelua yksin tai ystävien seurassa, kirjoittamista, hyvästä kirjallisuudesta nauttimista, ulkoilua ja liikuntaa, kulttuurista ja taiteesta nauttimista. Nämä asiat kun jäävät niin kovin helposti kaiken näennäisesti muka tärkeältä vaikuttavan suorittamisen ja hösötyksen alle. Lisäksi opiskelijana vaikuttaa paljon myös se, että nämä lisäämäni asiat ovat parhaimmillaan ilmaisia tai ainakin suhteellisen halpoja toteuttaa. Ehkä pitäisi vain uskaltaa enemmän olla uskollinen ja rehellinen omalle itselleen, ja kuunnella, mikä tuntuu kyseisellä hetkellä juuri itsestä sopivimmalta ratkaisulta toki loukkaamatta samalla muita.

Pyrin myös tekemään entistä enemmän myös mundiskäsitöitä keskiaikakäsitöitten lisäksi. Vuosijuhlapuvun ompeleminen muistutti minua siitä, miten kivaa voi peruskoneompelukin pitkästä aikaa olla, vaikka toki pidän erittäin paljon kädinompelustakin. Suunittelin myös ehtisinkö neuloa pitsineuleena iltapukuun yhteensopivan metallinhohtoisen stoolan paljasta selkääni peittämään. Vuosijuhlajärjestelyjen suhteen onkin kiireisimmät ajat juuri nyt, kun ensi viikolla olisi tavoitteena lähettää kutsut postitse ja sitä ennen pitäisi olla kaikki juhlien yksityikohdat selvillä. Myös sydärin järjestelyjä painaa päälle, mutta onneksi saa viettää toivottavasti rentoittavan joulun ennen nyt jo järjestelyasioiden vuoksi hullulta vaikuttavaa tammikuuta. En kyllä varmaan toiste järjestä kahta isoa tapahtumaa alle kuukauden sisällä toisistaan. Mutta onneksi on ollut paljon erinomaisia apureita ja neuvojia kummassakin hommassa. siitä suuri kiitos heille.

Keskiviikona minun pitri pitää luonani Unikankareen latina-teemaista tiede- ja taidepiiriä, jota oli muistaakseni joku oikein toivonutkin. Silti paikalle tuli nolla henkilöä. Ei siis selvästikään kuulu aiheista suosituimpiin. Ärsyttää vain, kun olin joutunut kykkimään yliopistolla viiteen saakka saadakseni ison kasan myöhäislatina-aiheisia kirjoja yölainaan ja raahannut kaksin käsin kirjavuoren kämpilleni vain luennon pitämisen takia. Onneksi en ollut sentään leiponut niin kuin aluperin suunnittelin, vaan tyytynyt kaupan pullaan ja glögiin. No, sainpahan ainakin viettää rauhallisen koti-illan kovin hektisen viikon keskellä.

Joulua kohti...

Maanantaina aukesi joulukalenterin ensimmäinen luukku ja se tuntui ihmeen rauhoittavalta, vaikka hommaa piisaakin vielä paljon ennen joulua. Ehkäpä rauhoittumiseni johtuukin sitä edeltäneestä rentoitumisviikonlopusta kerrankin mitenkään opiskeluasioihin liittymätöntä kirjallisuutta lämpimään ja pehmeään vilttiin kietoutuneena lukien. Sain kerrankin luettua joskus lapsena lahjaksi saamani Sofian maailman loppuun asti. Kyseistä opusta muistan aloittaneeni joskus ala-asteella lukuisia kertoja, mutta jumittuneeni aina jonnekin keskiajan ja renessanssin välimaille. Kirja osoittautui yllättävän ajatuksia herrättäväksi vielä tälläkin iällä ja kertaus filosofian historian perusteista on aina paikallaan. Sofiasta toivuttani aloitinkin sitten Pentti Saarikosken tajunnanvirtaista teosta Kirje vaimolleni. Otin kirjan jotenkin todella raadollisena kuvauksena alkoholisoituneen neron elämästä, mutta samalla myös nautin teoksen tarjoamasta ajankuvasta vuoden 1968 Dublinista.

Kirjoja pitäisi lukea ehdottomasti enemmän myös vapaa-ajalla, kun viime vuosina olen yliopisto-opintojen takia kärsinyt ehkä hiukan jonkinsortin lukuähkystä. Vietettyään päivät kirjastolla tieteellistä tekstiä lueskellen ei sitä ehkä sitten enää illalla jaksa tarttua mihinkään kovin kehittävään tai lukijaltaan paljon vaativaan romaaniin. Pitäisikin käydä useammin kirjastossa ja tarttua rohkeasti ja ennakkoluulottomasti myös hiukan vieraammiltakin tuntuviin opuksiin. Yritän nyt ehkä entistä aktiivisemmin elvyttää vanhaa hyvää tapaa, jota olen viime vuodet hivenen laiminlyönyt. Onko jollakulla mielenkiintoisia kirjasuosituksia?

Käsityörintamakin etenee hitaasti, mutta varmasti. Mundisompeluksista vuosijuhlapuku on yksityiskohtia vaille valmis ja sen ompeleminen luonnistui yllättävänkin siististi. Mundisompeluksissa ei ole vereltäkään säästytty: Astuin noin viikko sitten lattialle jääneen purkupiikin päälle ja tuloksena suihkunnut veta sai suorastaan luututa asuntoni lattialta. Onneksi haava kuitenkin parani yllättävän nopeasti. Koitan laittaa tännekin kuvia uudesta iltaouvusta jossain vaiheessa, joskin katsotaan, meneekö se vasta ensivuoteen. Keskiaikaprojekteista kirjotusta pussukasta puuttuu enää noin neljäsosa, joten voin hyvinkin saada sen valmiiksi Sydäriin, kun taas uudelle pitemmälle hupulle ei ole tapahtunut viikkoihin muuta kuin että jäljensin kirjottavat kuviot kertakäyttölakanalle ja olen päättänyt kirjonnan värit. Muta huppu sinäänsä on yhtä saumaa vaille käyttökelpoinen.

Kirjallisuuden, käsitöitten ja koulustressin lisäksi aikaa on mennyt Suunnitelmia punoessa ja iltaisin kynttilänhämyssä fiilistellessä. Suunnitelmista ja niiden toteuttamisesta kertonen sitten myöhemmin, mutta kynttilänvalosta sen verran, että muutama päivä sitten oli sydän miltei hypätä kurkkuun, kun kissa yhtäkkiä päätti ottaa jättimäisen loikan ikkunaaudalta sohvalle palavan pöytäkynttilän yli valkoiset mahakarvat miltei liekkiä viistäen. Hullu otus, niin kuin ei kaksi kertaa jäihin tippuminen olisi ollut tarpeeksi...

Lumi on syönyt kaiken...

Päätin ilakoida Turun lumitilanteesta vielä hetkisen, unohtaa, että sen pitäisi sulaa jo muutaman päivän päästä lämpöaallon kourissa. Uuden sähköisen jouluvalosarjani lisäksi tänä iltana palaa vanhanaikainen kynttelikkö asuntoni miltei joka nurkassa tunnelmoidessani. Haluan nauttia talvisesta hämyvalaistuksesta ainakin tämän illan. Kylmässä ja tarkassa sähkövalaistuksessa tulevat omat ja puutteet ja ongelmat välillä esille liiankin julmalla tavalla vastaavasti taas pehmeässä kynttilänvalossa ne on ihanan helppo unohtaa. Samat vanhat ongelmani eivät sinäänsä ole muttuneet miksikään, mutta olo niien suhteen on ollut viime päivät ihmeen levollinen. Olen löytänyt jälleen uudestaan mielenrauhani ja tasapainoni, oppinut tyytymään elämääni ja tähän kaikkeen. Voiton puolella ollaan ahdistavan syksyn selätyksessäni...

Tänään sain myös viimeinkin tehtyä jotain konkreettista graduni eteen. Kopioin n. 125 sivua Plautuksen vilicuksen henkilöhahmona sisältäviä näytelmiä, ja merkitsin erivärisillä lappusilla kohdat, vilic- kantaisia sanoja esiintyi. Keskustelin myös pitkään graduuni liittyvistä pulmista ja metrodologiasta opiskelutoverini kanssa, mikä oli ehkä vertaistukea parhaimmillaan. Jostain syystä vain nämä graduinnostukset tulevat vain silloin, kun pitäisi tehdä jotain sillä hetkellä tähdellisempää, kuten nyt lukea huomisen Rooman uskonto- tenttiin, torstain topografian karttatenttiin ja ensi viikon tenttiin klassillisen filologian historiasta.

Olenkin miettinyt, että graduaiheensa tietäminen ja lukkoonlyömien jo tässä vaiheessa on hiukan kuin kaksiteräinen miekka: Toisaalta saa paljon aikaa pohtia aihettaan ja eri näkökulmia siihen ja sovittaa opintojaan sen vaatimusten mukaan, mutta sitten taas toisaalta voi aiheestaan innostua niin, että ei saa muita puuttuvia opintoja tehtyä. Itse taistelen jatkuvasti graduntekohaluani vastaan, tekisi mieli alkaa työstämään sitä todenteolla jo nyt, mutta toisaalta tiedän, että olisi järkevämpää tehdä ensin yleiset syventävien opintojen tentit ja syventää metodologista osaamistaan myös erilaisin optioin. Yritän myös saada sivuaineita jonkinlaiseen kuosiin ennen varsinaisen gradutyöskentelyn aloittamista. Ensi vuoden alkupuolella olisi kuitenkin tarkoitus esitellä tutkimusssuunnitelmaani seminaarissa ja sitä ennen täytyisi kartoittaa erilaisia aiheeni kannalta relevantteja vilicus- mainintoja sekä yrittää etsiä aiheesta tutkimuskirjallisuutta, jota on ei-niin-kovin-aktiivisen etsiskelyn pohjalta löytynyt sangen vähän ainakaan Turusta. Aiheeni laajuus myös pelottaa ja jossain vaiheessa tulen sitä todennäköisesti rajaamaan. Mutta tällä hetkellä perustuntemus asiaan on luottavainen ja tyyni.

Maassa rauha on sama kuin lunta...

Tulin eilen kotiin aivan ihanalta hiukan yliviikonlopun kestäneeltä visiitiltä lumiseen korpeen. Katuvalojen ulottumattomissa pimeyden keskellä elämänrytmi tuntuu yhä olevan samanlaista kuin joskus entisaikoihin. Tähän aikaan vuodesta alkaa kolmen aikaan miettimään, että viitsiikö sitä mihinkään enää lähteä, ettei vaan pimeä yllättäisi kesken reissun. Pitkät pimeät illat vietetäänkin sitten sisälä perheen kanssa seurustellen tv:tä katsellen ja samalla hiukan käsitöitäkin tehden. Uni tulee silmään aina ihmeellisen aikaisin ja kello tuntuu olevan enemmän kuin oikeasti onkaan, kun pimeyden keskeltä loistaa oman pihan jouluvalojen lisäksi kaukaisuudesta vain vastarannan puhelinmaston himmeä punavalo.

Oivallinen paikka siis rauhoittumiseen hektisen kaupunkielämän jälkeen ja omien suunnitelmien ja valintojen pohdiskeluun levollisin mielin. Pitkien metsäautoteillä lenkkeilyjen aikana sattoi vaan tarkkailla lukuisia hirven jälkien tien yli ristiin rastiin menevää verkostoa ja haistella lumensekaista raikasta maalaisilmaa... Idyllin rikkoi vaan se, etä kissa uhkarohkeana nuorukaisena tippui pari kertaa jäihin ja saapui sisälle märkänä ja viilusta tärisevänä.Olo on siis rauhallisempi ja parempi kuin aikoihin ja jotenkin äiti osasi sanoa taas minulle ne sanat ja neuvot,jotka tuntuvat tässä tilanteessa parhaimmilta ja eniten mielenrauhan tuovilta. Lumi ja maalaisilma siis vaikuttavat jotnkin ihmeellisen rauhoittavasti ja sisäisille komplekseilleni armon antavasti. Apea syksy on nyt virallisesti mielessäni ohi ja katse eteenpäin kohti toivottavasti parempaa talvea.

Jouluaatto on enää kuukauden päässä ja se tuntuu yllättävän hyvältä. Viime joulu oli ensimmäinen maalla viettämämme ja lukeutuu kyllä parhaimpiin kokemiini. Vaikka uuteen laajennettuun keittiöön saatiinkin kodinkoneet paikoilleen vastahyvin myöhään aatonaattona ja uudenpuolen lattiat olivatkin vielä vain pahvipäällysteiset oli tunnelma silti katossa ja yksinkertaisuudessaan jotenkin perheemme näköinen. Tuntui hyvältä tuulettaa lapsuudesta asti samoina pysyneitä rutiineja hiukan. Odotan siis jo innolla Koskenpään joulua toivottavasti hiukan runsaamman lumipeitteen kera kuin edellisvuonna.

Joulu alkoi jo Turun asunnossanikin, nimittäin asensin uudet ihanat hiukan ehkä intialaistyyliset huuransävyiset jouluvalot makuuhuoneen ikkunaan. Tällaisena jouluhössöttäjänä ajattelin rahavarojen niin salliessa hommata tänä vuonna ehkä pienehkön pöytäkuusen tännekin ihan vain siksi, kun kaupat ovat täynnä tosi ihania moderneja joulukoristeita, joita olen käynyt jo pari kertaa hipelöimässä. Olisi mukavaa, kun täälläkin olisi kuusi odottamassa, kun saapuu kotiin joulunpyhien jälkeen. Mutta saa nähdä, jääkö se vain haaveeksi...

Kirjontaa ja ongelmien ratkontaa

Tämä viikko on ainakin näin alkupäästään ollut huomattavasti parempi kuin edellinen. Olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä jotain ongelmilleni pelkän asioitten arpomisen sijaan. Olen saanut muutamia tärkeitä ratkaisuja tehtyä ja päätin sen, mikä ehkä olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten eli jättää asioita avoimeksi ainakin joksikin aikaa, antaa sattumalle mahdollisuus astua peliin, vaikka tällainen hiukan kontrollifriikki persoonallisuus olenkin. Pitäisi vain osata suhtautua jotenkin aikuisemmin ja kypsemmin tähän kaikkeen. Nyt on kuitenkin huomattavasti tasapainoisempi fiilis kuin aiemmin...

Kirjontatyö on edennyt vauhdikkaasti ohjelmattomina iltoina ja nyt tuntuu, että ehkä saankin tehtyä pussin Sydäriin, vaikka en aiokaan ottaa asiasta stressiä tapahtumanjärjestämisen ohella. Myös huppua olen hiven saanut eteenpäin ja päätin tehdä keskelle eteen kesällä ostamastani kankaasta koristekaitaleen ja mietin, josko tästä hupusta tulisi umpinainen, eikä siinä olisi napitusta lainkaan, vaan sen voisi vain sujauttaa pään yli. En sitten tiedä, miten paljon sen mallisia huppuja on ollut. Ostin myös vihdoin ja viimein kertakäyttölakanaa hupun kuvioitten jäljentämistä varten. (Vanha, hyväksihavaittu konsti, jossa kuvio piirretään läpi kertakäyttölakanalle ja se harsitaan sitten kankaalle, johon sitten kirjon kuvion ääriviivat ennen lakanan irtinyhtämistä. ) Kuviot tulevat erilliselle kankaalle, joten niitä ei onneksi tarvitse saada valmiiksi, jotta huppu olisi käyttökelpoinen. Ihanaa päästä pitkästä aikaa tekemään "vapaata" kirjontaa, kun olen tehnyt niin pitkään vain laskettavia tekniikoita. Mutta hupun kuviot aloitan varmaan vasta sitten, kun pussukka on valmis ja onneksi ne tulevat nopeammin pienen näperryksen sijaan. Ärsyttää, kun halauasi panostaa enemmän käsitöihin, mutta tällä hetkellä eivät oikein aika ja rahavarat anna myöten...

Kulttuurikuntoilua

Eilinen päivä kuului yhteen parhaimmista pitkään aikaan. Viihdytin Tampereelta saapunutta vierasjoukkoa eli ystävääni ja hänen lapsuudenystäväänsä aamusta iltaan saakka. Olin leiponut luovista sokeriratkaisuista huilimatta loistavasti onnistunutta omenajogurttirahkapiirakkaa. Huomasin nimittäinleipoessani, että minulla oli tavallista sokeria vain murtosa oikeasti tarvittavasta määrästä. Sitten vaan penkomaan kaapeista löytyviä erikoissokereita. Valitettavasti vain viimeksi noin vuosi sitten käyttämäni sokerit oli kovettuneet lähes kivikoviksi. Huomasin vasta siinä vaiheessa, että niitä kehotetaan säilyttämään avattuina jääkaapissa kovettumisen estämiseksi. Raaputin sitten kovettuneista möhkäleistä sokeripurua irti vähän kerrallaan ja sain kun sainkin tarvittavan sokerimäärän täyteen. Tosin sokerini koostui tavallisesta hienosokerista fariinisokerista, Moscovado-sokerista ja vielä hännän huipuksi joskus jonkun keskiaikakeittokirjan ohjeen mukaan tekemästäni maustesokerisekoituksesta. Eli erilaisia makuja piirakkaan ainakin tuli. En sitten tiedä, saako sokerimöhkäleitä enää millään pehmitettyä, vai pitääkö ne heittää pois käyttökelvottomina...

Kulttuuria lauantaiiltapäiiväämme ainakin kuului, sillä päätimme lähteä katsastamaan yhdessä Turun taidemuseon näyttelyitä. Vieraani eivät olleet aikaisemmin tutustuneet kyseiseen kulttuuripytinkiin ja itsekin olin käynyt museossa vain kerran aiemmin ensimmäisenä Turun vuonnani. Suosittelen kyseistä kohdetta muutenkin lämpimästi kaikille vierailijoille jo kanssallisromanttisen arkkitehtuurinsa ja Puolalan mäeltä avautuvan hienon kaupunkimaiseman vuoksi. Museon yläkerrassa oli aivan loistava Kuvan kauniit -näyttely, joka esitteli naisten roolia 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisessa taiteessa. Näyttelyssä oli siis sekä naisia kuvaavaa miesten maalaamaa taidetta sekä naistaiteilijoitten itsestaan ja toisistaan maalamia muotokuvia sekä sitten vertailun vuoksi myös Miesenergiaa-osio, jossa oli miesten muotokuvia ja "miestaidetta."

Museokaupasta mukaani tarttui julisteena Dora Wahlroosin koskettava omakuva Innoitus, joka löysi paikkansa sänkyni yläpuolelta, sekä I Love Malmö -näyttelyn aikainen aivan loistava Puuhakirja. Jos tuttavapiirissäni olisi sopivanikäisiä lapsia olisin varmasti ostanut heillekin tämän oivaltavan ja rajoja rikovan värityskirjan, jossa pääsee myös hyödyntämään omaa mielikuvitustaan pelkästään kaavamaisen tarkkuuden sijaan. Kirjasta löytyy myös paljon hauskoja juttuja aikuisille. Aloitinkin värittämään omaa kappalettani inoissani jo eilen. Lapsellista tai ei...

Museosta tarttui mukaani myös YLE:n kulttuurikunto -kortti. Ideana päivittäisen kulttuurinkulutuksen tai -tuottamisen seuraaminen on aika hauska. Itse mietin museoreissuni ja kulttuurikuntoilun innoittamana, että pitäisi ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota siihenkin puoleen jo ihan oman mielenrauhan kannalta. Opiskelijaelämän myötä kulttuuriharrastukseni onkin huolestuttavasti vähentynyt. Eiväthän nuo museoliput ja teatteriesitykset opiskelija-alennuksen kanssa niin paljoa maksa, etteikö sitä toisinaan voisi antaa sielun levätä taidenautintojen parissa...

Horjuva tasapaino

Tänään tuntuu olo paljon taspainoisemmalta kuin eilen ja sääkin on onneksi rauhoittunut koko yön ja suuren osan aamua riehuneesta myrskystä mukavaksi lenkkeilysääksi. Olinkin äsken pitkästä aikaa lenkillä ja vieläpä valoisehkoon aikaan lähdettyäni yliopistolta tavanomaista aikaisemmin.

Suhteellisen lähellä asuntoani on ihana Virnamäen ulkoilualue, jossa tykkään käydä rauhoittumassa halutessani unohtaa urbaanin maailman miltein tyystin. Näennäisestä kaupunkilaisuudestani huolimatta minussa on näet vielä aika tavalla jäljellä luonnonrauhasta pitävää maalaistyttöä. Kyseinen alue sijaitsee milteipä kävelymatkan päässä keskustasta, mutta on silti säilyttänyt agraarisen luonteensa rantaniityllä laiduntavien lampaineen ja hevosineen. Aurajoen korkealta rantakalliolta on ihanaa katsella alhaalta valomerenä levittäytyvää kaupunkia. Alue on myös kultturihistoriallisesti arvokas, sillä se on säilyttänyt pitkälti alueella sijainneen keskiaikaisen kylän pohjakaavan tiheässä ryppäässä sijaisevine maalaistaloineen. Ulkoilualueen viitat ja infotaulut kertovat alueelta löytyvän paljon menneisyydestä kertovia muinaismuistomerkkejä ja muistelenpa minulla jopa joskus olleen alueelta arkeologisista kaivauksista löytyneen soljen Kalevala Koru -kopio.

Juuri tästä syystä pidän niin paljon Turusta. On nimittäin hienoa, että lähellä keskustaa sijaitsee vielä jonkun verran viljeltyjä peltoja ja Jokivarteen on saanut jäädä yllättävänkin paljon vanhoja maatiloja ikiaikaisille sijoilleen, joissa yhä asuvat ihan tavalliset ihmiset. Jotenkin täällä tuntuu olevan asian suhteen aivan erilainen mentaliteetti kuin kotikaupungissani Jyväskylässä, joskin se voipi johtua myös osittain siitä, että täällä asutus on niin paljon vanhempaa perua. Joskin eräänlaisesta metsä- Suomesta kotoisin olevana kaipaan monesti ihan rehellistä metsää, jota meilläpäin tuntuu olevan joka kulman takana. Virnamäellä on sitäkin pienen pieni pläntti, ja muistan, miten ensimmäisenä Turun kesänäni menin sinne usein haistelemaan kaipaamaani kuusimetsän tuoksua.

Lähetin äsken myös viimenkin eteenpäin keväällä Aarniwalceassa julkaistavan latina-artikkelini, joka oliu sinäänsä ollut pääpiirteissään valmis jo kauan, mutta viimeiset viimeistelevät silaukset viilasin kohdilleen viikonloppuna tyhjän ja pimeän Juslenian rauhassa. Artikkelini otsikoksi tuli nyt sitten Kielioppi, sanakirja, kommentaari - latinistin apuvälineet ja niiden käyttö ja esittelen siinä aluksi vähän kielen yleispiirteitä, latinan opiskelun perusvälineistöä ja sen jälkeen painotan enemmän myöhäislatinan näkökulmaa selostamalla yleispiirteiltään klassisen ja myöhäislatinan eroja sekä esittelemällä myöhäislatinaa käsittelevää kirjallisuutta. Artikkelista tuli siis lähinnä eräänlainen kommentoitu kirjalista.

Artikkelin kirjoittaminen niin, että ei säikyttäisi liian monimutkaisilla horinoillaan pois alkeitten opiskelusta mahdollisesti kiinnostunutta maallikkoa, mutta samalla niin, että olisi uskollinen asioitten tieteelliselle pohjalle, oli yllättävän vaikeaa. On hankalaa, kun ei tiedä mitään mahdollisten lukijoittensa lähtötasosta ja siitä miten paljon he tietävät esim. termistöä etukäteen ja miten paljon vaativat minulle alan opiskeljana tavallaan itsestäänselvyyksinä pitämieni asioiden selvittelyä. Sen lisäksi pelkään artikkelistani tulleen sen verran tylsä ja kuiva, että suurin osa ei jaksa lukea sitä kovinkaan pitkälle tai, että olen huomaamattani kirjannut ylös jonkun täysin todellisuuden vastaisen väitteen. Onneksi kirjalistani kommentointi on luonteeltaan aikalailla mielipiteenomaista ja toivottavasti myös lukijat osaavat ottaa sen siten, eivätkä absoluuttisena totuutena kunkin teoksen käytettävyydestä. Nyt on kuitenkin jokatapauksessa huojentununeempi olo, kun on saanut tekstin puserrettua kokoon jonkunlaiseen itseä tyydyttävään muotoon. Yksi asia poissa päiväjärjestyksestä, mutta monta uutta ovella...

Tunteitten mylleryksessä vol 2

Pitäneepi vielä jatkaa aikaisempaa tämänpäiväistä pohdintaani. Edellisestä raapustuksestani sai ehkä sellaisen kuvan, että opiskelusiat olisivat suurin elämäni ongelma tällä hetkellä. Ne ovat kuitenkin vain pieni , mutta tietysti pajon epävarmuutta lisäävä osa sitä ongelmien ja puutosten kenttää, jonka keskellä tällä hetkellä tunnen eläväni. Taloudellisen epävarmuuden ja opiskelumotivaation lisäksi ikuisuusongelmani tuntuu olevan parisuhde tai pikemminkin sen puute, josta olen kai monesti tännekin kirjoittanut.

Olen miettinyt pitkään, miksi koen sinkkuuteni sellaisena ongelmana ja epävarmuuteni ja onnettomuutena aiheuttajana kuin koen, mitä oikein pyrin siihen pilvilinnojen tavoin mielessäni kyhäilemään mahdolliseen tulevaisuuden parisuhteeseen projisoimaan, miksi asia on minulle niin tärkeä. Tajusin myös sen, että ehkä sitä lapsesta saakka haaveilemaani perhettä ja yhteistä kotia ei tule koskaan tulemaankaan elämääni, ainakaan nykyisellä elämänasenteellani.

En vain jotenkin ymmärrä niitä ihmisiä joille vuosikausien yksinasumisessa ei tunnu olevan mitään ongelmaa ja jotkutr jopa sanovat nauttivansa siiitä. Minua yksinäisyys ja se tunne etten kuulu mihinkään tai kellekään syö hiljaa sisältä ja voin avoimesti myöntää sen. Parittomuuteeni tuntuu jotenkin vaan kiteytyvän niin vahvasti se, etten ole tarpeeksi hyvä, etten kelpaa kenellekään sellaisena kuin olen, mitään peittelemättä ja se, etten ole tarpeeksi nainen ja toteuta missiotani naisena. Olen mietttinyt ja analysoinut pitkään kuluneiden vuosien varrella kaikkia mahdollisia vikojani, jotka voisivat olla nykyisen tilanteeni syynä. Toisaalta myös pelkään sitä, etten osaakaan enää vuosien yksinelon jälkeen osaakaan sopeutua parisuhteen vaatimiin kompromisseihin, yhteisiin rutiineihin.

Toisaalta monet ovat sanoneet minulle, etten vain yksinkertaisesti ole serurustelevaa tyyppiä. Itse kyllä hiukan vierastan tuollaista karkeaa jaottelua ja haluaisin uskoa siihen, että suurin osa ihmisistä on onnnellisimmillan parisuhteessa, itseni mukaan lukien. Toisaalta tiedän, että siinä on myös pieni totuuden siemen. Ehkä en vain ole sen tyyppinen ihminen, jolle potentiaalisen kumppanin löytyminen olisi helppoa, kaikkine komplekseineni ja tietynlaisen sisäänkasvaneen itsenäisyyden ja omapäisyyteni takia. Minulle on kommentoitu myös siitä, että annan itsestäni liian itsevarman ja kovan kuvan sen sijaan, että toisin oman herkkyyteni esiin ja se saattaa olla ongelman syynä.

Itse luokittelisin itseni sen sijaan ehkä wanna be- seurustelevaksi tyypiksi, jos luokitteluun pitää nyt sitten lähteä. Sellaiseksi, joka rakentelee alituisesti ei-niin-realistisia haavekuvia unelmien kumppanistaan ja on jatkuvalla törmäyskursilla todellisuuden tilanteiden ja vaatimusten kanssa, sellaiseksi joka suhtautuu kaikkiin pieniinkin suhteentynkiin liiallisella vakavuudella, ja sillä ehkä sitten pelottaa pois ei-niin -helposti -kesytettävät sitoutumiskammoiset miehet. Sellainen , joka vain tyytyy haaveilemaan uskaltamatta toimia ihaillen ehkä hiukan kateudensävyisin tuntein lähellään olevia toimivia suhteita. Sellainen, joka inhoaa epävarmuutta ja pelkää todellisen ihmisen mukanaan tuomia lukuisia muuttuvia tekijöitä myöntämättä sitä edes itselleen. Sellaiseksi, joka rakentaa itselleen unelmien kotia ja samalla haavekuvaa omasta perheestä vetäytyen yhä enemmän kuoreensa ja kodin rauhaan hävittäen samalla ne viimeisetkin mahdollisuudet löytää se kumppani jostain.

Sen olen kuitenkin tajunnut, että jos niin loistavasti sattuisi käymään, että löytäisi jostain ihmisen, jonka kanssa tuntuisi hyvältä olla, kannattaa siitä pitää kiinni kynsin ja hampain eikä luovuttaa liian helposti, alistua taas häviävirn pienten todennäköisyyksien masentavaan maailmaan. Välillä minulta vain tuntuu usko loppuvan siihen, että jokaiselle olisi olemassa Joku tuolla Jossain. Ja entä, jos se elämäsi suurin kohtaaminen on lyhyt kuin pieni raapaisu pintaa. Onko silloin odottanut vain turhaan vuosikaudet?

Tunteitten mylleryksessä

Tunnetilani ovat heitelleet paljon ja nopeasti viime aikoina. Viime viikolla korkean ilmanpaineen myötä kohosi mielialanikin tämän masentavan syskyn mittapuulla yllättävän korkealle ja tunsin oloni yllättävän seesteiseksi itseni eräänlaisen rakkauden ja omiin virheisiini kohdistuvan armon tiivisti ympäröimäksi. Mutta tämänpäivisen syysmyrskyn myötä kovine tuulineen ja kylmine niskaan tippuvine sadekuuroineen muuttui oloni taas jälleen ihmeen haavoittuvaiseksi ja ahdistuneeksi loistavasta viikonlopusta ja edellispäivien ihanista tuntemuksista huolimatta.

Ahdistuneerksi siksi, koska tiedän haluavani ja tarvitsevani elämtilanteeseeni jotain muutosta,mutta en tiedä yhtään mitä se voisi konkreettisesti olla. Tai oikeastaan mahdollisia vaihoehtoja on liian monia ja pyörittelen niitä mielessäni miettien niitten mahdollisia vaikutuksia itseeni ja muihin. Olen kai liian pelkuri uskalttakseni todella tehdä mitään konkreetista ja pelkään nykyään eniten itseäni ja sitä, tulenko katumaan päätöksiäni sen sijaan, kun taas ennen ajattelin ennen kaikkea muiden mielipiteitä. En vain tiedä jaksaisinko toista tällaista syksyä ilman minkäänlaista muutosta elämässäni ja elämänasenteessani. Toisaalta jos jään jälleen saman vanhaan, pelkään kyynistyväni ja katkeroituvani kuten niin monet ihmiset ympärilläni ja ehkä se prosessi on jo tavallaan alkanut.

Olen vain tänä syksynä tajunnut sen, että minun ei tarvitse enää suorittaa ketään varten, kun tuntuu, että aiemmin aina ajattelin. Tajusin, että ei sitä tarvitse suorittaa edes itseään varten ja pyrkiä aina mahdottomilta tuntumiin saavutuksiin muita elämänosa-alueita laiminlyöden. Tajusin nosteeni opiskeluasiat aivan liian tärkeälle sijalle elämässäni, suhtautuneeni elämään aivan liian vakjavasti sille nauramisen sijaan. Tajusin, että ei ulkoisilla asioilla ole loppujen lopuksi mitään väliä, joillei ole henkistä tasapainoa itsensä ja ulkomaailman kanssa.

En vain haluaisi joutua jatkuvasti kuolettamaan luovaa ja käyttännön työskentelyä rakastavaa puoltani huteran ja ulkokultaisen akateemisen glorian saavuttamiseksi. Epätoivoani ja ahdistustani yliopiston suhteen vielä lisää taloudellinen ja ammatillinen epävarmuus ja toisinaan ulkopuolelta singahtelevat negatiiviset kommentit rakastamaani oppialaa kohtaan. Joskus tiesin haluavani jonain pävänä tutkijaksi, mutta enää en tiedä, onko se kaiken sen epävarmuuden ja stressin, sisäisen kilpailun ja selkäänpuukottamisen arvoista. Tai ehkä olen vain nähnyt unelma-ammattini arkea liian läheltä. Taloudellinen epävarmuus tuntuu olevan kuin syöpä: se nakertaa hiljaa sisältä ja lamauttaa kaikki aistit. Toisaalta tuntuisi niin turhalta heittää hanskat tiskiin vasta tässä vaiheessa jo ikäänkuin todeta itselleen, ettei minusta sittenkään ollut selviämään kovassa akateemisessa maailmassa.

Kun muistelen lapsuuden kuvitelmiani tulevasta elämästäni en tunnista niistä juurikaan itseäni. Usein varsinkin varhaislapsuudessa haaveilin omasta kukkakaupasta, maatilasta tai ravintolasta, jossa saisin puuhastella ja tuntea itseni tärkeäksi käytännön töissä. Myöhemmin kouluikäisenä astuivat kuvaan haaveet runoilijan, kirjailijan tai opettajan urasta. Peruskoulun lopulla olin jo hakemassa vaatetusalalle, kun ihmisten kommentit lahjojen hukkaan heittämisestä saivat kiltin koulutytön päätymään sittenkin lukioon ja sitä kautta suoraan yliopistoon.Yhä haaveilen salaa ahdistuksen hetkinä joko oman konditorian tai maatilamatkailuyrityksen perustamisesta tai töistä, joissa voisin käyttää luovuuttani suunnitellen, toteuttaen tai kirjoittaen.

Joka syksy ja kevät tarkkailen malttamattomana hakuja erilaisille ammattikoululinjoille ja yritän hillitä itseäni hakemasta opiskelemaan uuteen paikkaan vielä ja innostaa itseäni yrittämään vielä antiikintutkimuksen kanssa täysillä loppuun asti katsoen sitten valmistumisen jälkeen, miltä opikelu ammattikoulussa kuulostaisi. Toisaalta pelkään vain turhautuvani siellä minua paljon nuorempien seassa ja toisaalta asioitten ykselitteisempään esitystapaan. Valinnat omasta tulevaisuudestaan vaan joutuu tekemään niin kovin nuorena, sokein silmin, tietämättä mitään aikuisten kylmästä maailmasta, hakuoppaiden antamien huterien mielikuvien ja itseään silloin määrättömästi viisaampina pitämien vanhempien kavereitten ja sukulaisten opastamana. Silloin on monesti niin idealistien ja naiivi, että kuvittelee kaiken lopulta menevän parhain päin ja ajattelee enemmän kuin taloudellista varmuutta kaikkea epäoleellisempaa. Entä, jos jossain kohdassa tajuaakin, että kaikki meni jossain kohdassa ratkaisella tavalla vikaan? Mistä voi tietää miten menestyä elämässään muutenkin kuin vain ammatillisella tavalla, siten että voi olla tyytyväineen itseensä, käyttäymiseensä ja asenteeseensa eli lyhyesti sanottuna siihen elämäntilanteeseen, jossa hiljalleen loppuunkuluvia elinpäiviänsä viettää?

Olen monesti ajatellut että tulin yliopistoon aivan liian nuorena ja kypsymättömänä, ehtimättä kovinkan paljon miettiä, mitä elämältä ja itsestäni haluan, mitä asioita pidän tärkeinä ja haluan vaalia. Antanut akateemisen ympäristön muokata itseäni ehkä liian paljon, eikä aina positiivisen suuntaan. Olen miettinyt paljon, minkälainen ihminen haluaisin olla/ joskus halusin olla ja yrittänyt kääntää elämäni kelkkaa jälleen takaisin oikeaan suuntaan, vaikka välillä tuntuisi, että se paineiden/painostuksen alla suuntaisikin kohti rinteen juurella törröttävää puuta.

Mundisompeluksia pitkästä aikaa

Viime viikot on pitänyt niin kiirettä, ettei ole tullut tänne paljon kirjoiteltua. Blogin ulkoasun vaihdoin kuitenkin jo viime viikolla vihreän värimaailman sijaan hiukan hempeämpään punasävyiseen, vaikka aluksi vähän hirvittikin. Aika on mennyt blogin päivittämisen sijaan opiskeluhommissa, alkuvuoden 2009 tapahtumia järjestellessä ja viime viikonlopun riehakkaisiin Halloween -naamiaisiin valmistautuessa ja niistä toipuessa ja sotkuja siivoillessa. Kaiken kaikkiaan kuluva viikko on ollut parempi kuin edellinen ja pitkästä aikaa on jotenkin ehkä hiukan pelotttavankin seesteinen olo stressattavien asioiden paljoudesta huolimatta. Tällä viikolla paksua kuurakerosta pyörän satulasta irti raapiessani haistoin ensimmäistä kertaa ilmassa talven ja tuntui siltä, kuin viimeinkin syksy kaikkine kriiseineen olisi ohi. Vaikka tällä hetkellä kirpakan kylmät pakkaspäivät ovatkin taas poissa, tuntuu, että sain talven tulon mahdollisuudesta ja lähestyvästä joulunajasta taas paljon positiivista energiaa.

Aloitin pari päivää sitten latinan kielihistorian tenttiin lukemisen sijaan ensimmäistä kertaa parin vuoteen mitenkään keskiaikaharrastukseen liittymätöntä ompelustyötä. Päätin nimittäin omella kustanuksien säästämiseksi ja oman ompelukokemukseni kasvattamiseksi helmikuussa pidettäviin ainejärjestön vuosijuhliin iltapuvun itse. Sopiva malli löytyi uusimmasta Suuresta käsityölehdestä ja on 30-luvun tyylinen kapea iltapuku, jossa on koristeellinen leikkaus salmiakkikuvioisine kaula-aukkoineen ja kauluksineen. Hiukan kyllä hirvittää se, että pukumallissa on myös todella avonainen selän koristeleikkaus, mutta pitää kai pitää pukua jonkunlaisen stoolan kanssa. Kankaiksi ostin tumman violettia ja hiukan jugendin mieleen tuovaa moniväristä pallokuvioista satiinia. Minun versiossani yläosa tulee siis eri värillä kuin alaosa, vaikka lehden puku olikin yksivärinen. Kaksivärisyys kun tuo mielestäni puvun kauniin leikkauksen paremmin esiin. Suunittelin vielä tehdä puvusta käännettävän siten, että värit vaihtaisivat paikkaa toisella puolella. Pitäisi vain ratkaista, miten ompelisin vetoketjun pukuun järkevästi ja siten, että käännettävyys säilyisi.

Pukua aloittaessani huomasin, miten piintyneitä keskiaikakäsitöiden mukanaan tuomat tekniikat ja rutiinit ovatkaan. Tuntui hullulta leikata kankaita paperikaavan mukaan ja tarkaan mitatunn langansuunnan mukaan ja kangasta tuntui menevän kaarevien ja leviävien kappaleiden leikkelysssä hukkaan tuhottomasti verrattuna usein kolmioista ja suorakaiteista koostuviin historiallisiin kaavoihin. Ompelukoneen käytössäkin tuntui olevan vuosien jälkeen hiukan alkukankeuksia. Mutta samalla huomasin, miten käsinompelun innokas harrastaminen on lisännnyt kärsivällisyyttä myös koneompelusten parissa. Aikaisemmin suhasin koneella vähän miten sattui, nopeasti ja kauheasti ajattelematta, mutta nyt maltan ommella hiukan hitaammin ja siistimmin kuin ennen. Ehkä minusta tulee lopulta sittenkin myös koneompelun ystävä...

Ompeluprojekteja ja myöhästyneet turnajaiskuulumiset

Hyvin levätyn syysloman viikon jälkeen ollaan jälleen kotikoneen ja nopeamman nettiyhteyden ääressä ja on aika kirjoitella viikko sitten vietetyistä kruununturnajaisista ja julkaista muutamia kuvia syksyn aikana valmistuneista/valmistuvista ompeluksista. Oli kivaa ollla tapahtumassa pitkästä aikaa ja nähdä myös muutamia enitisiä Hirvenkylän asukkeja muutamaan vuoteen. Itse turnajaistapahtuma eli ulkosalla istuskeleminen noin pari tuntia kylmässä viimassa toi jälleen esille talvivarusteideni riittämättömyyden ja monta kertaa tuli mieleen, että oliko sittenkään hyvä idea jättää villaviittani kotiin tilanpuutteen takia ensimmäistä kertaa harrastushistoriani aikana. Mutta onneksi järjestäjien tarjoamat kuumat juomat helpottivat tilannetta. Itse turnajaisten voittajiksi selviytyivät Normarkkilaiset Marcus ja Cecilia, joten ei saatu koto - Aarnimetsästämme kuninkaallisia tälläkään kertaa, vaikka kotimaisia kilpailijoita olikin riittämiin.

Turnajaisten lisäksi ohjelmassa oli kuten tavallista pidot, tosin tavallista runsaampina ja maukkaampina. Erityisesti jälkiruokiin oli panostettu todenteolla ja mansikka- mantelisörsselin ja ruusukerman kanssa erilaiset pikkuleivät mahtuivat siihen kuuluisaan jälkiruokavatsaan vielä raskaan aterian päätteeksi. Suuri kiitos siis Evalle ja Uffelle säkä muille keittiössä touhunneille!

Illan pitohin sain laittaa päälleni vihdoin ja viimein myös uuden vaatekerran. Tosin epäonnenmekosta jäi vielä hihoista muutama nappi puuttumaan, kun unohdin ne kaikessa lähtötöhötyksessäni sohvalle, vaikka viimeiset ajatukseni ennen lähtöä koskivat sitä, onko nyt ompelemattomat napit varmasti mukana, jotta on puuhasteltavaa junassa. No hiha sitten harsittiin päälle puuttuvien nappien kohdalta illan ajaksi. Ostin sitten suosiolla metalli napit pukuuni kangasnappien tekemisen sijaan, kun aika alkoi käydä vähiin ja tekemistäni kangasnapeista tahtoo aina tulla melkoisen rumia, sienimäisiä joka suuntaan leviäviä palleroisia.

Tein hihoihin sitten tosiaan kesällä ostamani ruutukankaasta pidennykset/ ranteenlevennykset,kun hiha olisi jäänyt muuten turhan lyhyeksi. Hiha istui monivaiheisten ongelmien jälkeen loppujenlopuksi suhtkoht hyvin, vaikka mitään jumppaa siinä ei välttämättä pystyisi tekemään.

Illalla päässä oli myös mekon jämäkankaista tehty pikkuhuppu 1400-luvun ristipistokirjonnoin, josta joku joskus pyysi kuvaa tänne. Uudet letit eivät päässeet vielä kokemaan ensiesitystään, kun eivät paksuutensa tähden sopineet hupun kanssa, mutta pääsevät kyllä sitten viimeistään Sydärissä päähän hunnun kera. Pitäisi vain hommata jostain huntuneuloja niin hupun kuin hunnunkin päässä pysymistä helpottamaan. Kohta vain rupeaa olemaan vaihtoehtoisia päähineviritelmiä niin paljon, ettei oikrin aina tiedä minkä valitsisi.

Laitoin vielä tähän kuvan smokatusta esiliinastani, joka myös oli ensimmäistä kertaa tapahtumassa päällä kuluneena viikonloppuna. Kyseinen esiliina on vain niin hieno, että saa koko ajan olla varuillaan ettei pyyhkisi likaisia käsiään siihen niin kuin vanhaan helpommin pestävään versioon...

Tapahtuman kylmyyden innoittamana aloitin myös kauan suunnitelmissa olleen hiukan pitemmän hupun ompelun pinkin helvetinikkunan jämäkankaista. Tulevaan huppuun saa kädet kätevästi sisälle lämpimään ja kangasta jäi vielä yli samaa sarjaa olevia hansikkaita varten. Hupun pituus ulotuu hiukan vyötärön alapuolelle. Sormet syyhyäisivät myös tehdä huppuun kirjontoja Sahralta turnajaisista ostetuista kasvivärjätyistä langoista, mutta hoidetaan nyt ompelupuolta ensin....

Turnajaisten aaton mietteitä

Tänään se kauan odotett hetki viimein koittaa eli Drachenwaldin kruununturnajaisiin lähtö. Vielä on paljon tehtävää ennen kuin Kiljavalle asti päästään: viimehetkeen jääneestä puvun viimeistelystäni uupuvat vielä nappien kiinniompelu ja parinkymmenen napinrteiän ompelu, joka onneksi sujunee suhtkoht nopeasti. Sen lisäksi pitää vielä pakkailla ja siivoilla kämppää niin, että on sitten kivempi tullas väsyneenä reissusta kotiin. Kaiken lisäksi viimeviikkoinen graduseminaarimme siirrettiin professorin kipeyden takia tähän iltapäivään, joten istun kahdesta neljään yliopistolla. Joudunkin ehkä lähtemään Helsingin junalle suoraan yliopistolta ja kissan ainakin käyn heittämässä hoitopaikkaansa ennen kahta. Perinteisen rinkan sijaan meinasinkin saada tapahtumavarustuksen mahtumaan enemmän junaliikenneystävälliseen trolliin, jota on myös ehkä hivenen helpompi kuljettaa mukanaan ympäri kaupunkia. Tapahtumiin lähtö tuntuu käyvän käytännön järjestelyjen kannalta aina vaan hankalammaksi...

Eilen oli myös ensimmäinen gradupalaverinini professorin kanssa ja nyt on aihe hyväksytty, mutta syventävien opintojen Hopsiin palataan myöhemmin vielä uudestaan. Aiheenani on nyt Todellisuus, perinne ja ideologia Colummellan vilicus ja vilica - kuvauksissa ja keskustelimme mm. siitä minkä tyyppisen muun lähdeaineiston perusteella aihetta voisi lähteä viemään eteenpäin. Lopulta sain 34 sivua sisältävän hakutuloksen Bibliotheca Teubnerian antiikin teoksista löytyvistä maininnoista sähköpostiini ja samankaltaisen joskin lyhyemmän listan aihetta käsittelevistä piirtokirjoituksista. Tästä on sitten hyvä lähteä viemään hommaa eteenpäin, kunhan vain ensin muilta opiskelujutuilta kerkiäisi...

Keskiviikkona vietettiin tosiaan luonani Unikankareen kokkausiltaa, jonne enn ollut muilta kiireiltäni muistanut pistää pystyyn minkäänlaista ennakkoilmoittautumista. Ajattelin etukäteen, että hyvä jos 4 ihmistä tulee kokkailemaan. No, paikalle saapui lopulta 10 henkeä. Muutenkin hyvin menneen intron jälkeen on harrasteilloissamme alkanut kulkea ilahduttavan paljon uutta väkeä. Puhuin hiukan keskiajan keittiön lähteistä ja teimme piirakkaa ja friteerattuja omenoita kesällä ostamstani The Forme of Curya käsittelevästä keittökirjasta.

Tart de Brymlent

piirakan pohja ja ylimääräistä päälliseen

2 rl voita

2 viipaloitua päärynää

2 viipaloitua omenaa

( 6 cubeb-pippuria rouhittuna)

0,5 dl valkoviiniä

2 rl sitruunamehua

2 rl ruskeaa sokeria

inkivääriä

muskottipähkinää

kanelia

0,25 dl rusinoita

10 kuivattua luumua

6 taatelia

6 kuivattua viikunaa

400 g lohta

3 rl herukkahyytelöä

2 rl maitoa

Esipaista pohjaa 220 asteessa 10 min. Sulata voi kattilassa ja ruskista kevyesti omenat ja päärynät. Yhdistä viini, sokeri, mausteet ja kuivatut hedelmät ja lisää joukkoon. Kuumenna seosta sekoittaen n. 15 min. Levitä hyytelö pohjan päälle ja yhdistä kala hedelmäseokseen ja täytä piiras. Laita kansi paikoilleen ja Levitä maitoa kannen päälle. Paista 200-asteisessa uunissa n. 30 -40 min.

Valmiista piirakasta tuli aika jytäkkää, sillä korkeutta piirakalla oli riittämiin. (Irtopohjavuokani oli ihan reunojaan myöten täynnä) Kala ja kuivatut hedelmät olivat eksoottinen yhdistelmä, mutta maistuivat siltä hyvältä yhdessä. Pienenä miinuksena tosin se, ettei lohi päässyt juurikaan esille muitten vahvojen makujen takaa. Joku kommentoi, että piiras maistui ihan joululta, mutta niin kai suurin osa laittamistani keskiaikaresepteistä mausteitten takia...

Fritors of Apples

Taikina

1 dl jauhoja

0.5 tl suolaa

sahramia

1 muna

1.5 dl olutta

Friteeraus

6 isoa omenaa

6 tl öljyä

Sekoita taikinan ainekset kulhossa. Siivuta omenat ja pyöritä siivut taikinassa ja friteeraa öljyn ja mausteitten kera. Kuivaa friviteeratut omenat pyyhkeeseen.

Näistä en henkilökohtaisesti pitänyt niin paljon kuin piirakasta, mutta muut kyllä pitivät. Oma inhoni johtui varmaan vahvasta oluen mausta. Olut ja sahrami muodostivat yhdessä vahvan makuyhdistelmän ja myös seoksen haju oli aikalailla kaamea. En ollut ikinä friteerannut mitään, mutta pienten alkukankeuksien jälkeen sekin alkoi sujua. Ohjeen mukaan omenagt voisi tarjoilla mantelimaidon kera, mutta se jäi meiltä tällä kertaa väliin. Nyt odottaa vain valtava tiskivuori...

Viikon haasteet

Kuluva viikko on jälleen ohjelmassaan kiireinen kuten niin monet viikot ennen sitä. Sen siitä saa kun sotkeutuu josjonkin näköiseen organisointiin ja yhdistystoimintahärpätykseen. Onneksi loistava viime viikonloppu afrikkalaisesta ruuasta nauttien ja äskeinen jumppatunti pitkästä aikaa kompensoivat viime viikkojen stressialtista ilmapiiriä. Ihanaa on myös se, ettei tällä hetkellä tarvitse lukea minkäänlaiseen tenttiin, vaikka hommaa muuten riittäneekin. Pitäisi kuitenkin hoitaa tällä vielä viikolla sekä vuosijuhlajärjestelyjä sekä Aarniwalcean latinan kielen opiskelua käsittelevän artikkelini viilaustakin.

Ensi viikolla on minulle sca-elämän syksyn kohokohta Kruununturnajaiset, jonne pitäisi saada valmiiksi se pahanonnen mekko, jonka vaiheita olen tässä blogissani niin monasti kuvaillut. Uta sovitti hihat mekkoon erinomaisella asiantuntemuksellaan pari viikkoa sitten pidetyssä osallistujaryntäyksen kokeneessa Unikankareen käsityöviikonlopussa, joten nyt ompelu-urakasta puuttuu enää hihojen napitus. Puvun suurimmaksi ongelmaksi osoittautui lopulta se, että puvussa oli miehustan puolella liikaa ylimääräistä, joten sivusaumoista joutui ottamaan jonkun verran sisään. Tuloksena oli lopulta hyvin tyköistuva mekkomalli. Valiteettavasti olin vain saksinut miehustakangasta olkapäitten kohdalta niukaksi, joten hihoista tuli nyt harmillisen lyhyet ja suunnittelin laittavani niihin jonkinmoiset pidennykset, jos aikaa riittää. Luovuin myös puvun vuorista ja tein sen sijaan jäljellä olevasta vuorikankaasta kapeat tukikaistaleet kaula-aukkoon, helmaan ja hihan suihin villakankaan venymistä estämään. Hiukan kiire mekon kanssa siis jo on, mutta enköhän saa sen valmiiksi...

Tulevassa tapahtumassa minulla onkin pitkästä aikaa näin paljon uutta päällä: mekon lisäksi Nuijasodan jälkeen ovbat valmistuneet niin kirjottu huppu, uudet sukat, smokattu esiliina kuin huntuviritelmä ja Novitan tähän käyttötarkoitukseen mainiosta Huopanen - langasta valmistuneet tekoletitkin.

Kiirettä viikkoon tuo myös huomenna luonani järjestettävä Unikankareen lähinnä kai uusille harrastajille suunnattu kokkausilta. Kiireellisen aikataulun vuoksi olen vasta vähän alustavasti miettinyt, minkälaista sapuskaa huomenissa laitamme. Olen katsonut jo reseptit suurin piirtein valmiiksi, joten lähinnä täytyy muuttaa jenkkiläisiä mittayksiköitä meikäläisiksi ja tehdä kauppalistaa huomista varten. Laitan sitten kokkauskokeiluistamme jossain vaiheessa jotain tännekin.

Kasvukipuja

Olen viimepäivinä miettinyt paljon kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Miettinyt, miten oppia asettamaan jokapäiväisiä piikuongelmia ja elämän karuja tosiasioita jotenkin aikuisempaan ja seesteisempään viitekehykseen. Aprikoinut, miten oppia sietämään yksinäisyyttä, sitä toisinaan sietämätöntä tunnetta, että pohjimmiltaan on tässä elämässä ihan yksin, eikä täältä saa lähtiessään ketään mukaansa, vaikka kuinka haluaisi, eikä kukaan voi loppujen lopuksi kokonaan ymmärtää toisen aivoituksia ja maailmankuvaa lukuisista yrityksistä huolimatta.

Olen miettinyt pitkään, miten oppia sopeutumaan yksinasujan elämään, siihen, että kotiin tullessa ei siellä odota kuin nälkäinen kissa ja läjä tiskaamattomia astioita ja siihen, ettei ehkä mitään muutosta tilanteeseen olekaan ikinä odotetettavissa. Miten saada uskoteltua itselleen, ettei mistään ilmesty lapsuuden satujen tapaan yhtäkkiä ritaria valkoisella ratsullaan elämäni kiemuroita oikaisemaan, ellen ensin lähde etsimään muutosta ja ratkaisua itsestäni? Miten oppia tyytymään vähään ja tajuamaan, ettei elämässä voi saada kaikkea sitä kivaa mitä joskus typeryydessään kuvitteli? Miten oppia ymmärtämään, että loppujen lopuksi on itse vastuussa omasta elämästään ja tulla vielä toimeen sen suuren vastuunsa kanssa?

Tämä viikko on kuitenkin ollut huomattavasti perempi kuin edellinen. Kaunis ilma on houkutellut minua kävelylle useana iltana kävelylenkille ihailemaan kaunista syksyistä Turkua keltaisine puineen ja putoavine lehtineen. Olen ravannut kokouksesta kokoukseen, osittain ehkä tietoisestikin piilotellut ahdistustani näennäisen toimeliaisuuteni alle. Aika on mennyt myös huomisen historian tenttiin lueskellessa, uuden pukuni viimeistelyn ohella. Ehkä on ihan hyvä pysähtyä välillä pohdiskelemaan, ainaisen suorittamisen sijaan. Tuntuu, että olen viimeinkin pitkästä aikaa tajunnut jotain uutta itsestäni.

Sydäntalven juhlan mainostusta

Pitkän aherruksen ja pienten teknillisten alkukankeuksien jälkeen ovat nyt järjestämäni tammikuun Sydäntalven juhlan nettisivut valmiit ja ilmoittautumisia otetaan vastaan. Tarjolla on varmasti hyvää seuraa, mielenkiintoista ohjelmaa ja maukkaat ja täyttävät pidot, joten kannattaa siis osallistua ja lähteä uutena harrastajanakin rohkeasti mukaan katsastamaan tunnelmaa. Sydäri järjestetään edellisten vuosien tapaan Sauvon Ahtelassa lyhyen ajomatkan päässä Turusta 16-18.1 2009. Tervetuloa siis sydämellisesti mukaan talven pimeyteen valoa tuovaan tapahtumaan!

Tapahtuman nettisivut

The imitation of life

Näin krapulapäivänä tulee pohdittua elämän ja erityisesti bilettämisen teennäisyyttä. Erityisesti yöelämäösä tuntuu vain kovin harvoin törmäämään kenhenkään aitoon ihmiseen, joka ei piilotteleisi huolellisesti muita varten rakennetun julkisivun takana. En usko, että perusbaarissakävijä on sen teennäisempi tai pinnallisempi kuin muutkaan ihmiset, mutta jotenkin se ympäristö vain tuntuu ruokkivan liikaa ulkokuorta sen tärkeimmän eli sisimmän kustannuksella.

Itsekin huomaan piilottelevani luomani teeskennellyn itsevarmuuden, lyhyen hameen ja korkokenkieni takana omaa herkkää ja arkaa sisintäni; en uskalla tulla esille aidosti omana itsenäni. Sen takia en kovin usein käykään baareissa, sillä en vain jotenkin tunnu kuuluvani siihen ympäristöön ja humalassa ihmisistä tulevat usein esille ne negatiivisimmat puolet. Joku suomalainen nykynaisrunoilija kirjoitti aiheesta joskus hienon runon (Nimeä en tietystikään muista, mutta muistaisiko joku?) , jossa todetaan tälläytymisestä juhliin suurinpiirtein näin: Piikkikuoreni on valmis kukaan ei lähesty minua, enkä minä ketään. Siksi pidän enemmän illanvietoista tuttujen ystävien seurasssa, jolloin kenenkään ei tarvitsisi vetää mitään rooleja.

Mietin myös rooleja ja niitten takana piilottelemista laajemminkin elämässä. Itse olen vuosikausia hiukan ehkä halveksuenkin suhtautunut muitten ihmisten egonbuustaamiseen ulkoisilla seikoilla, ja siihen, että niin harvat uskaltavat aidosti tulla esille sellaisina kuin he ovat. Olen kuitenkin tajunnut, että on sitä syntipukin vikaa minussakin ja ehkä olen näinä vuosina kadottanut ulkoisesta olemuksestani sen herkkyyden ja avoimuuden, mikä minulla joskus oli. Pyrkinyt liikaa miellyttämään muita olematta rehellinen itselleni ja niille arvoille ja ihanteille, joita haluaisin noudattaa. Pitäisi vain oppia jollain taikasanalla poistamaan se piikkikuori tai jääkerros sieluni ja sisimpäni ympäriltä, ennen kuin olen valmis todelliseen ihmissuhteeseen.

Murheille stop

Lokakuu on alkanut hyvin sateisissa ja alkakuloisissa tunnelmissa. Jotenkin tuntuu, että elän semmoista suurta kehityksen ja käännekohtien aikaa ja muutoshan ei ikinä tapahdu helposti, vaan lukisiä kertoja päätä seinään hakattuani. Olen vain tajunnut paljon itsestäni ja sen, että tärkeintä on toimia niin, että tulee itse toimeen oman itsensä ja tekojensa kanssa, että on uskollinen itselleen ja niille arvoille, joiota haluaisi elämässän noudattaa vertailematta itseään liikaa muihin ja heidän arvoihinsa. Uskon, että jokainen alakuloisuuden ja epätoivoisuuden kausi kehittää ihmistä: Olisihan luonnotonta, jos pystyisi vuosikausia vain suorittamaan pysähtymättä välillä miettimään, kuka oikeastaan on ja minnepäin haluaisi lähteä, onko menossa oikeaan suuntaan elämässään. Pitäisi vain antaa itselleen tässä vahvojen ihmisten yhteiskunnassa myös lupa olla heikko, kun siltä tuntuu.

Mutta iloisempiin asioihin... Sain Utalta keskiviikona lainaksi kopioiden ottamista varten espanjalaisten kuninkaallisten hautojen tekstiililöydöistä kertovan kirjan Vestiduras Ricas - El Monasterio de Las Huelgas y su Epoca 1170-1340, joka ainakin kuviensa puolesta on museojulkaisujen aatelia, sillä vähäisellä espanjan kielen taidollani en tekstistä kovinkaan pajlon ymmärrä. Hämmästyttävän hyvin säilyneet puvut, kirjonnat ja muut asusteet on kuvattu isoin selkein värikuvin ja miltei jokaisesta esineestä on vieressä myös detaljikuva, josta esimerkisi kirjontojen pistot pystyy helposti laskemaan. Espanjalainen muoti tuntuu olvan värikkyydessään ja maurivaikutteissaan ihan omaa luokkaansa. Haaveilen tekeväni joskus kirjan perusteella ihanan kirjoneuleella toteutetun tyynyn ja kirjassa oli myös eräs ihanan värikäs 1340-luvun ristipistomalli, joka on ällistyttävän moderni ja tuo vähän mieleen 70-luvun folklore-henkisen muodin. Harmi vain, ettei kopiokone pysty värikylläisyyttä tallentamaan. Viikonloppuna onkin sitten Unikankareen puvuntekoviikonlopun vuoro ja aika ainejärjestömme vuosittaisen syyskokouksen.

Syksyn sävel

Tämä syksy on tuntunut jotenkin vain niin paljon raskaammalta kuin aikaisemmat. Jotenkin niin pitkältä, suorituskeskeiseltä ja positiiviset valopilkut, asiat, joita odottaa, tuntuvat olevan niin harvassa. Kuitenkin tiedän, ettei minulla oikeastaan olisi sisälläni viikkokausia velloneesta pahasta olosta huolimatta lupaa tai tarvetta valitta, sillä näen ympärillani ihmisten voivan paljon huonomminkin ja olevan minua vaikeammissa elämäntilanteissa. Haluaisin vain, että tämä syksy ja talvi olisi pian ohi ja koittaisi jälleen valoisa ja uusi kevät, jolloin olen yleensä positiivisimmillani.

Olo tuntuu vain jotenkin niin yksinäiseltä: Ihmiset, joiden luulin olevan minulle tärkeitä ja joiden kuvittelin pystyvän ymmärtämään minua ja joskus kovin sekavia ja neuroottisia ajatuksiani, ja asiat jotka ovat olleet minulle aikaisemmin niin tärkeitä, ovat osoittautuneet lopultakin joksikin aivan muuksi kuin olen naiivissa pienessä päässäni kuvitellut. Kulunut kesä ja syksy ovat siis olleet minulle suurta silmien avayutumisen aikaa, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni en oikeastaan tiedä, mitä elämältä haluan. Joku joskus sanoi minulle, että aikuistuminen on sitä että täytyy tehdä vaikea päätös, eikä kukaan muu voi sen tekemisessä auttaa. Ehkä hän oli oikeassa. Toisinaan en vain tiedä, miten kestän omaa niin kovin naiivia ja hyväuskoista itseäni; miten siedän sitä, että oikeastaan tiedän suunnan, johon tulisi kulkea, mutten tiedä vielä keinoja sinne kääntymiseksi.

Olin äsken shoppailemassa. Pohdittua hetken kamalassa kellertävästi valaistussa sovituskopissa omaa ruumillista ja henkistä vajaavaisuuttani päädyin lopulta ostamaan 2 paria uusia syyssukkahousuja nimiltään Oot Ihana ja Näytät hyvältä. Nyt pitäisi vain uskoa se sukkahousujen välittämä viesti, yritellä ajatella niin, että, joskus vielä löytyy joku, jolle kelpaan, mutta yrittää myös alentaa omia muurin tavoin nousevia kriteerejäni ja pyrkiä kelpuuttamaan joku toinen oikeasti omaan yksinäiseen ja itsekeskeiseen elämääni. Sovituskopit ovat vain sellaisia ulkonäköasioiden kanssa painiskelevien itsetunnonmurskaamispaikkoja, joissa eivät pysty piilottelemaan julmalta katseelta vyötärölle keräytyneet liikakilot, hapsottava juurikasvuinen tukka ja muut vartalon pikkuvirheet.

Muutenkin tämä syksy on paineita täynnä. Tällä viikolla pitäisi mennä keskustelemaan ensimmäistä kertaa gradun aiheestani ja se tuntuu, jotenkin niin lopulliselta lukkoonlyönniltä. Perjantaiksi luen aikalailla infernaaliseksi osoittautunutta latinan kielihistorian tenttikirjaa, joka on täynnä lähes käsittämättömiä kielen rekonstruointitaulukoita. Sen lisäksi viikon päässä perjantaina odottaa iso kultuurihistorian tentti, johon olen ehtinyt lukea hyvin huonosti kaikelta tältä negaamiseltani ja stressaamiseltani. Mutta ehkä jo huomenna on jotain valoa löydettävissä, elämän pieniä asioita, jotka aina jaksavat yllättää ja välillä myös ilahduttaa.

Leipää pitemmän kaavan mukaan

Näin kuun loppupuolella täytyy köyhänä opiskelijana ruveta hiukan luovempaan ruuanlaittoon. Onneksi uuden Anna-lehden leivänleivontoartikkelissa oli mielenkiintoinen, mutta hiukan työläämpi sekaleivän ohje, jonka aineita minulta sattui sopivasti kotoa löytymään. Tosin muokkasin ohjetta jälleen tapani mukaan sekä oman ruokakomeroni sisällön sanelemien rajoitusten että maustamisen suhteen. Leivästä tuli tosi hyvää, vaikka se ei nyt välttämättä koostumukseltaan vastannutkaan alkuperäisohjetta. Hiukan jännitti, kun ensimmäistä kertaa pääsin kokeilemaan leivän juuren tekoa.

Köyhän opiskelijan leipä

Juuri
6 dl viileää vettä
3 dl kauraleseitä (alkuperäisessä hiutaleita)
3 dl spelttijauhoja (alkuperäisessä grahamjauhoja)
n. 1 tl kuivahiivaa (alkuperäisessä 5 g tavallista)

Taikina
2 dl lämintä vettä
2 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoja
5 dl kauraleseitä
reilu pussi kuivahiivaa (alkuperäisessä 30 g tavallista)
2 tl suolaa
1 tl anista (ei alkuperäisessä)

Pinnalle
Porkkanaraastetta
fenkolinsiemeniä

Aloitin homman jo edellisenä iltana tekemällä juuren eli sekoittamalla viileän veteen hiivan, jota taisi huonon arviointisilmani takia tulla ehkä hivenen enemmän kuin oli takoitus, sekä jauhot ja pistiin jääkaappiin yöksi. Ohjeen mukaan sopiva aika juuren tekeytymiselle olisi 12 tuntia, mutta itse taisin pitää sitä hiukan pitempään.

Seuraavana aamupäivänä sitten aloitin varsinaisen leivonnan. Yön aikana velli oli turvonnut hiukan ehkä pilaantuneelta puurolta näyttäväksi mössöksi. Sekoitin juureen lämpimässä liotetun hiivan, joka taas oli laskettu aikalaille summittaisesti, ja muut aineet. Spelttijauhojen loppumisen takia laotin sitten kauraleseitä grahamjauhojen tilalle. Anista lisäsin sekään mukaan tuomaan. Vaivasin takinaa ja jouduin tässä vaiheessa lisäämään vielä ainakin pari-kolme desiä jauhoja taikinaan sen kinteyttämiseksi. Annan ohjeessa neuvottiin tekemään taikinaan ristin merkki ja odottamaan, kunnes taikinan kohottua se on hävinnyt taikinan pinnalta. Joten tässä välissä pidin vajaan tunnin pituisen tauon.

Sen jälkeen leivoin taikinasta kolme isohkoa limppua ja kohotin niitä Annan neuvojen mukaisesti liinan alla lämpimässä puolisen tuntia, jonka jälkeen sivelin niitä vedellä ja lisäsin päälle fenkolinsiemenet ja hiven porkkanaraastetta makua tuomaan. (Porkkanaraaste piti alunperin tunkea varsinaiseen taikinaan, mutta se unohtui...) Pistelin leipiä velä haarukalla ennen kuin laitoin ne kypsymään 200-asteiseen uuniin 30 min. Viimeinkin pitkän aherruksen jälkeen leipä oli valmista ja ihana haju täytti kämpän.

Valmis leipä muistuttaa koostumukseltaan aika paljon koulussa olleita edellisen päivän puuronjämistä tehtyjä rieskasia. Johtuneeekohan tuo runsaasta leseitten käytöstä? Maku oli hyvä ja onneksi anis ja fenkolinsiemenet eivät maistuneet liikaa ja siirappia pitää ruveta käyttämään enemmänkin leivonnassa. Olin myös ällistynyt siitä, ettei näin maukaaseen reseptiin tullut lainkaan rasvaa... Taikinasta tuli aika iso, joten ylipuolet leivistä laitoin pakkaseen pahan päivän varalle. Maukasta ja ruokaisaa suhteellisen halvalla...

Ruskan värit

Palasin eilen illalla lyhyeltä Keski-Suomen maakuntamatkalta. Syksyinen järvimaisema oli kaunis kirpeän aurinkoisina syyspäivinä, vaikka suurimman osan minilomastani tarkkailinkin sitä vain olohuoneen ikkunerkkeristä kuumeessa ja syysflunssassa maaten. Onneksi sentään viikonloppua kohden hiukan paranin ja pääsin viettämään aikaa raittiissa ulkoilmassa puolukoita poimien ja kylässä olevia veljenlapsia vahtien. Pääsin taas ottamaan hiukan kuvia hienoista syyspäivistä.

Aamulla järvi oli aivan tyyni ja syysaamuille tyypillinen sumu väistyi pikkuhiljaa auringon paisteen myötä. Aurinko paistui kauniisti sumuverhon läpi muodostaen toisinaan hiukan huonommin kameranlinssiin tarttuvia taikametsän mieleen tuovia valoilmiöitä.



Lapsena kuvittelin tyyninä kesäaamuina, että vedenpinnan olisi mielikuvitusmaailma, josta löytyisivät kaikki samat asiat kuin oikeastikin paitsi että väärinpäin ja yritin saada toisen puolen Eveliinaan yhteyden. Tässä kuvassa ajatus toisesta maailmasta ei vieläkään ole kovin kaukana.


Syksyisen maiseman värit toistuivat myös maalaishenkisissä ulkoiluvaatteissani. Koskenpäällä yleensä käyttämäni sydänkuvioiset tyytömäiset kumisaappaat sain vuosia sitten ja kaupungissa tyydyn käyttämään sadesäällä pitsikuvioisia mustavalkoisia city-kumisaappaitani, jotka eivät tosin ole yhtä mukavat jalassa kuin maalaisversionsa.

Maisemien tarkkailun lisäksi ohjelmaa maalaisvierailuuni toi vanhempien kissafarmin uusin pienimmäinen, Miina -kissa, joka on kuten kuvasta näkyy hyvin arka ja pelkää uusia ihmisiä ja äkkinäisiä liikkeitä tässä vedenlämmityspadan taakse paeten. Useamman päivän kestänyt kesytysoperationi palkittiin lopulta sillä, että pentu tuli jopa vapaaehtoisesti syliin. Miina on tulossa meille hoitoon viikoksi itsenäisyyspäivän tienoilla ja saa nähdä, miten kaupunkielo sopii maalla kasvaneelle villikolle.

Sysyn värit toistuvat myös uusimmassa kirjontaprojektissani, joka on toteutettu lähes kokonaan kresällä kasvivärjäämilläni langoilla. Tarkoitus oli tehdä kirjonta kokonaan värjätyin langoin, mutta kissa pirulainen ehti hukata nokkosen vihreän kerän, joten korvasin sen sitten saman paksuisella synteettisellä tummanruskealla. Malli on jälleen 1300-luvun saksalaisia ja A Stich Out of Time - kirjasesta oleva suuri laukussa ollut malli. Teen työstä suurin piirtein alkuperäisen kokoisen vyöpussin mahdollisesti käsityötarvikkeille.



Laitoin yleisöni iloksi vielä kuviomallin ja piostoja tarkemmin näyttävän lähikuvan...


... ja kuva nurjalta puoleltakin sattui koneen uumenista löytymään.

Introkuulumisia

Olen kärsinyt maanantai-illasta lähtien syysflunssan kourissa, mutta hiukan vielä kipeä olo ei silti estänyt osallistumasta seuran demotapahtumaan Vanhan Raatihuoneen kellarissa. Perinteinen demopaikkamme on kyllä paras mahdollinen sijainniltaan ja keskiajalta peräisin olevat kiviset kellarikammiot tunnelmallisia kunnollisen keittiön puutteesta ja kynttilöiden käyttökiellosta huolimatta. Mainosten lisäksi meistä oli ollut lehtijuttu ilmeisesti edellisen päivän Turun Sanomissa ja se oli houkutellut paikalle väkeä niin, että meinasi paikan kapsiteettikin tulla jo vastaan. Teresa oli tehnyt hienon monivärisen infoflyerin, jota jakelin tervetulokomiteana ovella vieraille ja joka sai paljon kiitosta ja ihailua. Paikalla oli saapunut ehkä hiukan yllättävästi todella monen ikäistä väkeä: opiskelijoista lapsiperheisiin ja eläkeläisiin.

Demossa pääsin myös käyttämään ekaa kertaa kesällä tekemääni kirjottua piikuhuppusta ja vähän aikaa sitten valmiiksi saamaani smokattua esiliinaa. Huppua käytin flunssan vuoksi nopeasti inspiroidun pään ja kaulan alueen verhoavan huivin kanssa ja luulen, että siirryn käyttämään sen tyyppistä systeemiä enemmänkin, tosin muutamalla huntuneulalla jalostettuna. Myös uusi huppunen olisi hyvä kiinnittää alempaan kerrokseen ainakin yhdellä neulalla. Nimittäin nyt se oli vinossa milloin mihinkäkin suuntaan. Luulen myös, että teen vihdoinkin jonkun kunnollisen huntuviritelmän itselleni ehkäpä jo seuraavaan tapahtumaan. Nyt pitäisi vain löytää jostain huntuun sopivia neuloja. Smokattuun esiliinaan päädyin puolestaan intron jälkeen ompelemaan sittenkin sen tukinauhan smokkauksen taakse, nimittäin smokkaus venyi ikävästi illan aikana ja yläreuna alkoi lörpsöttää aika ruman näköisesti. Tosin tukinauhan ompelu oli aika hakalaa ja vaivalloista tehdä niin, ettei ommelta näkyisi etupuolella smokkauspistojen seassa.