tiistai 30. syyskuuta 2008

Syksyn sävel

Tämä syksy on tuntunut jotenkin vain niin paljon raskaammalta kuin aikaisemmat. Jotenkin niin pitkältä, suorituskeskeiseltä ja positiiviset valopilkut, asiat, joita odottaa, tuntuvat olevan niin harvassa. Kuitenkin tiedän, ettei minulla oikeastaan olisi sisälläni viikkokausia velloneesta pahasta olosta huolimatta lupaa tai tarvetta valitta, sillä näen ympärillani ihmisten voivan paljon huonomminkin ja olevan minua vaikeammissa elämäntilanteissa. Haluaisin vain, että tämä syksy ja talvi olisi pian ohi ja koittaisi jälleen valoisa ja uusi kevät, jolloin olen yleensä positiivisimmillani.

Olo tuntuu vain jotenkin niin yksinäiseltä: Ihmiset, joiden luulin olevan minulle tärkeitä ja joiden kuvittelin pystyvän ymmärtämään minua ja joskus kovin sekavia ja neuroottisia ajatuksiani, ja asiat jotka ovat olleet minulle aikaisemmin niin tärkeitä, ovat osoittautuneet lopultakin joksikin aivan muuksi kuin olen naiivissa pienessä päässäni kuvitellut. Kulunut kesä ja syksy ovat siis olleet minulle suurta silmien avayutumisen aikaa, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni en oikeastaan tiedä, mitä elämältä haluan. Joku joskus sanoi minulle, että aikuistuminen on sitä että täytyy tehdä vaikea päätös, eikä kukaan muu voi sen tekemisessä auttaa. Ehkä hän oli oikeassa. Toisinaan en vain tiedä, miten kestän omaa niin kovin naiivia ja hyväuskoista itseäni; miten siedän sitä, että oikeastaan tiedän suunnan, johon tulisi kulkea, mutten tiedä vielä keinoja sinne kääntymiseksi.

Olin äsken shoppailemassa. Pohdittua hetken kamalassa kellertävästi valaistussa sovituskopissa omaa ruumillista ja henkistä vajaavaisuuttani päädyin lopulta ostamaan 2 paria uusia syyssukkahousuja nimiltään Oot Ihana ja Näytät hyvältä. Nyt pitäisi vain uskoa se sukkahousujen välittämä viesti, yritellä ajatella niin, että, joskus vielä löytyy joku, jolle kelpaan, mutta yrittää myös alentaa omia muurin tavoin nousevia kriteerejäni ja pyrkiä kelpuuttamaan joku toinen oikeasti omaan yksinäiseen ja itsekeskeiseen elämääni. Sovituskopit ovat vain sellaisia ulkonäköasioiden kanssa painiskelevien itsetunnonmurskaamispaikkoja, joissa eivät pysty piilottelemaan julmalta katseelta vyötärölle keräytyneet liikakilot, hapsottava juurikasvuinen tukka ja muut vartalon pikkuvirheet.

Muutenkin tämä syksy on paineita täynnä. Tällä viikolla pitäisi mennä keskustelemaan ensimmäistä kertaa gradun aiheestani ja se tuntuu, jotenkin niin lopulliselta lukkoonlyönniltä. Perjantaiksi luen aikalailla infernaaliseksi osoittautunutta latinan kielihistorian tenttikirjaa, joka on täynnä lähes käsittämättömiä kielen rekonstruointitaulukoita. Sen lisäksi viikon päässä perjantaina odottaa iso kultuurihistorian tentti, johon olen ehtinyt lukea hyvin huonosti kaikelta tältä negaamiseltani ja stressaamiseltani. Mutta ehkä jo huomenna on jotain valoa löydettävissä, elämän pieniä asioita, jotka aina jaksavat yllättää ja välillä myös ilahduttaa.

2 kommenttia:

Kaisa A. kirjoitti...

Tuommoistahan se on joskus, mutta pää pystyyn vaan: olet aivan ihana ihminen (muidenkin kuin sukkahousujen mielestä), usko pois! Mitä teet viikonloppuna 17-19.10? Suunnittelenpa vaan tässä perioditaukoani...

Eveliina kirjoitti...

17. päivä alkavana viikonloppuna olen valitettavasti keskiaikatapahtumassa, mutta eiköhän seuraavalta viikolta, jolloin on meillä vapaata, löytyne joku hetki tulla Tampereelle jälleen käväisemään. Mutta niistä ehtii sopia sitten varmaan myöhemminkin. Kiitos rohkaisusta, tiistain epätoivon jälkeen on minulla ollutkin jo paljon parempi olo...