Näin krapulapäivänä tulee pohdittua elämän ja erityisesti bilettämisen teennäisyyttä. Erityisesti yöelämäösä tuntuu vain kovin harvoin törmäämään kenhenkään aitoon ihmiseen, joka ei piilotteleisi huolellisesti muita varten rakennetun julkisivun takana. En usko, että perusbaarissakävijä on sen teennäisempi tai pinnallisempi kuin muutkaan ihmiset, mutta jotenkin se ympäristö vain tuntuu ruokkivan liikaa ulkokuorta sen tärkeimmän eli sisimmän kustannuksella.
Itsekin huomaan piilottelevani luomani teeskennellyn itsevarmuuden, lyhyen hameen ja korkokenkieni takana omaa herkkää ja arkaa sisintäni; en uskalla tulla esille aidosti omana itsenäni. Sen takia en kovin usein käykään baareissa, sillä en vain jotenkin tunnu kuuluvani siihen ympäristöön ja humalassa ihmisistä tulevat usein esille ne negatiivisimmat puolet. Joku suomalainen nykynaisrunoilija kirjoitti aiheesta joskus hienon runon (Nimeä en tietystikään muista, mutta muistaisiko joku?) , jossa todetaan tälläytymisestä juhliin suurinpiirtein näin: Piikkikuoreni on valmis kukaan ei lähesty minua, enkä minä ketään. Siksi pidän enemmän illanvietoista tuttujen ystävien seurasssa, jolloin kenenkään ei tarvitsisi vetää mitään rooleja.
Mietin myös rooleja ja niitten takana piilottelemista laajemminkin elämässä. Itse olen vuosikausia hiukan ehkä halveksuenkin suhtautunut muitten ihmisten egonbuustaamiseen ulkoisilla seikoilla, ja siihen, että niin harvat uskaltavat aidosti tulla esille sellaisina kuin he ovat. Olen kuitenkin tajunnut, että on sitä syntipukin vikaa minussakin ja ehkä olen näinä vuosina kadottanut ulkoisesta olemuksestani sen herkkyyden ja avoimuuden, mikä minulla joskus oli. Pyrkinyt liikaa miellyttämään muita olematta rehellinen itselleni ja niille arvoille ja ihanteille, joita haluaisin noudattaa. Pitäisi vain oppia jollain taikasanalla poistamaan se piikkikuori tai jääkerros sieluni ja sisimpäni ympäriltä, ennen kuin olen valmis todelliseen ihmissuhteeseen.
Itsekin huomaan piilottelevani luomani teeskennellyn itsevarmuuden, lyhyen hameen ja korkokenkieni takana omaa herkkää ja arkaa sisintäni; en uskalla tulla esille aidosti omana itsenäni. Sen takia en kovin usein käykään baareissa, sillä en vain jotenkin tunnu kuuluvani siihen ympäristöön ja humalassa ihmisistä tulevat usein esille ne negatiivisimmat puolet. Joku suomalainen nykynaisrunoilija kirjoitti aiheesta joskus hienon runon (Nimeä en tietystikään muista, mutta muistaisiko joku?) , jossa todetaan tälläytymisestä juhliin suurinpiirtein näin: Piikkikuoreni on valmis kukaan ei lähesty minua, enkä minä ketään. Siksi pidän enemmän illanvietoista tuttujen ystävien seurasssa, jolloin kenenkään ei tarvitsisi vetää mitään rooleja.
Mietin myös rooleja ja niitten takana piilottelemista laajemminkin elämässä. Itse olen vuosikausia hiukan ehkä halveksuenkin suhtautunut muitten ihmisten egonbuustaamiseen ulkoisilla seikoilla, ja siihen, että niin harvat uskaltavat aidosti tulla esille sellaisina kuin he ovat. Olen kuitenkin tajunnut, että on sitä syntipukin vikaa minussakin ja ehkä olen näinä vuosina kadottanut ulkoisesta olemuksestani sen herkkyyden ja avoimuuden, mikä minulla joskus oli. Pyrkinyt liikaa miellyttämään muita olematta rehellinen itselleni ja niille arvoille ja ihanteille, joita haluaisin noudattaa. Pitäisi vain oppia jollain taikasanalla poistamaan se piikkikuori tai jääkerros sieluni ja sisimpäni ympäriltä, ennen kuin olen valmis todelliseen ihmissuhteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti