Uusi alku

Pitkään pohdittuani päätin ottaa naftaliinista tämän blogini.

Siitä on kai pari vuotta, kun viimeksi päivitin. En ikinä varsinaisesti lopettanut, uusi elämäntilanne vain vei mennessään. Se pisti pohtimaan, mitä minusta täällä internetin syövereissä on.

Onko fiksua, että avaan koko elämäni, kompleksini ja heikkouteni, rakkaimmat ilon aiheeni netsissä omalla nimelläni ja kuvallani varustettuna. Vaikuuttaako se, mitä huonoina hetkinäni tänne raapustelen siihen, miten yleisesti ottaen ihmiset minuun asennoituvat? Onko hyvä juttu, että jos googlaan kissani nimen, saan vastauksesi miljoona kuvaa juuri minun kissastani eri tilanteissa – ja minusta, minun eri kodeistani.

Varsinkin kun kuvaan astui se toinen tyyppi. Se,jonka kanssa nykyään asustan ja jaan elämäni. Mietin, onkoo reilua häntä kohtaan, että jaan henkilökohtaisia tuntemuksiani ja häneenkin liittyviä asioita niin laajasti netissä.

 Tämä on viimeisimpiä Ipatillista otettuja kuvia. Loikoilua kirkkaana kevätaamuna Laihian kuistilla.

Mutta ei ole olemassa muuta tietä.Huomaan näivettyväni kirjoittamisen puutteessa, jotenkin tyhmentyväni.Aivoni täyttyvät kaikella ylimääräisellä roskalla, jota en saa purettua. Koen tarvetta etsiä jälleen itseäni, avautua jollekin.

Näiden parin vuoden aikana olen pohtinut sitäkin vaihtoehtoa, että aloittaisin pelkästään käsitöitä ja keskiaikaa käsittelevän blogin,jossa minä itse, minun tunteeni ja vajaavaisuuteni jäisivät taka-alalle. Mutta en saanut ikinä aikaiseksi, enkä tuntenut tarpeeksi intohimoa sellaista blogia kohtaan, jossa olisin niin vähän minusta,minun haaveistani ja intohimoistani.

Minä ja Pohjalla helmenä pätöinen minä olemme käyneet pitkän tien. Ekan tällä nimellä kulkevan blogin aloitin jo teini-ikäisenä. Olen pitänyt pari kertaa ennenkin parin vuoden tauon ja palannut sitten takaisin samalla nimellä. Koen otsikon itselleni merkitykselliseksi. Samalla täällä on paljon dataa siitä tiestä, minkä olen kulkenut. Huippuhetkistä, kriiseistä, yliopistoajoista, Nummenrannasta, Kaskentiestä, edesmenneestä Ipatillista. 

 

 Kynttilä ikkunassa Kaskentiellä

Välillä minusta on viime aikoina tuntunut, että olen kadoittanut osan itsestäni, siitä tytöstä joka oli. Parisuhteen aloittamisen jälkeen kaikki muuttui ehkä vähän liiankin nopeasti. Omaa aika käsitöille jäi vähemmän, omaa aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän, omat kaveritkin välillä alkuhuumassa jäivät.

Ihan konkreettinen esimerkki onse, että oma rakas kulttuuripääkaupunkitarroin päällystetty läppärini,jolla tämän blogin ja kulttuuripääkaupunkiblogini postaukset kirjoitin, on maannut käyttämättömänä varmaan vuoden päivät. Enää sillä ei pääse enää edes nettiin. 

Vielä enemmän jäi taakse, kun muutettiin yhteen Pääskyvuoreen puolitoista vuotta sitten. Elinympäristö muuttui, omiin tuttuihin harrastuksiin ei saanut lähdettyä niin usein. Tunsin jossain vaiheessa tosi vahvasti olevani lähiöni vanki. En löytänyt uudesta asuinympäristöstäni yhtään iloista tai nautittavaa asiaa. Kaikki vanha tuntui olevan niin kaukana.

 Lohikärmekoriste vanhassa naapurustossa.

Vasta ihan viime aikoina olen sopeutunut asumaan tänne. Juurieilen sanoin tuolle puoliskolle, että kai mä olen jo hyväksynyt sen, että asutaan täällä jonkun aikaa. Nyt kun olen taas työttömänä, olen myös aktiivisesti pyrkinyt etsimään kaipaamaani iloaelinympäristöstäni. Uusi polkuja, nättejä rintamamiestaloja ja rauhallisempia kävelyreittejä. Olemme myös yhdessä yrittäneet saada asuntoamme viihtyisämmäksi ja kehittäneet parempia säilytysratkaisuja.

Itse asiassa kävin vnhan kämpän liepeillä pari päivää sitten ja havahduin siihen,miten kauhea melusaaste Kaskentiellä on. Tosiasia on, että niihin Kaskentien aikoihin ei ole paluuta. Katsottiin yhtenä päivänä yhdessä koneelta löytyneitä kuvia ja järkytyin.

Kuvat oli ihan viimeisistä Kaskentien kuukausista, kun asuttiin käytännössä yhdessä. Miten pieni keittiö, mikä määrä likaisia tiskejä, miten paljon tavaraa ympäri olohuonetta! Nukuimme levitetyllä vuodesohvalla ja erillistä makuuhuonetta ei ollut. Kämpän kaapit olivat jo täynnä ennen Timon tuloa elämääni, joten tavaraa riitti. Olimme sinä kesänä vielä molemmat vuorotöissä, joten yöunet jäivät vähiin, kun vuorot eivät osuneet yksiin.

Tassua toisen eteen keväällä 2014.

Ei, niihin aikoihin ei ole enää paluuta. On siis aika keskittyä elämään tässä ja nyt 
ja lakata haihattelemasta menneitä. Aloittaa jotain uutta, kuitenkinmenneisyytensä muistaen. 

Tervetuloa matkaan, matkatoverit, sekä uudet että vanhat!

Neiti vihreä ja vireä

Älkää pelätkö, ei tästä ole mitään täysveristä laihdutusblogia ole tulossa. Keventämisprojekti on kuitenkin nyt sen verran tärkeä osa elämääni, että senkin pitää päästä esille.

Sinänsä uudet elämäntavat ovat sujuneet suhteellisen kivuttomasti. Olen saanut lähdettyä tanssitunnille, lenkille ja uimahalliin säännöllisesti. Kasviksia syön säännöllisesti, miltei joka aterialla. Energiaa on niin paljon, että välillä ei oikein tiedä mitä kaikkea sitä saa mahdutettua päiväänsä.

Mutta kärsivällisyys meinaa silti loppua. Tahtoisin tuloksia hetinyt, enkä jaksaisi odottaa. Huomaan tuijottavani vaan kiloja, saavuttamattomalta tuntuvaa normaalipainoisen painoindeksiä. Silloin meinaa jo ihan lannistua kokonaan, sillä muutaman kilon painonpudotus tuntuu niin mitättömältä suureen kokonaisuuteen verrattuna.

Tuloksiksi ei tunnu riittävän se, että entinen turvonneen väsynyt olo on poissa. Sekään, että jaksaa liikkua enemmän ja pitempään kuin ennen ei tunnu olevan tarpeeksi. Yritän uskotella itselleni, että voiton puolella ollaan ja vielä kannattaa yrittää. Sekin on jo paljon, että on saanut lapsuudesta asti vainonneen kasvisinhon selätettyä.

Toisaalta huomaan myös yhä enemmän ajattelevani elämäntapojani. Aluksi päätin vain lisätä kasviksia ja muuten syödä suurin piirtein samaan tapaan kuin ennen. Nyt huomaan vältteleväni yhä enemmän myös valkoista viljaa. Myös lihaa tule syötyä vähemmän, kalaa puolestaan enemmän. Rahka, turkkilainen jogurtti ja ruisleipä ovat ystäviä.

Ajattelin kuitenkin pitäväni projektin rentona. En halua ryhtyä pitämään ruokapäiväkirjaa tai laskemaan kaloreita. En tiedä, pystyisinkö edes siihen kaikessa epäjärjestelmällisyydessäni.

Lapsuudestani muistan, miten neuroottisesti äiti piti aina ruokapäiväkirjaa ja merkitsi jokaisen suupalan ylös. Silloin jo ajattelin, että en halua ikinä joutua samanlaiseen kurimukseen. Itse ajattelen, etteivät tiukat dieetit ja ruokapäiväkirjat loppujen lopuksi toimi pitkällä aikavälillä. Tärkeämpää on tuoda muutos omaan arkeen ja omiin rutiineihin siten, että sitä on helppo ylläpitää.

Normaaliin elämään kuuluu myös se, että välillä saa hiukan herkutella. Myös keventäjän ruokien tulisi maistua hyvältä, muuten lipsuu auttamatta. Herkutella voi esimerkiksi näillä hyvillä resepteillä, joita kyökkilaboratoriossa on testattu viime aikoina.

Pinaattikastike pastalle

1 dl pinjansiemeniä

150 g pakastettua pinaattia

öljyä

1 purkki tonnikalaa

2 rkl basilikaa

salviaa

valkopippuria

1 rkl unikonsiemeniä

1dl vettä

2 dl turkkilaista jogurttia

2 rkl ranskankermaa

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl juustoa

tuoretta persiljaa

Murskaa halutessasi pinjansiemenet. Kuullota pinjansiemenet ja mausteet öljyssä. Lisää joukkoon pinaatti. sekoita jogurtti, ranskankerma, vesi Ja vehnäjauhot keskenään ja lisää pannulle. Lisää joukkoon juusto persilja ja anna hautua.

Grynostpaj

1 pieni purkki raejuustoa

2 dl ruokakermaa

2 munaa

1.5 dl mantelijauhetta

0,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

Sekoita ainekset keskenään ja levitä vuokaan. Paista 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Tarjoa mustikkakeiton kanssa.

Ruuan lisäksi elämään on kuulunut säännöllisiä uimahallikäyntejä: Vesijuoksu on niin minun lajini. Pidän siitä, että samalla voi syventyä täysin omiin ajatuksiinsa ja rentoutua. Uintiradalla puolestaan huomaan, että minussa taitaa olla sittenkin kilpailuhenkeä. Yhteistyöhön ja kommunikaatioon perustuvien tanssituntien lomassa on mukava harrastaa välillä lajia, jossa on vastuussa vain yksin itselleen.

Ihanan vesiurheilun lisäksi uimahallikäynneissä on vielä toinenkin terapeuttinen puolensa. Uimahallissa osaa asettaa omat paino-ongelmat oikeaan mittakaavaan.

Vesijuoksuradalla kun huhkii säännöllisesti myös todella ylipainoisia ihmisiä. Ei voi muuta kuin nostaa hattua niille, jotka hyllyvistä vararenkaistaan huolimatta jaksavat kerta toisensa jälkeen esiintyä julkisesti pelkässä uimapuvussa urheilemaan. Ehkä minunkin pitäisi korjata hiukan asennettani, minä kun olen kuitenkin vielä suhteellisen hyväkuntoinen.

Kynnys lähteä julkisesti liikkumaan on todella suuri. Lompakossani on lojunut puoli vuotta ilmaislippuja M & M -kuntotaloon. Joka kerta olen keksinyt jonkun tekosyyn olla menemättä. Joskus olen ollut jo eteisessä, mutta kääntynyt lopulta epäröiden takaisin. Kuntosalille en uskalla, mutta ohjattuja jumppia on ikävä. Olen päättänyt rohkaista itseni ennen kuin liput vanhenevat vapun tienoilla.

Helposti sitä ajattelee, että pitäisi saada painoa pudotettua ja kuntoa nostettua, ennen kuin uskaltaa tunnille muiden sekaan. Kuitenkin tiedän, että itse liikkuminen on mukavaa ja siitä saa paljon energiaa. Oikeasti pitäisi vain repäistä ja kumota tekosyyt, lakata miettimästä, mitä muut ajattelevat.

Löysin Ylen sivuilta mainion toimittaja Eve Mantun laihdutusblogin Maatuskan mitoissa. Ihastuin blogin rehelliseen otteeseen. Toisin kuin joissain ärsyttävissä täydellisissä terveysblogeissa tässä tuodaan esille se, miten keventäminen ei ole aina niin helppoa. Omista negatiivisista tunteista ja lipsahduksista kerrotaan rehellisesti ja avoimesti. Ehkä meillä on loppujen lopuksi jotain muutakin yhteistä kuin vain sama etunimi.

Ihminen, eläin, läheisyys

Viime päivät on ollut vähän herkkä olo. Olen maannut iso sisustustyyny kainalossa etsien hellyyttä ja turvaa, puristaen tyynyä vatsaani vasten.

Sanoin joskus eräälle entiselle heilalle, että opettelen kissani avulla hellyyttä ja läheisyyttä. Mies naurahti. Mutta totta se on. Sen oppiminen, ettei läheisyydessä ja hellyydessä ole mitään häpeällistä ja tuomittavaa, on ollut pitkä ja kivinen tie.

Lapsuuden kodissa ei koskaan kosketeltu. Opin pitämään kiinni omasta henkilökohtaisesta tilastani. Muistan, miten kamalalta tuntui se, kun opettaja halasi aina todistustenjaossa. Se suorastaan sattui. Opin siihen, ettei tunteista voi puhua tai avautua murheistaan muuten kuin kirjoittamalla tai tunkemalla sormet syvälle koiran pehmeään turkkiin. Opin kertomaan pahasta olostani vain aggressiivisuudella, enkä tarvinnut mielestäni ketään.

Vasta aikuisiällä avautui vähitellen toisenlainen maailma, kompastellen ja hapuillen. Maailma, jossa kaikista asioista saa ja pitää puhua. Maailma, jossa tunteille on nimi ja niistä ei tarvitse vain vaieta. Maailma, jossa asioita voi pohtia ennen kuin hermostuu, keskustella rauhallisesti yrittäen kuunnella myös toista puolta.

Mutta se fyysinen läheisyys, se on edelleen vaikeaa. Olen yrittänyt opetella sietämään sitä vähitellen, myöntämään sen, että oman läheisyyden kaipuun ja herkkyyden saa myös näyttää. Silti en ole edelleenkään kovin helposti lähestyttävä ihminen. Jos joku tulee liian lähelle liian äkkiä, jarrut iskevät pohjaan hyvin nopeasti. Sitä on joskus ollut joidenkin ihmisten vaikea ymmärtää. Silti vietän yöni sisustustyynyä puristaen.

Kissa opettaa läheisyyttä myös siinä mielessä, että se ole mikä tahansa halinalle, vaan hyvinkin itsetietoinen elävä ja tunteva olento. Itse asiassa kissa on hyvin samantapainen olento kuin minä: Tarkka omasta tilastaan, eikä päästä vieraita lähelle helpolla. Sen erottaminen, milloin saa koskea ja milloin vastaan tulee kynsiä ja hampaita, opettaa kunnioittamaan myös muita eläviä olentoja.

Silti se saa välillä käsittämättömiä hellyydenpuuskia ja hieroo poskeaan poskeani vasten. Joka kerta kun kissa tulee oma aloitteisesti syliin, se tuntuu riemuvoitolta. Silloin tunnen suurta kiitollisuutta, juuri minä olen kissan rakkauden arvoinen.

Vasta viime aikoina olen onnistunut myöntämään itselleni, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Ihminen tarvitsee aina toisia ihmisiä - tai ainakin jonkun eläimen.

Aikahyppyjä

Gythalasta kuuluu kummia. Se aikoo tehdä väliaikaisen aikahypyn 1300-luvulta vieraammille vuosisadoille.

Tarkkasilmäinen lukija on ehkä huomannut, että ommellut metrit lisääntyivät viime viikolla. Nyt on koossa jo 213 m 81 cm. Syynä tähän on uusi keltainen villamekko.

Kuten lähes aina, tästäkään mekosta ei tullut ihan sitä, mitä alun perin piti. Siinä vaiheessa, kun mekko oli kursittu kokoon, se alkoi uhkaavasti näyttää 1400-luvun pystykauluksisen huppelanden varhaisasteelta.

Siinä sen nyt on, uusi vaateihanuus.

Alinan kanssa mallailtiin kaulusta ja juonittiin, miten sen saisi pysymään pystyssä. Minun kauluksessani on kovikkeena kaksi kerrosta pellavaa kahden villakankaan välissä kovikkeena. Jos kauluksesta haluaisi vielä jämäkämmän, olisi voinut testata pellavakovikkeen tärkkäämistä.

Yksinomaan kauluksessa on käsinommelta 5 m 75 cm, kaikki kovikepistot mukaan lukien. Nimesimme kauluksen paha äitipuoli -kaulukseksi, Disneyn äitipuolia muistellen. Ei siitä nyt ihan niin mahtavaa kalusta tullut kuin Lumikin pahalla äitipuolella tai Ruususen Pahattarella, mutta ihan kelvollinen kumminkin.

Kas näin kääntyy kaulus, ja kaulus kääntyy näin.

Vielä kummallisempaa on luvassa. Viime viikolla nimittäin tutustuin Tudor Tailorin saloihin. Olen jo pitemmän aikaa hellinyt salaista haavetta vähän myöhemmän periodin vaatteesta tanssitarkoituksiin. Esityksissä ja tanssiaisissa tanssittavat tanssit kun ovat ajallisesti aika kaukana 1300-luvulta. En kuitenkaan halua mitään liian koreaa renessanssipukua, sillä en tuntisi sellaisessa varmaan oloani kovinkaan kotoisaksi.

Lauantaina olimme sitten Alinan kanssa ostamassa seuralle pellavaa Sydäntalvenjuhlan seinävaatteisiin. Sieltä löytyi myös kalanruotokuvioinen jämäkkä pellavasekoite, joka oikein huusi Tudor leikkuupöydällä. Samalla ostin pellavaa myös uuteen aluspaitaan.

Kissa-avulta ei voi välttyä!

Eihän minun köyhän pitänyt mitään kangasta ostaa, hups! Menin sitten vielä sähläämään Visa Electronin kanssa, ja maksu lähti tililtäni tuplana, hups! Mutta tuplalaskutuksen saa kuulemma takaisin toimittamalla liikkeeseen tiliotteen ja muut tositteet. Nyt pitää sitten vain olla tarkkana, ettei sorru uusiin ostoksiin tilien selvittelymatkalla.

Tuntuu hyvältä tehdä välillä jotain erilaista, lähteä uusille urille ja uusiin haasteisiin. 1300-lukua en ole kuitenkaan kokonaan hylkäämässä, vaikka välillä tuleekin tehtyä virkistäviä syrjähyppyjä.

Gythan keittiössä

Arvatkaa kuka sai viimein päätöksen kesäkuun toimeentulotuesta? Ruokakuvia katsellessa se ei liene kovin vaikeata.

Tein sosiaalipummailun kunniaksi kerrankin kunnon ruokaa, nyt kun rahaa on vähän turhuuksiinkin. Ruuat ovat modernia juhlavampaa arkiruokaa, keskiaikailun jätin tänään vähemmälle. Tosin keskiaikaherkkujen makumaailma vaikuttaa ainakin mausteiden osalta arkiruokaankin.

Gythan keittiössä asuu ruuan lisäksi myös nykytaide. Kulttuurikodin julisteet rivissä.

Tässä on virallisesti maailman parhaimman makaronilaatikon resepti. Kuten arvata saattaa, se ei ole tapani mukaan ihan perinteinen:

Gythan makaronilaatikko

1 pkt tummaa makaronia ( Torino, 400g)

Kastike:

1 pkt kikherneitä

1 ps pinjansiemeniä

5 dl maitoa

3 munaa

turaus sinappia

ripaus muskottipähkinää

ripaus salviaa

1 tl maustepippuria

Päälle:

200g briejuustoa

raastettua Edamia

Keitä makaronit. Vatkaa maito ja munat kevyesti. Lisää joukkoon sinappi Ja mausteet ja sekoita. Lisää kastikkeeseen lopuksi valutetut kikherneet ja pinjansiemenet.

Sekoita makaronit ja kastike oliiviöljyllä voideltuun vuokaan. Asettele päälle pieneksi leikellyt briejuuston palat ja juustoraaste. Paista 200-asteessa noin 30 minuuttia.

Gythan keittössä on aina tilaa yhdelle venyttelytaitoiselle.

Makaronilaatikon seuraksi tein myös salaattia ruokakomerosta löytyneistä aineksista. Salaatista tuli yllättävän hyvää, vaikka viralliseesti vihaan kaikkea vihreää paitsi rucolaa, basilikaa ja sitruunamelissaa. Olisikohan sitruunamehu vielä särmäköittänyt salaattia lisää?

Rucolasalaatti

1 pkt villirucolaa

1 prk raejuustoa

1 vihreä paprika

4 tomaattia

2 rkl oliiviöljyä

Viheliäiset ämmät rivissä. Huomaa eripituiset käsivarret.

Ärrimurrikirjonta on myös edennyt. Enää 6.25 viheliäistä akkaa jäljellä ja se on valmis. Tosin suunnittelin kirjovani vielä nimeni tyhjäksi jäävään reunaan. Ihan vain siltä varalta, ettei kenellekään jäisi epäselväksi, kuka istumapaikan on varannut.

Kollaasi valtaa alaa keittiön seinästä.

Tänään kirjontatyötäni ihaili sympaattinen laitapuolen kulkija Kupittaanpuistossa. Rakkaus käsitöihin yhdistää, ilmeisesti.

Roinaan kiintynyt materialisti ottaa talteen niin lahjapaperit kuin näyttelykutsutkin.

Ps. Mä haluaisin sittenkin ehkä isona kokiksi. Tai ainakin päästä ihan vaan katsomaan, mitä kokkikoulussa tehdään. Olisiko ensi kevään yhteishaku taas uusien urasuunnitelmien aikaa? Ensin pitäisi vain päättää, mitä tehdä nykyisen koulun suhteen. Vihaan päättämättömyyttä.

Englannin paketti ja kissalähetys

Viikko sitten maanantaina rantautui äitini serkku Liisa Turkuun englantilaisen miehensä Keithin kanssa. Matkaa oli tehty autolla aina Englannista saakka. Liisa lukee tätä blogia, joten sovimme aamiaistreffit satamaan, jossa olen töissä.

Liisa on myös kiinnostunut keskiajasta ja käsitöistä. Niinpä hän toi mukanaan paketin ylimääräistä keskiaikakamaa ja käsityötarvikkeita nurkista pölyyntymästä. Tällainen paketti se sitten oli:

Paketin sisältä paljastui paljon keskiaika-aiheisia kirjoja, joita löytyy kuulemma paljon paikallisilta kirpputoreilta ja antikvariaateista.
Paketista löytyivät seuraavat teokset:

- Richard Selbie, The Anatomy of Costume. 1970-luvun kuvateos muodista muinaisesta Egyptistä nykypäivään.
- The Gooodman of Paris. Englanninkielinen käännös ranskalaisesta kotitalousoppaasta 1300-luvulta selityksineen.

- Candace Bahout, Medieval Needlepoint. Nykyaikaisia kirjontamalleja, jotka ovat saaneet innoituksensa keskiajasta. Hyvä puoli on se, että kirjassa kerrotaan, mistä käsikirjoituksesta tai vanhasta seinävaatteesta mallit on muokattu.

-Alma Oakes & Margot Hamilton Hill, Rural Costune - Its Origin and Development in Western Europe and the British Isles. Pätevän näköinen kirja maalaisten vaatetuksesta keskiajalta 1800-luvulta. Sisältää kuvia, taulukoita lainsäädännöstä ja paljon muuta pientä kivaa ekstraa.- Francois Boucher, 20 000 Years of Fashion - The History of Costume and Personal Adornment. Varsinainen tiiliskivi muodin historiasta. Keskiajastakin on iso siivu.

- The Big Book of Needlecraft - A book of Practical Information and Interest for the Home Needlewoman, the Dressmaker, the Embroideress, the Knitter and the Craftswoman. 1900-luvun alusta peräisin olevan kirjan pömpöösi nimi kertoo kaiken oleellisen. Sisältää kaavoja, kuvia erilaista pistoista, neuleohjeita ja selityksiä erilaisista harvinaista käsityötekniikoista.
Löytyi paketista muutakin kivaa. Omituisin tuliainen oli kokoelma laminoituja henkilöhahmoja Cantebury Talesin käsikirjoituksesta 1300-luvulta. Näitä voisi käyttää lasinalusina, havainnollistavana opetusmateriaalina tai vaikka tapahtumapaikan somistamiseen. Paketista löytyi myös karkeaa pellavalankaa pienen ihmisiän tarpeisin. Lankaa oli monta kerää.
Kangastakin löytyi hiukan: raidallista, valkoista ja tummanruskeaa puuvillaa. Kiitos paljon mahtvasta Englannin-paketista, Liisa!


Paketin kuvaamisen jälkeen tuli jatkettua kesän ensimmäisten valokuvien räpsimistä. Ensin kun kamerasta loppuivat patterit ja sitten itse kamera oli hukassa. Kesä on sitä paitsi kulunut niin tylsästi töissä, ettei kuvausintoa olisi muutenkaan paljon ollut. Lopulta kamera ja patterit löytyivät.Torstaina sain Ipatillin takaisin koko alkukesän kestäneeltä evakkomatkalta tai hermolomalta.
Kissaherran unirytmi kun ei sopinut yhteen kesätyön aikaisten aamuherätysten kanssa.


Maalla Ipatilli hiiresti ja nautti luonnosta ja lämmöstä. Kaupungissa täytyy tyytyä vain parvekkeeseen hellepäivänä. Kyllä pientä olikin jo ikävä!