Tunnetilani ovat heitelleet paljon ja nopeasti viime aikoina. Viime viikolla korkean ilmanpaineen myötä kohosi mielialanikin tämän masentavan syskyn mittapuulla yllättävän korkealle ja tunsin oloni yllättävän seesteiseksi itseni eräänlaisen rakkauden ja omiin virheisiini kohdistuvan armon tiivisti ympäröimäksi. Mutta tämänpäivisen syysmyrskyn myötä kovine tuulineen ja kylmine niskaan tippuvine sadekuuroineen muuttui oloni taas jälleen ihmeen haavoittuvaiseksi ja ahdistuneeksi loistavasta viikonlopusta ja edellispäivien ihanista tuntemuksista huolimatta.
Ahdistuneerksi siksi, koska tiedän haluavani ja tarvitsevani elämtilanteeseeni jotain muutosta,mutta en tiedä yhtään mitä se voisi konkreettisesti olla. Tai oikeastaan mahdollisia vaihoehtoja on liian monia ja pyörittelen niitä mielessäni miettien niitten mahdollisia vaikutuksia itseeni ja muihin. Olen kai liian pelkuri uskalttakseni todella tehdä mitään konkreetista ja pelkään nykyään eniten itseäni ja sitä, tulenko katumaan päätöksiäni sen sijaan, kun taas ennen ajattelin ennen kaikkea muiden mielipiteitä. En vain tiedä jaksaisinko toista tällaista syksyä ilman minkäänlaista muutosta elämässäni ja elämänasenteessani. Toisaalta jos jään jälleen saman vanhaan, pelkään kyynistyväni ja katkeroituvani kuten niin monet ihmiset ympärilläni ja ehkä se prosessi on jo tavallaan alkanut.
Olen vain tänä syksynä tajunnut sen, että minun ei tarvitse enää suorittaa ketään varten, kun tuntuu, että aiemmin aina ajattelin. Tajusin, että ei sitä tarvitse suorittaa edes itseään varten ja pyrkiä aina mahdottomilta tuntumiin saavutuksiin muita elämänosa-alueita laiminlyöden. Tajusin nosteeni opiskeluasiat aivan liian tärkeälle sijalle elämässäni, suhtautuneeni elämään aivan liian vakjavasti sille nauramisen sijaan. Tajusin, että ei ulkoisilla asioilla ole loppujen lopuksi mitään väliä, joillei ole henkistä tasapainoa itsensä ja ulkomaailman kanssa.
En vain haluaisi joutua jatkuvasti kuolettamaan luovaa ja käyttännön työskentelyä rakastavaa puoltani huteran ja ulkokultaisen akateemisen glorian saavuttamiseksi. Epätoivoani ja ahdistustani yliopiston suhteen vielä lisää taloudellinen ja ammatillinen epävarmuus ja toisinaan ulkopuolelta singahtelevat negatiiviset kommentit rakastamaani oppialaa kohtaan. Joskus tiesin haluavani jonain pävänä tutkijaksi, mutta enää en tiedä, onko se kaiken sen epävarmuuden ja stressin, sisäisen kilpailun ja selkäänpuukottamisen arvoista. Tai ehkä olen vain nähnyt unelma-ammattini arkea liian läheltä. Taloudellinen epävarmuus tuntuu olevan kuin syöpä: se nakertaa hiljaa sisältä ja lamauttaa kaikki aistit. Toisaalta tuntuisi niin turhalta heittää hanskat tiskiin vasta tässä vaiheessa jo ikäänkuin todeta itselleen, ettei minusta sittenkään ollut selviämään kovassa akateemisessa maailmassa.
Kun muistelen lapsuuden kuvitelmiani tulevasta elämästäni en tunnista niistä juurikaan itseäni. Usein varsinkin varhaislapsuudessa haaveilin omasta kukkakaupasta, maatilasta tai ravintolasta, jossa saisin puuhastella ja tuntea itseni tärkeäksi käytännön töissä. Myöhemmin kouluikäisenä astuivat kuvaan haaveet runoilijan, kirjailijan tai opettajan urasta. Peruskoulun lopulla olin jo hakemassa vaatetusalalle, kun ihmisten kommentit lahjojen hukkaan heittämisestä saivat kiltin koulutytön päätymään sittenkin lukioon ja sitä kautta suoraan yliopistoon.Yhä haaveilen salaa ahdistuksen hetkinä joko oman konditorian tai maatilamatkailuyrityksen perustamisesta tai töistä, joissa voisin käyttää luovuuttani suunnitellen, toteuttaen tai kirjoittaen.
Joka syksy ja kevät tarkkailen malttamattomana hakuja erilaisille ammattikoululinjoille ja yritän hillitä itseäni hakemasta opiskelemaan uuteen paikkaan vielä ja innostaa itseäni yrittämään vielä antiikintutkimuksen kanssa täysillä loppuun asti katsoen sitten valmistumisen jälkeen, miltä opikelu ammattikoulussa kuulostaisi. Toisaalta pelkään vain turhautuvani siellä minua paljon nuorempien seassa ja toisaalta asioitten ykselitteisempään esitystapaan. Valinnat omasta tulevaisuudestaan vaan joutuu tekemään niin kovin nuorena, sokein silmin, tietämättä mitään aikuisten kylmästä maailmasta, hakuoppaiden antamien huterien mielikuvien ja itseään silloin määrättömästi viisaampina pitämien vanhempien kavereitten ja sukulaisten opastamana. Silloin on monesti niin idealistien ja naiivi, että kuvittelee kaiken lopulta menevän parhain päin ja ajattelee enemmän kuin taloudellista varmuutta kaikkea epäoleellisempaa. Entä, jos jossain kohdassa tajuaakin, että kaikki meni jossain kohdassa ratkaisella tavalla vikaan? Mistä voi tietää miten menestyä elämässään muutenkin kuin vain ammatillisella tavalla, siten että voi olla tyytyväineen itseensä, käyttäymiseensä ja asenteeseensa eli lyhyesti sanottuna siihen elämäntilanteeseen, jossa hiljalleen loppuunkuluvia elinpäiviänsä viettää?
Olen monesti ajatellut että tulin yliopistoon aivan liian nuorena ja kypsymättömänä, ehtimättä kovinkan paljon miettiä, mitä elämältä ja itsestäni haluan, mitä asioita pidän tärkeinä ja haluan vaalia. Antanut akateemisen ympäristön muokata itseäni ehkä liian paljon, eikä aina positiivisen suuntaan. Olen miettinyt paljon, minkälainen ihminen haluaisin olla/ joskus halusin olla ja yrittänyt kääntää elämäni kelkkaa jälleen takaisin oikeaan suuntaan, vaikka välillä tuntuisi, että se paineiden/painostuksen alla suuntaisikin kohti rinteen juurella törröttävää puuta.
Ahdistuneerksi siksi, koska tiedän haluavani ja tarvitsevani elämtilanteeseeni jotain muutosta,mutta en tiedä yhtään mitä se voisi konkreettisesti olla. Tai oikeastaan mahdollisia vaihoehtoja on liian monia ja pyörittelen niitä mielessäni miettien niitten mahdollisia vaikutuksia itseeni ja muihin. Olen kai liian pelkuri uskalttakseni todella tehdä mitään konkreetista ja pelkään nykyään eniten itseäni ja sitä, tulenko katumaan päätöksiäni sen sijaan, kun taas ennen ajattelin ennen kaikkea muiden mielipiteitä. En vain tiedä jaksaisinko toista tällaista syksyä ilman minkäänlaista muutosta elämässäni ja elämänasenteessani. Toisaalta jos jään jälleen saman vanhaan, pelkään kyynistyväni ja katkeroituvani kuten niin monet ihmiset ympärilläni ja ehkä se prosessi on jo tavallaan alkanut.
Olen vain tänä syksynä tajunnut sen, että minun ei tarvitse enää suorittaa ketään varten, kun tuntuu, että aiemmin aina ajattelin. Tajusin, että ei sitä tarvitse suorittaa edes itseään varten ja pyrkiä aina mahdottomilta tuntumiin saavutuksiin muita elämänosa-alueita laiminlyöden. Tajusin nosteeni opiskeluasiat aivan liian tärkeälle sijalle elämässäni, suhtautuneeni elämään aivan liian vakjavasti sille nauramisen sijaan. Tajusin, että ei ulkoisilla asioilla ole loppujen lopuksi mitään väliä, joillei ole henkistä tasapainoa itsensä ja ulkomaailman kanssa.
En vain haluaisi joutua jatkuvasti kuolettamaan luovaa ja käyttännön työskentelyä rakastavaa puoltani huteran ja ulkokultaisen akateemisen glorian saavuttamiseksi. Epätoivoani ja ahdistustani yliopiston suhteen vielä lisää taloudellinen ja ammatillinen epävarmuus ja toisinaan ulkopuolelta singahtelevat negatiiviset kommentit rakastamaani oppialaa kohtaan. Joskus tiesin haluavani jonain pävänä tutkijaksi, mutta enää en tiedä, onko se kaiken sen epävarmuuden ja stressin, sisäisen kilpailun ja selkäänpuukottamisen arvoista. Tai ehkä olen vain nähnyt unelma-ammattini arkea liian läheltä. Taloudellinen epävarmuus tuntuu olevan kuin syöpä: se nakertaa hiljaa sisältä ja lamauttaa kaikki aistit. Toisaalta tuntuisi niin turhalta heittää hanskat tiskiin vasta tässä vaiheessa jo ikäänkuin todeta itselleen, ettei minusta sittenkään ollut selviämään kovassa akateemisessa maailmassa.
Kun muistelen lapsuuden kuvitelmiani tulevasta elämästäni en tunnista niistä juurikaan itseäni. Usein varsinkin varhaislapsuudessa haaveilin omasta kukkakaupasta, maatilasta tai ravintolasta, jossa saisin puuhastella ja tuntea itseni tärkeäksi käytännön töissä. Myöhemmin kouluikäisenä astuivat kuvaan haaveet runoilijan, kirjailijan tai opettajan urasta. Peruskoulun lopulla olin jo hakemassa vaatetusalalle, kun ihmisten kommentit lahjojen hukkaan heittämisestä saivat kiltin koulutytön päätymään sittenkin lukioon ja sitä kautta suoraan yliopistoon.Yhä haaveilen salaa ahdistuksen hetkinä joko oman konditorian tai maatilamatkailuyrityksen perustamisesta tai töistä, joissa voisin käyttää luovuuttani suunnitellen, toteuttaen tai kirjoittaen.
Joka syksy ja kevät tarkkailen malttamattomana hakuja erilaisille ammattikoululinjoille ja yritän hillitä itseäni hakemasta opiskelemaan uuteen paikkaan vielä ja innostaa itseäni yrittämään vielä antiikintutkimuksen kanssa täysillä loppuun asti katsoen sitten valmistumisen jälkeen, miltä opikelu ammattikoulussa kuulostaisi. Toisaalta pelkään vain turhautuvani siellä minua paljon nuorempien seassa ja toisaalta asioitten ykselitteisempään esitystapaan. Valinnat omasta tulevaisuudestaan vaan joutuu tekemään niin kovin nuorena, sokein silmin, tietämättä mitään aikuisten kylmästä maailmasta, hakuoppaiden antamien huterien mielikuvien ja itseään silloin määrättömästi viisaampina pitämien vanhempien kavereitten ja sukulaisten opastamana. Silloin on monesti niin idealistien ja naiivi, että kuvittelee kaiken lopulta menevän parhain päin ja ajattelee enemmän kuin taloudellista varmuutta kaikkea epäoleellisempaa. Entä, jos jossain kohdassa tajuaakin, että kaikki meni jossain kohdassa ratkaisella tavalla vikaan? Mistä voi tietää miten menestyä elämässään muutenkin kuin vain ammatillisella tavalla, siten että voi olla tyytyväineen itseensä, käyttäymiseensä ja asenteeseensa eli lyhyesti sanottuna siihen elämäntilanteeseen, jossa hiljalleen loppuunkuluvia elinpäiviänsä viettää?
Olen monesti ajatellut että tulin yliopistoon aivan liian nuorena ja kypsymättömänä, ehtimättä kovinkan paljon miettiä, mitä elämältä ja itsestäni haluan, mitä asioita pidän tärkeinä ja haluan vaalia. Antanut akateemisen ympäristön muokata itseäni ehkä liian paljon, eikä aina positiivisen suuntaan. Olen miettinyt paljon, minkälainen ihminen haluaisin olla/ joskus halusin olla ja yrittänyt kääntää elämäni kelkkaa jälleen takaisin oikeaan suuntaan, vaikka välillä tuntuisi, että se paineiden/painostuksen alla suuntaisikin kohti rinteen juurella törröttävää puuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti