Kasvukipuja

Olen viimepäivinä miettinyt paljon kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Miettinyt, miten oppia asettamaan jokapäiväisiä piikuongelmia ja elämän karuja tosiasioita jotenkin aikuisempaan ja seesteisempään viitekehykseen. Aprikoinut, miten oppia sietämään yksinäisyyttä, sitä toisinaan sietämätöntä tunnetta, että pohjimmiltaan on tässä elämässä ihan yksin, eikä täältä saa lähtiessään ketään mukaansa, vaikka kuinka haluaisi, eikä kukaan voi loppujen lopuksi kokonaan ymmärtää toisen aivoituksia ja maailmankuvaa lukuisista yrityksistä huolimatta.

Olen miettinyt pitkään, miten oppia sopeutumaan yksinasujan elämään, siihen, että kotiin tullessa ei siellä odota kuin nälkäinen kissa ja läjä tiskaamattomia astioita ja siihen, ettei ehkä mitään muutosta tilanteeseen olekaan ikinä odotetettavissa. Miten saada uskoteltua itselleen, ettei mistään ilmesty lapsuuden satujen tapaan yhtäkkiä ritaria valkoisella ratsullaan elämäni kiemuroita oikaisemaan, ellen ensin lähde etsimään muutosta ja ratkaisua itsestäni? Miten oppia tyytymään vähään ja tajuamaan, ettei elämässä voi saada kaikkea sitä kivaa mitä joskus typeryydessään kuvitteli? Miten oppia ymmärtämään, että loppujen lopuksi on itse vastuussa omasta elämästään ja tulla vielä toimeen sen suuren vastuunsa kanssa?

Tämä viikko on kuitenkin ollut huomattavasti perempi kuin edellinen. Kaunis ilma on houkutellut minua kävelylle useana iltana kävelylenkille ihailemaan kaunista syksyistä Turkua keltaisine puineen ja putoavine lehtineen. Olen ravannut kokouksesta kokoukseen, osittain ehkä tietoisestikin piilotellut ahdistustani näennäisen toimeliaisuuteni alle. Aika on mennyt myös huomisen historian tenttiin lueskellessa, uuden pukuni viimeistelyn ohella. Ehkä on ihan hyvä pysähtyä välillä pohdiskelemaan, ainaisen suorittamisen sijaan. Tuntuu, että olen viimeinkin pitkästä aikaa tajunnut jotain uutta itsestäni.