tiistai 11. marraskuuta 2008

Horjuva tasapaino

Tänään tuntuu olo paljon taspainoisemmalta kuin eilen ja sääkin on onneksi rauhoittunut koko yön ja suuren osan aamua riehuneesta myrskystä mukavaksi lenkkeilysääksi. Olinkin äsken pitkästä aikaa lenkillä ja vieläpä valoisehkoon aikaan lähdettyäni yliopistolta tavanomaista aikaisemmin.

Suhteellisen lähellä asuntoani on ihana Virnamäen ulkoilualue, jossa tykkään käydä rauhoittumassa halutessani unohtaa urbaanin maailman miltein tyystin. Näennäisestä kaupunkilaisuudestani huolimatta minussa on näet vielä aika tavalla jäljellä luonnonrauhasta pitävää maalaistyttöä. Kyseinen alue sijaitsee milteipä kävelymatkan päässä keskustasta, mutta on silti säilyttänyt agraarisen luonteensa rantaniityllä laiduntavien lampaineen ja hevosineen. Aurajoen korkealta rantakalliolta on ihanaa katsella alhaalta valomerenä levittäytyvää kaupunkia. Alue on myös kultturihistoriallisesti arvokas, sillä se on säilyttänyt pitkälti alueella sijainneen keskiaikaisen kylän pohjakaavan tiheässä ryppäässä sijaisevine maalaistaloineen. Ulkoilualueen viitat ja infotaulut kertovat alueelta löytyvän paljon menneisyydestä kertovia muinaismuistomerkkejä ja muistelenpa minulla jopa joskus olleen alueelta arkeologisista kaivauksista löytyneen soljen Kalevala Koru -kopio.

Juuri tästä syystä pidän niin paljon Turusta. On nimittäin hienoa, että lähellä keskustaa sijaitsee vielä jonkun verran viljeltyjä peltoja ja Jokivarteen on saanut jäädä yllättävänkin paljon vanhoja maatiloja ikiaikaisille sijoilleen, joissa yhä asuvat ihan tavalliset ihmiset. Jotenkin täällä tuntuu olevan asian suhteen aivan erilainen mentaliteetti kuin kotikaupungissani Jyväskylässä, joskin se voipi johtua myös osittain siitä, että täällä asutus on niin paljon vanhempaa perua. Joskin eräänlaisesta metsä- Suomesta kotoisin olevana kaipaan monesti ihan rehellistä metsää, jota meilläpäin tuntuu olevan joka kulman takana. Virnamäellä on sitäkin pienen pieni pläntti, ja muistan, miten ensimmäisenä Turun kesänäni menin sinne usein haistelemaan kaipaamaani kuusimetsän tuoksua.

Lähetin äsken myös viimenkin eteenpäin keväällä Aarniwalceassa julkaistavan latina-artikkelini, joka oliu sinäänsä ollut pääpiirteissään valmis jo kauan, mutta viimeiset viimeistelevät silaukset viilasin kohdilleen viikonloppuna tyhjän ja pimeän Juslenian rauhassa. Artikkelini otsikoksi tuli nyt sitten Kielioppi, sanakirja, kommentaari - latinistin apuvälineet ja niiden käyttö ja esittelen siinä aluksi vähän kielen yleispiirteitä, latinan opiskelun perusvälineistöä ja sen jälkeen painotan enemmän myöhäislatinan näkökulmaa selostamalla yleispiirteiltään klassisen ja myöhäislatinan eroja sekä esittelemällä myöhäislatinaa käsittelevää kirjallisuutta. Artikkelista tuli siis lähinnä eräänlainen kommentoitu kirjalista.

Artikkelin kirjoittaminen niin, että ei säikyttäisi liian monimutkaisilla horinoillaan pois alkeitten opiskelusta mahdollisesti kiinnostunutta maallikkoa, mutta samalla niin, että olisi uskollinen asioitten tieteelliselle pohjalle, oli yllättävän vaikeaa. On hankalaa, kun ei tiedä mitään mahdollisten lukijoittensa lähtötasosta ja siitä miten paljon he tietävät esim. termistöä etukäteen ja miten paljon vaativat minulle alan opiskeljana tavallaan itsestäänselvyyksinä pitämieni asioiden selvittelyä. Sen lisäksi pelkään artikkelistani tulleen sen verran tylsä ja kuiva, että suurin osa ei jaksa lukea sitä kovinkaan pitkälle tai, että olen huomaamattani kirjannut ylös jonkun täysin todellisuuden vastaisen väitteen. Onneksi kirjalistani kommentointi on luonteeltaan aikalailla mielipiteenomaista ja toivottavasti myös lukijat osaavat ottaa sen siten, eivätkä absoluuttisena totuutena kunkin teoksen käytettävyydestä. Nyt on kuitenkin jokatapauksessa huojentununeempi olo, kun on saanut tekstin puserrettua kokoon jonkunlaiseen itseä tyydyttävään muotoon. Yksi asia poissa päiväjärjestyksestä, mutta monta uutta ovella...

4 kommenttia:

Unna kirjoitti...

Hei arvaa kuinka hienoa että joku ylipäätään kirjoittaa Aarniwalceaan! Uudehkona harrastajana lukisin mielelläni kokeneempien ja tietäväisempien artikkeleita ja juttuja, mutta Aarnimetsää tuntuu valitettavasti vaivaavan kokonaisvaltainen ujous/ajanpuute/kiinnostuksen puute. Kiitos siis sinulle vaivannäöstäsi! Jäämme odottamaan keväistä artikkeliasi!=)

Eveliina kirjoitti...

Olen itsekin hiukan ihmetellyt Aarniwalcean aineiston viimeaikaista vähäisyyttä, tai oikeastaan tillanne on ollut sama koko harrastusaikani. (noin 6 vuotta) En tiedä onko Aarniwalceaan kirjoittettu joskus ahkeramminkin, varsinkin ennen netin yleistymistä. Nykyäänhän ehkä keskustelua käydään luontevammin täällä kuin lehden sivuilla.

Nyt on käynnissä siis jonkun näköinen uuden aineiston metsästys Aarniwalceaan esim. kevään tiede ja taidepainotteisen numeron muodossa, jonne Eva on pyytänyt eri ihmisiä kirjoittamaan. Isellä ainakin projekti alensi kynnystä ruveta painokelpoista materiaalia kynästäni suoltamaan ja ehkäpä innostun kirjoittamaan lehteen toistekin.Toivottavasti muitten joutut ovat myös mielenkiintoista ja antoisaa luettavaa...

Unna kirjoitti...

Mie veikkaisin myös tämmöisen klisheen kuin "suomalainen mentaliteetti ja kulttuuri" puolesta. Pelätään mitä muut ajattelee jos menee ja kirjoittaa jotain julkisesti. Tai muuten on tämmöisissä asioissa aktiivinen. Että "luuleeko se nyt tietävänsä muka niin paljon" ja "kyllä ne eräät vaan on aina itseään nostamassa esille". En siis väitä, että näin ajateltaisiin, vaan että ajatellaan ajateltavan. No niin, nyt sekoan sanoissani jo....

Ois vaan niiiin paljon hauskempaa, jos omaa osaamista ja tekemistä rummutettaisiin muun maailman tapaan. Ei kynttilää vakan alle, kiitos.

Siksi nämä teidän keskiaikaihmisten blogit ovat oikea henkireikä minulle, tykkään lueskella aktiivisten ja ahkerien ihmisten tekemisistä! Ja minusta on vaan kilttiä ja huomaavaista jakaa tietotaitoaan muillekin. Samalla oppii tämmöinen pääsiäiskäsikin (mämmikoura, toim.huom.) joskus jotain, ainaskin teoriassa.=) Ja ehkä uskaltautuu itsekin pikkuhiljaa kokeilemaan.

Eva Grelsdotter kirjoitti...

Hei,

Olen itsekin huomannut, että aikaa ei riitä kaikkiin asioihin vaikka kuinka haluaisi. Jos aloittaa uuden projektin, kärsii entiset, siispä tästä syystä en ole saanut aikaiseksi kijoittaa Aarniwalceaan edes normaalia Konstikkaan palstaa viimeaikoina. En tiedä muuttuisiko tilanne jos lehti ilmestyisi kerran kahdessa kuukaudessa? Toisaalta siinäkin on omat hyvät ja huonot puolensa.