Tänään ollut muutoksen ja siirtymän päivä. Palautin eilen illalla ensimmäisen version gradustani kommentoitavaksi. Tänään kävin yliopistolla vielä siivoamassa lukupaikkani.
Repiessäni viittauslappuja tutkimuskirjallisuudesta ja lajitellessani vanerikarsinaani viimeisen puolentoista vuoden gradunteon aikana kertynyttä paperimassaa kaikki tuntui hetkessä pelottavan todelliselta. Huominen hyppy tuntemattomaan, uuden aloittaminen ja vanhan jättäminen taa.
Neljä ja puoli vuotta on kuitenkin pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. Pisin aika, mitä olen viettänyt missään yksittäisessä oppilaitoksessa. Neljä ja puoli vuotta lähes joka päivä samalla käytävällä toisinaan ahkeroiden, toisinaan laiskotellen, toisinaan turhautuen.
Symbolisesti myös Juslenia elää muutoksen aikoja. Joulukuussa taiteitten ja kultuurintutkimuksen laitoksen oppiaineet muuttivat pois uusiin Sirkkalan toimitiloihin. Käytävät jäivät kai tyhjilleen. Puretaanhan koko rakennus vuonna 2011.
Joulukuun puolestavälistä lähtien pihalla on ollut roskalava täynnä Juslenialle tunnusomaisia oransseja, punaisia ja kellertäviä tuoleja, kaikki aitoa 70-luvun retroa. Tuolien välissä on sullottuna vhs-kasetteja, vanhentuneita tieteellisiä aikakausjulkaisuja ja vanhoja paperisia arkistokortistoja. Niistä kaikista on aika jättänyt.
Opiskelijat hamuavat lumen alle hautautuneita tuoleja, jotka sopivat hyvin mihin tahansa retro-sisustukseen. Itsekin olisin voinut ottaa muistoksi vuosista Jusleniassa viininpunaisen pehmeän olotuolin, mutta milläs sen olisi sitten kotiin raahannut.
Jos ja kun Juslenia parin vuoden päästä puretaan, sen mukana häviää paljon turkulaisen ylioppilaselämän perinteitä ja muistoja. Edustihan kukkulallaan ylväästi seisova H:n-muotoinen betonibunkkeri turkulaisen humanismin kehtoa aika monta vuosikymmentä.
Juslenian ränsistyneisyyteen ja 70-lukulaiseen värimaailman tottui nopeasti ja se alkoi tuntua suorastaan kodikkaalta. Maisema kirjastostamme 3. kerroksesta on varmasti yksi kaupungin upeimpia. Sieltähän näkee laajan panoraamakuvan yli koko kaupungin.
Tilanne, jossa sekä laitos, opetustilat, kirjasto sekä ainejärjestötilat ovat vierivieressä on kuitenkin harvinaisen hyvä kampuksen hajanaisuuden huomioon ottaen. Mutta aika aikaansa kutakin.
Yliopistolla käynnin jälkeen pidin hyvin ansaitun hemmottelupäivän pitkien usein jopa yli kymmentuntisiksi venyneitten gradunkirjoituspäivien vastapainoksi.
Olen asunut Turussa neljä ja puoli vuotta. Siitä yli kolme vuotta olen asunut näköetäisyydellä Kylpylähotelli Caribiasta. Aikoinaan jopa asuin puolitoista vuotta aivan hotellin viereisellä tontilla. Silti en ollut käynyt kylpylässä kertaakaan. Aina on muka ollut liian vähän rahaa, on ollut tärkeämpiäkin rahanreikiä.
Kuitenkin tammikuun erikoistarjous kylpylään oli 5 euroa sisältäen rajattomasti uintiaikaa. Normaalisti hinta on kai 13 euroa, 8 opiskelijoilta. Johonkin vaatteeseen tai kankaaseen, joita on jo valmiiksi vaatehuone täynnä, voi törsätä kevyesti kolme-neljäkymppiäkin, mutta kylpyläkäyntiin ei muka olisi edes kerran viidessä vuodessa varaa. Ei, vaikka se ravitsee aivan eri tavalla sekä kehoa että mieltä.
Lapsena uin paljon. Opin uimaan jo 5-vuotiaana ja asuimme aivan uimarannan vieressä. Sen lisäksi vietimme paljon aikaa Koskenpäällä, jossa kotijärvi on aivan muutaman askeleen päässä. Kävimme viikonloppuisin uimahallissa vähintään kerran kuussa ja siskon kanssa joskus kahdestaan arki-iltaisinkin.
Koulussa olin liikunnassa aivan surkea, mutta pääsin silti uimatunneilla mallioppilaaksi ja sain uinti-Cooperissa luokan parhaimmat tulokset. Yläasteella harjoiteltiin myös hengenpalastusta sukeltamalla pohjasta pieniä renkaita ja raahaamalla paria altaan päästä päähän. Lukiossa kävin joskus aamuisin aamu-uinnilla ennen kouluunmenoa.
Kuitenkin viimevuosina uimiseni on jäänyt lähinnä pariin Ruissalon-reissuun ja järviuintiin Keski-Suomen reissuilla ja Nuijasodassa saunomiseen. Uimista on siis ollut rehellisesti sanottuna ikävä. Olisikohan aika elvyttää vanhaa hyvää tapaa?
Muutenkin tuntuu, että täällä Turussa on hiukan erilainen uimakulttuuri kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Meillä kun lähin järvi ja uimakelpoinen ranta oli melkein aina vähintään parin kilometrin päässä.
Monesti pyöräilimme meiltä kauemmas parempaan rantaan ja kävimme kesäkuumalla jo välissä pulahtamassa parilla rannalla. Joskus teininä sitä tuli uitua myös vaatteet päällä kuumuuden yllättäessä.
Lapset olivat keskenään rannalla ja vahtivat toisiaan. Minäkin muistan olleeni varmaan noin kymmenisenvuotias, kun menimme nuorempien naapurin lasten kanssa keskenämme rannalle,. Minä olin heidän vahtijanaan. Yksin sain käydä uimassa melkeinpä heti kouluun päästyäni. Kävin Keski-Suomessa asuessani kesäaikaan uimassa vähintään nelisen kertaa päivässä.
Täällä uimaan pitää erikseen mennä, suunnitella etukäteen matkaa meren äärelle tai sitten maksaa itsensä sisään maauimalaan. Eron kahden uintikulttuurin välillä huomaa siinä, kun puhuu turkulaisten tuttavien kanssa lapsuuden uintimuistoista.
Tuntuu, ettei monelle täällä asuvalle uiminen ole yhtä tärkeä osa lapsuutta ja kesänviettoa. Varmaan ihan siitä syystä, että rannat ovat niin kaukana.
Kylpylän porealtaat tarjosivat todellisen tehohieronnan kirjoittaessa ja kirjastossa nyhjätessä kipeytyneelle kropalle. Päiväsaikaan kylyplä oli lähes tyhjä ja useimmissa altaissa sai olla ihan yksin, selvitellen ajatuksiaan ja keskittyen rentoutumiseen.
Ulkoaltaassa päälleni tippui lumihiutaleita jotka sulivat lämpimänä höyryävään veteen. Kylpylässä oli harvinaisen helppoa sulkea muu maailma pois elää vain tässä hetkessä . Olla ajattelematta huomisen murheita, kovia asioita sisältävää menneisyyttä ja kaiken epävarmuutta.
Allasosastolta pois astuessani kehon kolotukset olivat poissa. Aikaa tuntui kuluneen paljon vähemmän kuin nelisen tuntia siitä, kun siivoilin yliopistolla papereita väsyneenä ja lihakset jumissa.
Altaissa lekottelun jälkeen piti vielä mennä kotiin tekemään ihan tavallista arkiruokaa. Päädyin sitten kuitenkin erääseen hotellin ravintolaan, yksikseni. Tilasin vielä jälkiruokaakin hemmotteluhetken päätteeksi. Päätin, että minulla on siihen uuden alkamisen ja vanhan lopettamisen kunniaksi oikeus.
Myöhästyneenä uudenvuoden päätöksenä voisi olla yrittää satsata katoavan materian sijaan enemmän elämyksiin. Erityisesti liikunnallisiin sellaisiin joista saisi sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia, taiottua stressin ja turhan ahdistuksen pois.
Ehkäpä en odota enää viittä vuotta ennen kuin menen seuraavan kerran kylpylään itseäni huoltamaan.
Repiessäni viittauslappuja tutkimuskirjallisuudesta ja lajitellessani vanerikarsinaani viimeisen puolentoista vuoden gradunteon aikana kertynyttä paperimassaa kaikki tuntui hetkessä pelottavan todelliselta. Huominen hyppy tuntemattomaan, uuden aloittaminen ja vanhan jättäminen taa.
Neljä ja puoli vuotta on kuitenkin pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. Pisin aika, mitä olen viettänyt missään yksittäisessä oppilaitoksessa. Neljä ja puoli vuotta lähes joka päivä samalla käytävällä toisinaan ahkeroiden, toisinaan laiskotellen, toisinaan turhautuen.
Symbolisesti myös Juslenia elää muutoksen aikoja. Joulukuussa taiteitten ja kultuurintutkimuksen laitoksen oppiaineet muuttivat pois uusiin Sirkkalan toimitiloihin. Käytävät jäivät kai tyhjilleen. Puretaanhan koko rakennus vuonna 2011.
Joulukuun puolestavälistä lähtien pihalla on ollut roskalava täynnä Juslenialle tunnusomaisia oransseja, punaisia ja kellertäviä tuoleja, kaikki aitoa 70-luvun retroa. Tuolien välissä on sullottuna vhs-kasetteja, vanhentuneita tieteellisiä aikakausjulkaisuja ja vanhoja paperisia arkistokortistoja. Niistä kaikista on aika jättänyt.
Opiskelijat hamuavat lumen alle hautautuneita tuoleja, jotka sopivat hyvin mihin tahansa retro-sisustukseen. Itsekin olisin voinut ottaa muistoksi vuosista Jusleniassa viininpunaisen pehmeän olotuolin, mutta milläs sen olisi sitten kotiin raahannut.
Jos ja kun Juslenia parin vuoden päästä puretaan, sen mukana häviää paljon turkulaisen ylioppilaselämän perinteitä ja muistoja. Edustihan kukkulallaan ylväästi seisova H:n-muotoinen betonibunkkeri turkulaisen humanismin kehtoa aika monta vuosikymmentä.
Juslenian ränsistyneisyyteen ja 70-lukulaiseen värimaailman tottui nopeasti ja se alkoi tuntua suorastaan kodikkaalta. Maisema kirjastostamme 3. kerroksesta on varmasti yksi kaupungin upeimpia. Sieltähän näkee laajan panoraamakuvan yli koko kaupungin.
Tilanne, jossa sekä laitos, opetustilat, kirjasto sekä ainejärjestötilat ovat vierivieressä on kuitenkin harvinaisen hyvä kampuksen hajanaisuuden huomioon ottaen. Mutta aika aikaansa kutakin.
Yliopistolla käynnin jälkeen pidin hyvin ansaitun hemmottelupäivän pitkien usein jopa yli kymmentuntisiksi venyneitten gradunkirjoituspäivien vastapainoksi.
Olen asunut Turussa neljä ja puoli vuotta. Siitä yli kolme vuotta olen asunut näköetäisyydellä Kylpylähotelli Caribiasta. Aikoinaan jopa asuin puolitoista vuotta aivan hotellin viereisellä tontilla. Silti en ollut käynyt kylpylässä kertaakaan. Aina on muka ollut liian vähän rahaa, on ollut tärkeämpiäkin rahanreikiä.
Kuitenkin tammikuun erikoistarjous kylpylään oli 5 euroa sisältäen rajattomasti uintiaikaa. Normaalisti hinta on kai 13 euroa, 8 opiskelijoilta. Johonkin vaatteeseen tai kankaaseen, joita on jo valmiiksi vaatehuone täynnä, voi törsätä kevyesti kolme-neljäkymppiäkin, mutta kylpyläkäyntiin ei muka olisi edes kerran viidessä vuodessa varaa. Ei, vaikka se ravitsee aivan eri tavalla sekä kehoa että mieltä.
Lapsena uin paljon. Opin uimaan jo 5-vuotiaana ja asuimme aivan uimarannan vieressä. Sen lisäksi vietimme paljon aikaa Koskenpäällä, jossa kotijärvi on aivan muutaman askeleen päässä. Kävimme viikonloppuisin uimahallissa vähintään kerran kuussa ja siskon kanssa joskus kahdestaan arki-iltaisinkin.
Koulussa olin liikunnassa aivan surkea, mutta pääsin silti uimatunneilla mallioppilaaksi ja sain uinti-Cooperissa luokan parhaimmat tulokset. Yläasteella harjoiteltiin myös hengenpalastusta sukeltamalla pohjasta pieniä renkaita ja raahaamalla paria altaan päästä päähän. Lukiossa kävin joskus aamuisin aamu-uinnilla ennen kouluunmenoa.
Kuitenkin viimevuosina uimiseni on jäänyt lähinnä pariin Ruissalon-reissuun ja järviuintiin Keski-Suomen reissuilla ja Nuijasodassa saunomiseen. Uimista on siis ollut rehellisesti sanottuna ikävä. Olisikohan aika elvyttää vanhaa hyvää tapaa?
Muutenkin tuntuu, että täällä Turussa on hiukan erilainen uimakulttuuri kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Meillä kun lähin järvi ja uimakelpoinen ranta oli melkein aina vähintään parin kilometrin päässä.
Monesti pyöräilimme meiltä kauemmas parempaan rantaan ja kävimme kesäkuumalla jo välissä pulahtamassa parilla rannalla. Joskus teininä sitä tuli uitua myös vaatteet päällä kuumuuden yllättäessä.
Lapset olivat keskenään rannalla ja vahtivat toisiaan. Minäkin muistan olleeni varmaan noin kymmenisenvuotias, kun menimme nuorempien naapurin lasten kanssa keskenämme rannalle,. Minä olin heidän vahtijanaan. Yksin sain käydä uimassa melkeinpä heti kouluun päästyäni. Kävin Keski-Suomessa asuessani kesäaikaan uimassa vähintään nelisen kertaa päivässä.
Täällä uimaan pitää erikseen mennä, suunnitella etukäteen matkaa meren äärelle tai sitten maksaa itsensä sisään maauimalaan. Eron kahden uintikulttuurin välillä huomaa siinä, kun puhuu turkulaisten tuttavien kanssa lapsuuden uintimuistoista.
Tuntuu, ettei monelle täällä asuvalle uiminen ole yhtä tärkeä osa lapsuutta ja kesänviettoa. Varmaan ihan siitä syystä, että rannat ovat niin kaukana.
Kylpylän porealtaat tarjosivat todellisen tehohieronnan kirjoittaessa ja kirjastossa nyhjätessä kipeytyneelle kropalle. Päiväsaikaan kylyplä oli lähes tyhjä ja useimmissa altaissa sai olla ihan yksin, selvitellen ajatuksiaan ja keskittyen rentoutumiseen.
Ulkoaltaassa päälleni tippui lumihiutaleita jotka sulivat lämpimänä höyryävään veteen. Kylpylässä oli harvinaisen helppoa sulkea muu maailma pois elää vain tässä hetkessä . Olla ajattelematta huomisen murheita, kovia asioita sisältävää menneisyyttä ja kaiken epävarmuutta.
Allasosastolta pois astuessani kehon kolotukset olivat poissa. Aikaa tuntui kuluneen paljon vähemmän kuin nelisen tuntia siitä, kun siivoilin yliopistolla papereita väsyneenä ja lihakset jumissa.
Altaissa lekottelun jälkeen piti vielä mennä kotiin tekemään ihan tavallista arkiruokaa. Päädyin sitten kuitenkin erääseen hotellin ravintolaan, yksikseni. Tilasin vielä jälkiruokaakin hemmotteluhetken päätteeksi. Päätin, että minulla on siihen uuden alkamisen ja vanhan lopettamisen kunniaksi oikeus.
Myöhästyneenä uudenvuoden päätöksenä voisi olla yrittää satsata katoavan materian sijaan enemmän elämyksiin. Erityisesti liikunnallisiin sellaisiin joista saisi sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia, taiottua stressin ja turhan ahdistuksen pois.
Ehkäpä en odota enää viittä vuotta ennen kuin menen seuraavan kerran kylpylään itseäni huoltamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti