Salamoivia unia

Viime yönä unessani rätisi ja salamoi. Tavallisten salamoitten lisäksi taivaalta satoi happopalloja, jotka sulattivat tiensä katon läpi sihisten.

Olen viime aikoina nähnyt paljon ukkosmyrskyihin liittyviä painajaisia, joissa perheeni tuhoutuu. Yhteistä kaikille näille unille tuntuu olevan, että ne tapahtuvat paikoissa, jotka eivät ole enää olemassa minulle, tässä elämäntilanteessa.

Pari kuukautta sitten näin unen, jossa vietimme iloista perhejuhlaa lapsuudenkodissani Jyväskylässä. Uni päättyi apokalyptisiin tunnelmiin. Koko taivaanranta värjäytyi punaiseksi aluksi vain tavalliselta ukkosmyrskyltä vaikuttavan supermyrskyn kestäessä ja kestäessä.

Unessa huolehdin siitä, että saisin koko perheen kootuksi samaan huoneeseen ikään kuin turvaan. Hoin itselleni, että olemme turvassa kodin seinien sisäpuolella ja mikään ei voi vahingoittaa meitä siellä. Unen lopussa kuitenkin salama tunki katon läpi tappaen kaikki läheiseni ja siihen heräsin. Talo myytiin jo aika monta vuotta sitten, mutta on silti minulle aina mentaalinen koti.

Viime yönä uni sijoittui taas Koskenpäälle, mutta vaiheeseen ennen remonttia. Koska meillä oli aikaisemmin vain yksi huone, oli koko perhe ja lähisuku jo valmiiksi samassa huoneessa.

Olimme kuitenkin kaikki samassa iässä kuin nykyisessä maailmassa: Minä puhuin opiskeluista ja veljentyttö poikaystävästään. Suuri huoli koski kissaa, joka vaelteli ulkona happopallomyrskyssä. Isä kävi herooista taistoa katon läpi tunkevia sihiseviä palloja vastaan.

Unille voisi olla kaksi mahdollista selitystä: Olin viime elokuussa keskellä hirvittävää ukkosmyrskyä Koroisten peltoaukealla. Olin ollut saattamassa ystävääni kotiinsa Räntämäkeen. Puhuimme uhkaavasti nousevista tummista pilvistä, mutta arvelimme minun ehtivän kotiin ennen kuin myrsky tulee päälle.

Ensimmäiset salamat näin jo Prisman kohdalla. Myrsky seurasi minua peltojen halki keskustaan. Näin useamman kerran salaman iskevän aivan viereeni valtavana valkoisena energiavirtana. Juuri kun luulin päässeeni turvaan, iski salama aivan pääni päällä kotipihan oven edessä, onneksi pilvissä. Myrsky oli voimakkain, mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Elokuinen kosteus oli hautonut sitä monta viikkoa.

Olin monta päivää myrskyn jälkeen säpsähtelevä. Tuntui kuin olisin elänyt ikään kuin laina-ajalla. Saanut uuden mahdollisuuden. Hoin itselleni, että minun olisi pitänyt kaikkien todennäköisyyden lakien mukaan kuolla keskelle aukeaa peltoa salamaniskusta. Miksi salamat löivät viereeni tasaiselle lakeudelle, mutta eivät minuun?

Se oli yksi käänteentekeviä kokemuksia elämässäni ja antoi rohkeutta elämänmuutokseen. Kokemus pisti miettimään uudestaan, mitä elämältäni oikein haluan ja mistä asioista haluan pitää kiinni vaikka rautaisella puristusotteella. Ehkä uneni ovat siis reaktioita traumakokemukseen?

Toisaalta yksi osaselitys voisi liittyä perhesuhteisiini ja etääntymisen pelkoon sisaruksistani. Koko perheen tuhoutuminen paikoissa, joihin liittyy vahvasti yhdessä olon kokemus, on jotenkin hirvittävän symbolista. Ehkä uni on reaktio äitini sairastumiseen ja siitä aiheutuvaan lapsuuden perheen menettämisen pelkoon?

Turun vuosina olen ollut entistä vähemmän yhteyksissä sisaruksiini. Minä asun täällä ja he asuvat Keski-Suomessa. Meillä kaikilla on oma elämä.

Nelikymppiset isoveljeni elävät perheineen ruuhkavuosia ja heillä on kyllin tekemistä töiden ja teini-ikäisten lastensa kaitsemisessa. Siskon kanssa sentään ollaan yhteyksissä hiukan useammin.

Perinteisesti koko perhe kaikkine sisaruksineen on tavannut suurinpiirtein vain kerran vuodessa, mikäli vuoteen ei mahdu mitään erikoisjuhlia kuten ylioppilasjuhlia tai ristiäisiä: Joulupäivänä jouluaterian ääressä. Päivän ajan leikimme perhettä, jaamme lahjoja ja ulkoilemme reippailuhenkisesti.

Tänä jouluna luovuimme ensimmäistä kertaa perinteisestä kaikkien sisarusten joulupäivällisestä. Taustalla oli edellinen katastrofijoulu. Tänä vuonna joulua varjosti puolestaan äidin sairaus.

Juhlapyhien ulkopuolella olen aika vähän yhteyksissä veljiini: Minulla ei taida olla nykyisin edes kummankaan puhelinnumeroa. Monesti tekisi mieli soittaa ja kysellä kuulumisia.

Sitten ajattelen, että kumpikin ovat varmasti liian kiireisiä oman elämänsä kanssa, jotta ehtisivät tutustua kunnolla aikuistuneeseen pikkusiskoonsa. Pikkusiskoon, joka on 20 vuotta heitä nuorempi.

Tuntuu, että elämme niin erilaisessa maailmassa. Mitä voisin kertoa heille akateemisen sinkkutytön kipuilusta moesti julmalta tuntuvassa maailmassa? Mitä voisin kertoa monesti yksinäisiltä tuntuvista päivistä, epävarmuudestani itsevarmalta vaikuttavan ulkokuoreni takana?

Ehkä lapsuudesta saakka haaveilemani oman perheen perustaminen onkin vain alitajuinen toive oman perheen tiiviimmästä yhteydenpidosta?

Tällaisten unien jälkipohdinnat vaikuttavat aina koko paivän tunnelmiin. Painajaisunien jälkeen sitä kuuntelee surumielistä rauhallista musiikkia, hautautuu unen tapahtumiin. Pohdiskelee, mitä uni oikein mahtaakaan takoittaa.

Miettii suhteita läheisiin ja sitä, miten tiettyihin ihmisiin pitäisi jälleen alkaa pitää yhteyttä. Mutta kuitenkaan ei ole tarpeeksi rohkeutta soittaa ja alkaa jälleen tutustumaan ihmisiin, joitten kanssa ei ole kunnolla ollut tekemisissä vuosiin.

Sisutushirmu

Blogini jatkaa vielä hetken elämäntapaan liittyvissä tunnelmissa. Edellisen postauksen kanssa kun tuli niin kiire, etten ehtinyt kirjoittaa viime viikonlopun kuulumisia kokonaan loppuun. Opiskelijaelämä fuksivuoden bileineen vei mukaansa niin suurella vetovoimalla...

Oikeastaan tuntuu tosi hassulta olla jälleen ensimmäisen vuoden opiskelija. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ihmisten väsymätön bileinto, jota ei vielä koulutöiden raskaus painosta, tuntuu ihan mukavalta vaihteeksi. Jopa niin mukavalta, että pitkästä aikaa olen jopa viihtynyt baareissa kotihiiruilun sijaan.

Viime lauantaina isän ja siskon vierailun jälkeen päätin ottaa ratkaisevan askeleen kohti uutta. Tapoin rakkaan kaktukseni uuden mööbelin tieltä.

Sain kaktuksen ensimmäisenä yliopistovuonna muutaman viikon Turussa asuttuani silloiselta vuosikurssikaveriltani, joka halusi päästä eroon huonokuntoisesta piikkinielusta. Se on ollut minulla jokaisessa Turun asunnossani kotia somistamassa.

Kasvi kasvoi kesäisin parvekkeella pituutta huimasti ja oli lopulta miltei itseni pituinen. Koska se sai olohuoneen lattialla vain vähän valoa, sen varsi muuttui vähitellen puumaisen ruskeaksi.



Kaktuksen silpominen mikroskooppisen pienen poltinkarvan pistellessä iholla oli jotenkin symbolista ja samalla hirvittävän terapeuttista. Vielä symbolisempaa kukan hävittämisestä teki se, että sain sen aikoinani lahjaksi ihmiseltä, joka oli juuri valmistunut maisteriksi ja oli aloittamassa toista korkeakoulututkintoa.

Hän oli siis tavallaan samassa elämäntilanteessa kuin minä nyt. Jättänyt taakseen vanhan ja aloittamassa uutta. Kyseinestä opiskelutoveria ei enää juurikaan näkynyt ensimmäisen vuoden jälkeen. Viimeksi kuulin hänen menneen naimisiin ja saaneen lapsia.


Symbolisten syiden lisäksi kukka sai väistyä uuden ihanan kirjahyllyn tieltä. Kävin nimittäin sunnuntaina elämäni ensimmäistä kertaa Ikeassa.

Sieltä tartttui mukaan mustaa lasia ja harmaata terästä olevan kirjahyllyn lisäksi myös matto, kynttilöitä ja muuta tilpehööriä. Olohuoneen nurkka näyttää nyt paljon viihtyisämmältä ja siistimmältä. Siihen saa aseteltua kukkia hiukan entistä valoisammalle paikalle.

Kuvan ottamisen jälkeen hyllyyn onkin ilmestynyt 3 kpl kodinonnia. Tyhjyyttään ammottava kaktuksen ruukku on saanut varjoisalla paikalla viihtyvän kasvin sisäänsä. Myös kissa pitää hyllystä: Siinä on hyvä kiiipeillä ja sieltä on hyvä tarkkailla niin sisä- kuin ulkotiloihinkin.



Olohuoneen yleisilme kohentui siis kerralla. Vielä kun saisi paikat pysymään edes joten kuten siisteinä.

Viikon sisällä sotkua on ainakin tullut huomattavasti lisää. Kissa on kaivellut tuoretta multaa ylös ruukuista ja repinyt leluksi antamaani kukkapussia pieniksi siruiksi ympäri kämppää. Makuuhuoneen lattia ja työpöytä on tapansa mukaan täynnä tärkeitä papereita ja lomakkeita. Ja viikonlopun siivousinnon sijaan päivittelen blogia, sen sijaan että siivoaisin ennen vierailua ystävän luona.


Sisustustyylini on kaikkea muuta kuin pelkistetty. Kerään paljon vanhaa krääsää. Olen siis tunnepohjainen materialisti. Minulle tavaroiden rahallisella arvolla ei ole niin väliä, vaan niihin liittyvillä tarinoilla.

Sohvakalustoni on kotoisin Koskenpäältä mummolasta sukutilan kammarista. Äitini sukulainen myi sen joskus isäni suvulle, kun hän toimi kalusteitten kiertokauppiaana 1960-luvulla. Myös äiti ja isä ostivat samanlaisen kaluston eri värisenä, mutta se on hävitetty huonokuntoisena jo aikoja sitten.

Valkoinen kaappi on taas puolestaan äidin puolen mummolasta. Mummo osti sen 1950-luvulla "kulttuurikodin kirjahyllyksi". Kauppaan kuului se, ettö hylly oli täynnä hintaan kuuluvaa valikoitua klassikkokirjallisuutta. Moni kirjahyllyn mukana tullut teos asustelee sen uumenissa edelleen.

Tuolilla lepäilevä nukke on puolestaan italialainen nukke 1950-luvulta. Sain sen tädiltäni joka keräilee vanhoja antiikkinukkeja. Ihastuin nuken pehmeään tummaan angoravillaiseen tukkaan ja sen välimerelliseen aistillisuuteen.


Leikkelen myös kuvia ja hauskoja artikkeleita erinäisistä lehdistä. Keittiössäni asuu varsinainen lehtileikkele- ja valokuvakollaasi. Niiden lisäksi joukossa on mm. postikortteja, lautasliinoja ja lahjapaperin paloja.

Osa leikkeistä on minulle todella rakkaita. Ehkä nostalgisin on Luksusmuija saa mitä haluaa -mainos, joka on kulkenut jääkaapin ovessa mukana asunnosta toiseen.

Joskus kissa repii jonkun rakkaista leikkeistäni, ja silloin harmittaa. Mutta onneksi hauskoja leikkeitä löytää aina uusia...

Kokeileva kokki

Ammattikorkeakouluopiskelu vie ajan niin tehokkaasti, että vasta nyt ehtii kirjoittelemaan pikaisesti viime viikonlopun kuulumisia.

Lauantaina sain harvinaisia vieraita. Kylään saapui isäni ja isosisko, joka oli käynyt Turussa viimeksi kesällä 2006 eikä siis nähnyt nykyistä kämppääni kertaakaan. Seurueen mukana saapui jälleen myös kissa kaupunkimajapaikkaansa lähes kuukauden maaseutulomailun jälkeen. Jouluntienoo ja alkuvuosi kun meni niin tiiviisti gradun parissa, että kissan oli parempi olla lajitovereittensa kanssa raittiissa ulkoilmassa kuin naukua yksikseen kotona. Kissa sopeutui onneksi kaupunkiympäristöön uudelleen jälleen kerran ...

Harvinaisten vieraitten kunniaksi kokeilin myös hiukan erilaisempia ruokia. Kaupan tuorepastoista valmistui herkullista tortellini- raviolilaatikkoa Tytyn ohjetta mukaillen. Keittokirjan (Paras keittokirja nro 9) limettihyydykkeestä valmistui puolestaan hiukan soveltaen suklainen sitruunahyydyke.


Tortellini-raviolilaatikko

1 pkt kinkkutäytteisiä tortellineja (250 g)
1 pkt juustotäytteisiä ravioleja (250 g)
1 pilkottu sipuli
1 tetra tomaattimurskaa (2 dl)
1 purkki tomaattipyreetä (70 g)
1 tl rakuunaa
1 tl Välimeren mausteseosta
1/2 tl muskottipähkinää
1 tl maustepippuria
150 g mozzarellaa raastettuna

Pilko sipuli pieniksi paloiksi. Keitä pasta ohjeen mukaan. Lisää sipulin joukkoon tomaattimurska ja -pyre sekä mausteet. Lado keittynyt pasta voideltuun vuokaan ja sekoita pastan joukkoon tomaattikastike. Ripottele pinnalle juustoraaste. Kaada päälle tilkka oliiviöljyä ja paista 200-asteisessa uunissa n. 30 min.

Kokin Kommentit: Ruuasta tuli aika mausteista, joten mausteitten kanssa kannattaa olla varovainen. Sipuliin jäi aika vahva maku, joten sen voisi kuullottaa pikaisesti pannulla ennen uuniin laittoa. Muuten ruuasta tuli hyvää helposti ja nopeasti. Samantyyppistä ruokaa voisi laittaa useamminkin esim. arki-iltoina. Ruuasta jäi jäljelle vain rippeet valokuvattavaksi.


Vaniljainen suklaa-sitruunahyydyke

1 dl Sokeria
2 dl kuohukermaa
4 liivatelehteä
2 munaa
0,5 dl sitruunamehua
1 tl vaniljasokeria
0,5 tl pomeranssinkuorta

pinnalle

suklaanpaloja (Fazerin pähkinäsuklaa)
kaakaojauhetta siivilöitynä

Pistä liivatelehdet likoamaan kylmään veteen vähintään 10 minuutiksi. Erottele valkuaiset ja keltuaiset eri kulhoihin. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi niin hyvin, että vaahto pysyy kulhon pohjalla, vaikka käännät kulhon ylösalaisin.Valkaa keltuaiset ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi erillisessä kulhossa. Sekoita joukkoon mausteet. Sulata lionneet liivatelehdet kuumennetussa sitruunamehussa ja sekoita keltuais-sokeriseokseen. Vaahdota kerma ja kääntele se vrovasti seokseen. Kääntele lopuksi valkuaisvaahto varovasti muun massan joukkoon. Annostele hyydyke 4 annosmaljaan ja aseta ne jääkaappiin pariksi tunniksi. Siivilöi pinnalle kaakaojauhetta hyydykkeen hyydyttä ja koristele maljat suklaanpalasilla.

Kokin kommentit: Hyydykkeistä tuli tosi hyviä! Kerrankin onnistuin vatkaamaan valkuaisvaahdon tarpeeksi kovaksi. Vaikka jälkiruoan valmistus vaatii vaivaa ja tarkkuutta, maku oli sen arvoista!

Välimerellisiä tunnelmia ja virkistystä

Olin ihan unohtanut, miten virkistävää onkaan tavata uusia ihmisiä, poiketa vanhoista rutiineista, aloittaa elämäänsä ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman mitään ennakkokäsityksiä. Olin myös unohtanut, miten ihanaa onkaan, kun ympärillä olevat ihmiset ovat täynnä uuden tuomaa ihmetystä ja innostusta vanhoihin piintyneisiin tapoihin leipiintymisen sijaan.

Opiskelupaikanvaihdos on siis ainakin omalla kohdallani ja ainakin vielä tässä vaiheesssa saanut aikaan paljon hyvää.

Olotila on pitkästä aikaa nuori ja suorastaan teinimäisen villi, tulevaisuutta odottava. On jotenkin ihanaa, ettei tiedä tulevaisuudesta tuon enempää, mitä en olisi uskonut melkoisena kontrollifriikkinä vielä pari vuotta sitten kirjoittavani.

Kuitenkin uuteenkin on tuonut paljon mukaansa myös vanhasta: Elämänkokemuksen, samat vanhat haaveet ja unelmat, yleisen haahuilun todellisuuden ja kuvitteellisen haavemaailman välillä.

Viikko on myös kulunut välimerellisissä tunnelmissa, ainakin musiikin suhteen. Minun on tunnustettava, että stereoissani soi tasaisen epätasaisesti imelä italilainen teinipop.

Italopop on paitsi keino päästä kertaamaan lukioajoista ruostuneita italiantaitojani myös tapa upota romanttisia kliseitä täynnä olevaan maailmaan, jossa saa vapaasti olla hömppä.

Tällä viikolla levylautasella on pyörinyt etenkin sveitsiläis-italialainen Paolo Meneguzzi, joka osallistui pari vuotta sitten Euviisuihinkin Sveitsin edustajana kappaleellaan Era Stupendo. Paolon biisit ovat kaikki samaa yltiöromanttista ja siirappista rakkauden ylistystä, jossa parit kulkevat käsikädessä tuulen tuivertavilla niityillä tai romanttiset sankarit riutuvat rakkaudesta yksin odottaen sitä oikeaa.

Biisien kliseisyydestä ja loppuun asti hiotusta tuotteistamisesta huolimatta joku niissä silti iskee: Tanssijalkaa vipattaa, mieli tekee hoilata mukana täysillä ja hyräillä biisejä julkisilla paikoilla.

En kuitenkaan kuuntelisi kysyistä artistia minuuttiakaan, jos hän laulaisi englanniksi tai suomeksi. Ehkä olen siis italorakastajista luodun mielikuvan uhri, tyypillinen musiikkilajin kuluttaja, joka hakee romanttista eksotiikkaa pehmeästi soljuvasta kielestä ja ylilatautuneista sanoista.

Paoloon liityy myös ehkä yksi parhaimmista musiikkiin liittyvistä muistoistani. Olin toukokuussa oppiaineen Rooman- ekskursiolla kaksi viikkoa ilman mitään muusikinkuunteluvälineistöä, sillä en omista mitään kannettavia kuuntelulaitteita, eikä niille yleensä arkipäivässä ole käyttöäkään.

Puolentoista viikon musiikittauon jälkeen olin lähimmässä supermarketissa ruokaostoksilla, kun radiosta tuli herran SanRemon musiikkikilpailuun 2007 osallistunut loistava kappale Musica.

Supermarketin viileydessä siestaansa viettävien pappojen ihmetellessä hoilasin biisiä täysillä lähes tyhjän kaupan ruoka-ainehyllyjen välissä. Kehitin biisiin sopivan tanssikoreografiankin. Oli vain niin ihanaa kuulla biisi aidossa ympäristössään. Vieläpä niin pitkän musiikkitauon jälkeen.

Välimerellisyyttä on myös uusimmassa musiikillisessa ihastuksessani Heli Kajossa, jonka muuhunkin tuotantoon innostuin tututustumaan Euroviisujen myötä. Ranskalainen ameliemäisyys iskee kaltaiseeni herkkään runotyttöön, ja olen artistista enemmän innoissani kuin mistään muusta bändistä pitkään aikaan.

Helin biiseissä on myös mukana tervetullutta huumoria, runotyttöyden kyseenalaistamista, nuorta verta ja innokkuutta. Ne kertovat loistavasti nuorten ihmisten maailmasta epävarmuuksineen ja hupsutuksineen. Kerrankin on kirjoitettu biisejä tästä ajasta, aidosti kaltaisteni nuorten aikuisten maailmasta. Oma ehdokkaani vuosittaiseen viisukarkeloon on siis löytynyt.

Kaikki on hetken tässä

Tänään ollut muutoksen ja siirtymän päivä. Palautin eilen illalla ensimmäisen version gradustani kommentoitavaksi. Tänään kävin yliopistolla vielä siivoamassa lukupaikkani.

Repiessäni viittauslappuja tutkimuskirjallisuudesta ja lajitellessani vanerikarsinaani viimeisen puolentoista vuoden gradunteon aikana kertynyttä paperimassaa kaikki tuntui hetkessä pelottavan todelliselta. Huominen hyppy tuntemattomaan, uuden aloittaminen ja vanhan jättäminen taa.

Neljä ja puoli vuotta on kuitenkin pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. Pisin aika, mitä olen viettänyt missään yksittäisessä oppilaitoksessa. Neljä ja puoli vuotta lähes joka päivä samalla käytävällä toisinaan ahkeroiden, toisinaan laiskotellen, toisinaan turhautuen.

Symbolisesti myös Juslenia elää muutoksen aikoja. Joulukuussa taiteitten ja kultuurintutkimuksen laitoksen oppiaineet muuttivat pois uusiin Sirkkalan toimitiloihin. Käytävät jäivät kai tyhjilleen. Puretaanhan koko rakennus vuonna 2011.

Joulukuun puolestavälistä lähtien pihalla on ollut roskalava täynnä Juslenialle tunnusomaisia oransseja, punaisia ja kellertäviä tuoleja, kaikki aitoa 70-luvun retroa. Tuolien välissä on sullottuna vhs-kasetteja, vanhentuneita tieteellisiä aikakausjulkaisuja ja vanhoja paperisia arkistokortistoja. Niistä kaikista on aika jättänyt.

Opiskelijat hamuavat lumen alle hautautuneita tuoleja, jotka sopivat hyvin mihin tahansa retro-sisustukseen. Itsekin olisin voinut ottaa muistoksi vuosista Jusleniassa viininpunaisen pehmeän olotuolin, mutta milläs sen olisi sitten kotiin raahannut.

Jos ja kun Juslenia parin vuoden päästä puretaan, sen mukana häviää paljon turkulaisen ylioppilaselämän perinteitä ja muistoja. Edustihan kukkulallaan ylväästi seisova H:n-muotoinen betonibunkkeri turkulaisen humanismin kehtoa aika monta vuosikymmentä.

Juslenian ränsistyneisyyteen ja 70-lukulaiseen värimaailman tottui nopeasti ja se alkoi tuntua suorastaan kodikkaalta. Maisema kirjastostamme 3. kerroksesta on varmasti yksi kaupungin upeimpia. Sieltähän näkee laajan panoraamakuvan yli koko kaupungin.

Tilanne, jossa sekä laitos, opetustilat, kirjasto sekä ainejärjestötilat ovat vierivieressä on kuitenkin harvinaisen hyvä kampuksen hajanaisuuden huomioon ottaen. Mutta aika aikaansa kutakin.

Yliopistolla käynnin jälkeen pidin hyvin ansaitun hemmottelupäivän pitkien usein jopa yli kymmentuntisiksi venyneitten gradunkirjoituspäivien vastapainoksi.

Olen asunut Turussa neljä ja puoli vuotta. Siitä yli kolme vuotta olen asunut näköetäisyydellä Kylpylähotelli Caribiasta. Aikoinaan jopa asuin puolitoista vuotta aivan hotellin viereisellä tontilla. Silti en ollut käynyt kylpylässä kertaakaan. Aina on muka ollut liian vähän rahaa, on ollut tärkeämpiäkin rahanreikiä.

Kuitenkin tammikuun erikoistarjous kylpylään oli 5 euroa sisältäen rajattomasti uintiaikaa. Normaalisti hinta on kai 13 euroa, 8 opiskelijoilta. Johonkin vaatteeseen tai kankaaseen, joita on jo valmiiksi vaatehuone täynnä, voi törsätä kevyesti kolme-neljäkymppiäkin, mutta kylpyläkäyntiin ei muka olisi edes kerran viidessä vuodessa varaa. Ei, vaikka se ravitsee aivan eri tavalla sekä kehoa että mieltä.

Lapsena uin paljon. Opin uimaan jo 5-vuotiaana ja asuimme aivan uimarannan vieressä. Sen lisäksi vietimme paljon aikaa Koskenpäällä, jossa kotijärvi on aivan muutaman askeleen päässä. Kävimme viikonloppuisin uimahallissa vähintään kerran kuussa ja siskon kanssa joskus kahdestaan arki-iltaisinkin.

Koulussa olin liikunnassa aivan surkea, mutta pääsin silti uimatunneilla mallioppilaaksi ja sain uinti-Cooperissa luokan parhaimmat tulokset. Yläasteella harjoiteltiin myös hengenpalastusta sukeltamalla pohjasta pieniä renkaita ja raahaamalla paria altaan päästä päähän. Lukiossa kävin joskus aamuisin aamu-uinnilla ennen kouluunmenoa.

Kuitenkin viimevuosina uimiseni on jäänyt lähinnä pariin Ruissalon-reissuun ja järviuintiin Keski-Suomen reissuilla ja Nuijasodassa saunomiseen. Uimista on siis ollut rehellisesti sanottuna ikävä. Olisikohan aika elvyttää vanhaa hyvää tapaa?

Muutenkin tuntuu, että täällä Turussa on hiukan erilainen uimakulttuuri kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Meillä kun lähin järvi ja uimakelpoinen ranta oli melkein aina vähintään parin kilometrin päässä.

Monesti pyöräilimme meiltä kauemmas parempaan rantaan ja kävimme kesäkuumalla jo välissä pulahtamassa parilla rannalla. Joskus teininä sitä tuli uitua myös vaatteet päällä kuumuuden yllättäessä.

Lapset olivat keskenään rannalla ja vahtivat toisiaan. Minäkin muistan olleeni varmaan noin kymmenisenvuotias, kun menimme nuorempien naapurin lasten kanssa keskenämme rannalle,. Minä olin heidän vahtijanaan. Yksin sain käydä uimassa melkeinpä heti kouluun päästyäni. Kävin Keski-Suomessa asuessani kesäaikaan uimassa vähintään nelisen kertaa päivässä.

Täällä uimaan pitää erikseen mennä, suunnitella etukäteen matkaa meren äärelle tai sitten maksaa itsensä sisään maauimalaan. Eron kahden uintikulttuurin välillä huomaa siinä, kun puhuu turkulaisten tuttavien kanssa lapsuuden uintimuistoista.

Tuntuu, ettei monelle täällä asuvalle uiminen ole yhtä tärkeä osa lapsuutta ja kesänviettoa. Varmaan ihan siitä syystä, että rannat ovat niin kaukana.

Kylpylän porealtaat tarjosivat todellisen tehohieronnan kirjoittaessa ja kirjastossa nyhjätessä kipeytyneelle kropalle. Päiväsaikaan kylyplä oli lähes tyhjä ja useimmissa altaissa sai olla ihan yksin, selvitellen ajatuksiaan ja keskittyen rentoutumiseen.

Ulkoaltaassa päälleni tippui lumihiutaleita jotka sulivat lämpimänä höyryävään veteen. Kylpylässä oli harvinaisen helppoa sulkea muu maailma pois elää vain tässä hetkessä . Olla ajattelematta huomisen murheita, kovia asioita sisältävää menneisyyttä ja kaiken epävarmuutta.

Allasosastolta pois astuessani kehon kolotukset olivat poissa. Aikaa tuntui kuluneen paljon vähemmän kuin nelisen tuntia siitä, kun siivoilin yliopistolla papereita väsyneenä ja lihakset jumissa.

Altaissa lekottelun jälkeen piti vielä mennä kotiin tekemään ihan tavallista arkiruokaa. Päädyin sitten kuitenkin erääseen hotellin ravintolaan, yksikseni. Tilasin vielä jälkiruokaakin hemmotteluhetken päätteeksi. Päätin, että minulla on siihen uuden alkamisen ja vanhan lopettamisen kunniaksi oikeus.

Myöhästyneenä uudenvuoden päätöksenä voisi olla yrittää satsata katoavan materian sijaan enemmän elämyksiin. Erityisesti liikunnallisiin sellaisiin joista saisi sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia, taiottua stressin ja turhan ahdistuksen pois.

Ehkäpä en odota enää viittä vuotta ennen kuin menen seuraavan kerran kylpylään itseäni huoltamaan.

Kouristuksia

Pitkään jatkunut gradustressi alkaa jo tuntua koko kropassa.

Lannerankaa ja niskaa jomottaa, sydän hakkaa levossakin. Liiallisesta kirjoittamisesta kipeytyneet ranteet tarvitsevat venyttelyä usein. Aamuyöstä ei tahdo enää millään tulla uni silmään,. Eilen illalla kävinkin pehkuihin jo ennätysaikaisin gradunteon väsyttämänä . Odottamani Stingin Talvisena iltana -konserttikin televisiossa jäi väliin.

Mielessä on pyörinyt monta kertaa se, miksei saanut tehtyä hommia gradun eteen aktiivisemmin jo syksyllä. Nyt voisi rentoutua viimeisen viikon ennen lähtöä uuteen kouluun.

Intensiivinen gradunteko käy ihan työstä, ainakin jos suoltaa tekstiä sellaisella tahdilla kuin minä viime viikot. Aamulla ylös ja miltei suoraan yliopistolle, siellä sitten kirjoittamista normaalien aukioloaikojen ulkopuolella siihen asti, kunnes aivot menevät täysin lakkoon siltä päivältä.

Kotona on tullut käväistyä lähinnä vain nukkumassa, mikä näkyy kyllä kämpän siisteystilassa. Graduntekokiireissä on tullut syötyä paljon roskaruokaa, sillä pitkien päivien jälkeen ei ole ollut paljon aikaa ja energiaa omaan kokkaamiseen. Ja kroppa kiittää taas.

Toisaalta pystyn motivoimaan itseni paljon paremmin työntekoon, kun minulla on selkeä tavoite ja päämäärä. Tietty päivämäärä, jolloin homma pitäisi olla valmiina tai ainakin tietyssä tilassa. Tässä kirjoittamishötäkässä on ainakin oppinut sen, että tarvittaessa suhteellisen kelvollista tekstiä saa syntymään suhteellisen nopeastikin.

Tällä hetkellä suurimpanana motivaattorina tosin on se, että suurin gradun eteen tehty työ on todennäköisesti jo takana. Sivumäärä ylittää jo reippaasti minimin. Varsinkin, kun tajusin tällä viikolla kirjoittaneeni väärällä, liian pienellä rivivälillä.

Jostain pitäisi löytyä vielä kärsivällisyyttä tekstin viilaamiseen ja oikolukuun, mikä on aina ollut minulle vaikeaa. Toiset jaksavat hioa pienimpiäkin detaljeja viikkokausia, mutta itse olen enemmän tyylin nyt-se-on-tehty-antaa-jo-olla-kannattaja, mikä aiheuttaa tässä vaiheessa lisähankaluutta hommaan. Gradua tehdessä tarkkuuteen ja alan konventioiden huolelliseen noudattamiseen on ollut pakko vain opetella.

Graduntekijä minussa siis jo suurinpiirtein korisee kuolinkouristuksissaan. Vielä pitäisi jaksaa ihan vähän, ennen kuin teksti on valmis esitarkastukseen lähetettäväksi.

Sitten voisi olla taas mahdollisesti aikaa mullekin elämälle: uudelle opiskelupaikalle, käsitöille. Sydäntalvenjuhlan järjestelyille, joita pitäisi jo alkaa hoitaa aktiivisemmin. Ja rentoutuakin pitäisi. Yrittää ainakin, ennen kuin säntää taas uusien hommien pariin. On se kumma, ettei sitä osaa vain olla tekemättä mitään.

Tyttömäisyyttä

Kuten näkyy tein uudenvuoden kunniaksi blogini ulkoasuun joitakin muutoksia. Päädyin lopulta tyttömäiseen Itkupillin taustanauhaan, joka sopi yllättävän hyvin yhteen bloggerin valmispohjani kanssa.

Tuolla olisi kyllä ollut vaikka mitä nostalgiahenkistä ihanaa bloginsomistukseksi, pitäisi ihan olla useampi blogi, jotta voisi asentaa monenlaista taustanauhaa. (Paitsi, että unohdin, että minullahan on jo monta blogia, en vain päivitä niitä muita juuri koskaan...) Tyttömäiset värit ja lilan eri sävyt piristävät aina päivää.

Vuosi vaihtui, kten jo edellisen vuoden puolella kirjoitetetussa edellisessä postauksessa uumoilin Tampereella. Tällä kertaa paikkana oli Kalevankankaan hautausmaa loistavine näköaloineen.

Emme sentään olleet ainoita kalmiston yöllisiä hiippareita, sillä paikalle oli raahautunut parisen kymmentä muutakin juhlijaa. Paukkuvassa pakkasessa värjöttelyn jälkeen oli aika siirtyä sisätiloihin, jossa päästiin korkkaamaan fabulöösi uudenvuoden kakku. Kakku oli saanut juhlan kunniaksi aika tyttömäisen kuorrutteen sekin.



Tampereen reissuun kuului myös ihana päivä kirpputoreja kierrellen. Jossei rakkauteni kirpputoreja kohtaan ole vielä tullut tarpeeksi selkeästi ilmi, tulkoon se viimeistään nyt.

Päivän ehdoton löytö olivat aitoa vintagea edustavat musta Sanitas-terveysavokkaat. Kengät olivat todella hyvässä kunnossa ja hintakin oli vain hiukan päälle 5 euroa. Kuin kohtalon johdatuksesta Kaisa oli saanut vielä mummoltaan sipulilaatikoksi kenkälaatikon, jonka kyljessä oli samainen Sanitas-logo. Laatikossa mainostettiin Aaltosen kenkätehtään terveyspatenttia.

Patentoitujen ilmatyynyjen ansiosta askel tuntuu ihanan kevyeltä, vaikka kengissä hiukan korkoa onkin. Olo tuntuu kerrankin supernaiselliselta, todelliselta retrobabeltä, kun astelee avokkaissaan yhteen sopivan retromekon kansssa. Tosin nuo kengät ovat kyllä niin hienot, että ei niitä kehtaa ihan arkikäytössä pitää ja ulos en niitä ihan heti laittaisi.

Mundiselämäsähän tyylini on usein saanut vaikutteita menneiltä vuosikymmeniltä ja huosuja en ole käyttänyt kymmeneen vuoteen muuten kuin urheillessani. Kyllä näillä kengillä kelpaa tepastella ja yhdistää ne erilaisiin mekkoihin ja hameisiin.