Uskon teille jälleenkerran salaisuuden. Minulla on Turussa oma salainen soppeni, Raunistulan perällä.
Sinne pakenen silloin kun tekee mieli ottaa irtiotto aikuisesta arjesta tai velvollisuuksista. Puisto sijaitsee ajotien päässä, vahojen puutalon reunustamalla aukiolla. Todellisuudesta muistuttavat vain toisinaan talorivin takaa jolkottelevat junat ja Prisman himmeästi tuikkiva valopylväs.
Mitä tässä salaisessa paratiisissani sitten teen? Keinun ja haaveilen. Katselen porttien ja aitojen välistä pilkahtelevia puutarhoja.
Haaveilen menneen ajan perheidyllistä ja siitä, että mahdolliset lapseni saisivat joskus kasvaa samantapaisessa ympäristössä. Mielikuvitus lentää ja aikuismaailman tylsät realiteetit eivät merkitse mitään. Samalla tulee pohdittua elämää.
Ehkäpä noissa perheidyllien ruumiillistumissa istuu joku ikkunansa ääressä tarkkaillen puistossa hiljalleen keinuvaa nuorta naista: Lakkaisi jo haaveilemasta, kasvaisi jo aikuiseksi.
Viime kesänä istuin puistossa aamuyöllä. Joku pakottava tarve oli ajanut minut ylös sängystä ja ulos puistoon pohtimaan elämääni. Yhtäkkiä kuulin takaani nyyhkytystä. Joku tumma angstiselta teiniltä vaikuttava hahmo itki samassa puistossa, käpertyneenä liukumäen alle.
Olo tuntui epätodelliselta. Kun katsoin seuraavan kerran taakseni, hahmo oli hävinnyt, yhtä hiljaa ja huomaamatta kun oli ilmestynytkin. En vieläkään tiedä, oliko hän joku kaltaiseni kaunosielu, omaa mielikuvitukseni tuotetta vai jokin Siirinpuiston surullinen suojelushenki.
Eilen mietin muun muassa aikuisuutta, siitä mistä tietää, onko aikuinen vai ei. Vai voiko loppujen lopuksi olla koskaan aikuinen? Aikuisuudesta tulee helposti sellainen olo, että kaiken pitäisi olla valmiina ja kaikki kulkisi samaa tylsää latua pitkin. Tai ehkäpä aikuisuus on sittenkin jotain, mikä tulee sisältäpäin. Ehkä se on tiettyä varmuutta siitä, kuka todella on.
Hyvä aikuisuuden määritelmä voisi olla myös se, että aikuinen on silloin, kun ei enää epätoivoisesti havittele aikuisuutta. Useimmille aikuisuus taitaa olla tosin sitä, että yhtenä aamuna sitä vaan herää ja tajuaa olevansa aikuinen.
Tapasin ystäviäni lähes kymmenen vuoden takaa alkukesästä. Yhtäkkiä ideaalimaailmassa elävistä teineistä oli tullut isoja. Keskustelut koskivat häitä, töitä, yliopistopintoja ynnä muita aikuisuuksia. Kymmenen vuoden takainen minäni olisi varmaan ollut pettynyt.
Niin oli hiukan myös nykyinen minä. Aikuiselämän realiteeteista jauhaminen oli helppoa pitkän eron jälkeen. Small talk estää sen, ettei mitään todellista sanota tai kerrota. Minulle teini-iässä tärkeistä ihmisistä oli tullut vieraita, suorastaan mitään sanomattomia. Elämä oli vienyt meitä eri suuntiin; yhteisiä puheenaiheita sai etsiä.
Viime viikonloppuna pidin keskiaikaseuran esittelykojua Finncon-Animeconissa. Conikansan tarkkaileminen vei väkisinkin ajatukset kymmenen vuoden takaiseen minään. Mitä hän ajattelisi minusta nyt?
Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut uskoa, että pitäisin joskus luennon Finnconissa, järjestäisin keskiaikatapahtumia ja kokkaisin ruokaa sadoille hengille.
En tiedä, olisiko hän ylpeä siitä, että lapsuuteni haave latinan opiskelusta toteutui, nyt kun tiedän kaikki siihen liittyvät olosuhteet. En tiedä, pitäisikö hän hulluutena ajatuksiani koulun lopettamisesta vai kannustaisiko etsimään omaa tietään?
Vaikka paljon on tapahtunut kymmenessä vuodessa, elän silti monella tapaa yhtä epävakaassa tilanteessa tai ehkä vieläkin epävakaammassakuin kymmenen vuotta sitten. Ulkoisesti elämäntilanteeni ei ole ehkä tällä hetkellä kovinkaan aikuinen, mutta ehkä sisäisesti jotain kypsymistä johonkin suuntaan on tapahtunut.
Monella elämänalueella olen yhä yhtä kärsimätön, kokematon ja epävarma kuin 16-vuotiaana. Nuoruus ja teini-ikä ovat toisaalta myös mittaamattomien mahdollisuuksien harhassa elämisen aikaa. Haluaisin takaisin edes osan siitä itseluottamuksesta ja järkkymättömästä tulevaisuudenuskosta, joka minulla joskus oli.
Siirinpuistosta matka jatkui kohti Koroisten niemeä. Havaitsin yhtäkkiä, että nyt on jo heinäkuun loppu. Kesä on jo miltei ohi, enkä ollut kertaakaan käynyt katsomassa turkulaista maalaismaisemaa. Taivas oli tulessa takanani; aurinko laskiessaan värjäsi pilvet lukemattomiin punaisen sävyihin.
Koko kesän olen vain murehtinut tulevaisuutta ja tyhmiä taloudellisia tosiasioita sen sijaan, että olisin nauttinut tästä. Kesä on mennyt minulta miltei kokonaan ohitse.
Matkalla kotiin aikuistunut angstinen Harry Potter tuijotti minua suoraan silmiin bussipysäkin suojista. Jollain tavalla samaistun häneen.
Kymmenen vuoden ajan olen kysynyt itseltäni samaa kysymystä uudelleen ja uudelleen: Miksi pitää olla vain niin pirun vaikeaa kasvaa aikuiseksi?
