Nyt se on sitten virallista. Eilen Diakin omistajaosakeyhtiön hallitus teki päätöksen, että koulutusohjelmamme lakkautetaan. Tilalle tulee puhuttujen kielten koulutusohjelma Helsinkiin. Protestimme ei siis auttanut mitään. Päätös vedettiin läpi pikavauhtia alle viikossa.
Prosessi kuuolostaa kovasti ennaltakäsin sovitulta. Päätökset oli jo periaatteessa tehty, kun asiasta tiedotettiin ensimmäistä kertaa henkilökunnalle ja opiskelijoille. Asian lykkäämistä ei ilmeisesti edes esitetty kokouksessa. Käsittääkseni jopa Porin edustaja, joka kuuluu samaan läntiseen yksikköön, äänesti meitä vastaan.
Asiasta ministeriön ja Diakin puolelta saatujen ristiriitaisten tietojen perusteella vaikuttaisi siltä, että Diak itse on halunnut profiloitua vahvasti sosiaali- ja terveysalan koulutukseen. Tekosyynä ja syntipukkina on vain käytetty opetusministeriötä ja koulutuspolitiikkaa. Tämä siis on oma henkilökohtainen vaikutelmani.
Tilalle tuleva puhuttujen kielten koulutusohjelma kuulostaa epämääräiseltä. Miten se eroaisi yliopistollisesta tulkkikoulutuksesta?
Ensin yliopistoissa käääntämisen ja tulkkauksen oppiaineet ajetaan alas, sitten lähes sama koulutusohjelma siirretään ammattikorkeakouluun. Onko tässä enää mitään järkeä? Mihin maamme koulutuspolitiikka on oikein menossa?
Pieni ihminen ei siis näköjään voi mitenkään vaikuttaa suurten herrojen päätöksiin. Päätökset tehdään salamyhkäisissä kabineteissa kansalaisten ulottumattomissa. Asiat esitetään siinä valossa, ettei niihin voi enää vaikuttaa, kuten rehtorimme antoi viikko sitten ymmärtää.
On silti järkyttävää, että politiikkaa voidaan tehdä kuulematta asianomaisia. Olen pettynyt suomalaiseen yhteiskuntaan, niin on varmasti moni muukin diaklainen.
Ennen kaikkea olen pettynyt päättäjien kaksinaamaisuuteen. Esitetään ihan jotain muuta kuin oikeasti ollaan tekemässä. Kohteliaat sanankäänteet ja kiertely vievät terän itse asialta. Kysymyksiin ei vastata suoraan ja rehellisesti. Asianomaisten, tavallisten ihmisten mielipidettä vähätellään. Sumutettuja kansalaisia viedään kuin pässiä narussa.
Ärsyttää. Olen nuori vihainen journalisti, ainakin tänään. Vihainen ja pettynyt. Tämä koulutusohjelma merkitsi minulle paljon.
Se merkitsi ennen kaikkea uutta alkua. Mahdollisuutta laskea kerrankin itsensä normaalien kirjoihin, osaksi hyötykeskeistä yhteiskuntaa.
Nautin siitä ajatuksesta, ettei minun enää tarvitsisi selittää jokaiselle vastaantulijalle klassillisen filologian hyödyllisyyttä nykymaailmassa. Voisin tehdä jotain, joka hyödyttää yhteiskuntaa, mutta olisi samalla mielekästä. Jotain, jossa pääsisin käyttämään samalla sekä luovuutta että älyä.
Harkitsin hakemista monta vuotta. Kuuntelin läheisteni mielipiteitä puolesta ja vastaan. Lopulta hain läheisten epäuskosta huolimatta. Sain jopa maisterinpaperit uuden koulun ohella, vaikka sitä moni epäili.
Entä jos olisin epäröinyt syksyllä ja kuunnellut läheisteni mielipiteitä? Silloin olisi jäänyt tämäkin unelma saavuttamatta.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankkoja. Paskaa on lapioitu eteeni kärrylasteittain. Viimeiset puoli vuotta on ollut semmoinen olo, että kriisi alkaa pikkuhiljaa loppua.
Asiat ovat olleet oikeastaan todella hyvin. Elämälläni ollut suunta ja tulevaisuus. Olen ollut huumaantunut siitä, miten kivaa opiskelu on. Olen yllättynyt siitä, miten ihania ihmisiä on osunut samalle luokalle.
Nyt sitten kuitenkin kaikki tämä. Usko alkaa loppua. Selvisin äidin leukemiasta, lähipiirin mielenterveysongelmista ja kuolemantapauksista. Miten paljon ihmisen pitää kestää? Missä tulee raja vastaan? Milloin voi todeta, ettei vaan enää jaksa?
Prosessi kuuolostaa kovasti ennaltakäsin sovitulta. Päätökset oli jo periaatteessa tehty, kun asiasta tiedotettiin ensimmäistä kertaa henkilökunnalle ja opiskelijoille. Asian lykkäämistä ei ilmeisesti edes esitetty kokouksessa. Käsittääkseni jopa Porin edustaja, joka kuuluu samaan läntiseen yksikköön, äänesti meitä vastaan.
Asiasta ministeriön ja Diakin puolelta saatujen ristiriitaisten tietojen perusteella vaikuttaisi siltä, että Diak itse on halunnut profiloitua vahvasti sosiaali- ja terveysalan koulutukseen. Tekosyynä ja syntipukkina on vain käytetty opetusministeriötä ja koulutuspolitiikkaa. Tämä siis on oma henkilökohtainen vaikutelmani.
Tilalle tuleva puhuttujen kielten koulutusohjelma kuulostaa epämääräiseltä. Miten se eroaisi yliopistollisesta tulkkikoulutuksesta?
Ensin yliopistoissa käääntämisen ja tulkkauksen oppiaineet ajetaan alas, sitten lähes sama koulutusohjelma siirretään ammattikorkeakouluun. Onko tässä enää mitään järkeä? Mihin maamme koulutuspolitiikka on oikein menossa?
Pieni ihminen ei siis näköjään voi mitenkään vaikuttaa suurten herrojen päätöksiin. Päätökset tehdään salamyhkäisissä kabineteissa kansalaisten ulottumattomissa. Asiat esitetään siinä valossa, ettei niihin voi enää vaikuttaa, kuten rehtorimme antoi viikko sitten ymmärtää.
On silti järkyttävää, että politiikkaa voidaan tehdä kuulematta asianomaisia. Olen pettynyt suomalaiseen yhteiskuntaan, niin on varmasti moni muukin diaklainen.
Ennen kaikkea olen pettynyt päättäjien kaksinaamaisuuteen. Esitetään ihan jotain muuta kuin oikeasti ollaan tekemässä. Kohteliaat sanankäänteet ja kiertely vievät terän itse asialta. Kysymyksiin ei vastata suoraan ja rehellisesti. Asianomaisten, tavallisten ihmisten mielipidettä vähätellään. Sumutettuja kansalaisia viedään kuin pässiä narussa.
Ärsyttää. Olen nuori vihainen journalisti, ainakin tänään. Vihainen ja pettynyt. Tämä koulutusohjelma merkitsi minulle paljon.
Se merkitsi ennen kaikkea uutta alkua. Mahdollisuutta laskea kerrankin itsensä normaalien kirjoihin, osaksi hyötykeskeistä yhteiskuntaa.
Nautin siitä ajatuksesta, ettei minun enää tarvitsisi selittää jokaiselle vastaantulijalle klassillisen filologian hyödyllisyyttä nykymaailmassa. Voisin tehdä jotain, joka hyödyttää yhteiskuntaa, mutta olisi samalla mielekästä. Jotain, jossa pääsisin käyttämään samalla sekä luovuutta että älyä.
Harkitsin hakemista monta vuotta. Kuuntelin läheisteni mielipiteitä puolesta ja vastaan. Lopulta hain läheisten epäuskosta huolimatta. Sain jopa maisterinpaperit uuden koulun ohella, vaikka sitä moni epäili.
Entä jos olisin epäröinyt syksyllä ja kuunnellut läheisteni mielipiteitä? Silloin olisi jäänyt tämäkin unelma saavuttamatta.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankkoja. Paskaa on lapioitu eteeni kärrylasteittain. Viimeiset puoli vuotta on ollut semmoinen olo, että kriisi alkaa pikkuhiljaa loppua.
Asiat ovat olleet oikeastaan todella hyvin. Elämälläni ollut suunta ja tulevaisuus. Olen ollut huumaantunut siitä, miten kivaa opiskelu on. Olen yllättynyt siitä, miten ihania ihmisiä on osunut samalle luokalle.
Nyt sitten kuitenkin kaikki tämä. Usko alkaa loppua. Selvisin äidin leukemiasta, lähipiirin mielenterveysongelmista ja kuolemantapauksista. Miten paljon ihmisen pitää kestää? Missä tulee raja vastaan? Milloin voi todeta, ettei vaan enää jaksa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti