Rosalan tunnelmallisessa hämärässä

Vietin viime viikonlopun ex tempore Rosalan viikinkikylässä yhdessä 60 muun elävöittäjän kanssa. 

Viikonlopun tunnelmaa voisi kuvailla sanalla mahtava. Tapahtumassa oli väkeä kahdestatoista elävöittäjäryhmästä ja silti kertaakaan tapahtumassa ei puitu ryhmien välisiä eroja, vaan nautittiin yhteisestä ajasta tunnelmallisessa ympäristössä. 

Viikonloppu viikinkien pitkätalossa sai minut miettimään, mikä minulle on tässä harrastuksessa tärkeää. 

Päädyin siihen, että tärkeimpiä ovat sellaiset hetket, jolloin ymmärtää jotain konkreettista entisajan ihmisen elämästä. Tapahtuivatpa nämä oivallukset sitten modernissa leirikeskuksessa, joita yleensä tapahtumapaikkana käytämme, tai autenttisessa viikinkikylässä. SCA:n tarjoamat elämykset ovat aivan yhtä ihania kuin astetta autenttisemman toiminnan tarjoamat, mutta erilaisia. 

Aamu

Otetaan esimerkiksi kuvaus Rosalan sunnuntaiaamusta: Herään viikinkiaikaisen Åsebergin peiton alla kuumuuteen ani varhain. Alan laskeutua pimeässä haparoiden jyrkkiä tikkaita ylätason makuulavitsalta alas  saliin. 

Huomaan kylmän väristyksen selkäpiissäni. Vaikka äsken vuoteessa oli kuuma, alhaalla salissa lämpötila on laskenut edellisen illan juhlien jälkeen radikaalisti. Alan astella pimeässä hitaasti kohti keittiötä ja toilettia. Varpaani värähtävät, kun ne osuvat keskilattian kylmään kiveen, joka kuuluu lattialla sijaitsevaan talon tulisijaan. Yritän astella mahdollisimman kevyesti kylmällä kivellä. 

Huomaan pimeässä epämääräisen hahmon lattialla. Tunnen jotain pehmeää varpaissani. Se on kiveyksellä nukkuva Idefix. Idefix havahtuu, nostaa päätään ja haukahtaa hiukan. Alkaa jo innostua väen heräämisestä tulevaan aamuun. Rauhoittelen hurttaa, ettei lavitsoillaan nukkuva väki heräisi koiran riemuun. 

Jonkin ajan kuluttua palaan tarpeiltani ja kömmin ylös yläpetin lämpöön. Paljaat varpaat ovat kylmenneet kalikaksi ja tungen ne aivan kultani viereen, joka herää kylmään kosketukseen. Nukahdamme uudestaan ja heräilemme lasten riemuisaan aamukiljuntaan ja pöytien välissä ravaamiseen useampaan otteeseen pikkuhiljaa. Lopulta jätän aamu-unisen miehen koisimaan ja lähden itse aamupalalle. 

Muinaisajan yksityisyys

Tässä vaiheessa lukija varmaan on kiinnittänyt huomiota tuohon oman kullan kainalossa nukkumiseen. Tapasin viikinkiajan laiva Sotkan piireissä aivan ihanan miehen ja olen nyt aavistuksen verran vähemmän villi ja vapaa sinkku kuin aiemmin. Hän pyysi minut viettämään viikonloppua kanssaan Rosalaan ja sain tietää päässeeni mukaan tapahtumaan vain paria päivää aikaisemmin. 

Viikonloppuna huomasin miettiväni useamman kerran sitä, miten rajoitettu yksityisyys muinaisella ihmisellä oli. Kaikki tehtiin yhdessä talon väen kanssa. Mihin muinaisuuden ihminen saattoi mennä, kun halusi olla vähän aikaa itsekseen tai vaikka viettää kahden keskistä laatuaikaa? 

Yhteisö on kokoajan läsnä muinaisessa asumuksessa. Jopa yläpetiin verhojen taakse kuuluu salin hälinä ja pauhu. Kesken herkän hetken soturijoukko pirtinpöydässä kertoo härskin vitsin ja alkaa naurun remakka. Tai bardi innostaa talon väen riehakkaaseen yhteislauluun. 

Välillä vieressä makaava mies keskittyy vain alhaalla tuvassa kerrottuihin sotajuttuihin ja hymähtelee niille itsekseen. Huomaan miettiväni sotilaiden keskinäistä lojaliteettia jälleen uudella tavalla. 

Avaamme verhot ja seuraamme tuvan hyörinää. Kurkkaan miehen selän takaa alas saliin ja rouvat pöydästänsä hymyilevät meille tietynlaista hymyä. Tällaista muinaisuuden rakastavaisten elämä kenties saattoi olla. Mikään ei pysy tuvassa salaisuutena kovin kauaa.

Kävi tämän tuoreen sutinan kanssa miten kävi, olen kiitollinen viikonlopun elämyksistä. Nyt ymmärrän muinaisuuden naisen elämää himpun verran paremmin.

Gythan Rupisia riimejä: Bacchus viinin jumala (Bacche bene venies)

Bache bene venies taisi olla aikoinaan ensimmäinen keskiaikalaulu, jonka opettelin. Silloin asuin  vielä Hirvenkylässä (Jyväskylässä) ja aloitimme tyttöjen kanssa viikoittaisen laulupiirin.

 Vaikka kymmenen vuotta on lyhyt aika oli laulunharrastaminenkin vähän erilaista kuin nykyään. Saimme käsiimme seuran oman lauluvihkosen Kaikenkansan laulukirjan, josta otimme kaikille kopiot ihan vanhanaikaisella kopiokoneella. Nykyisin tuonkin  julkaisun, kuten muutkin seuran  julkaisut eli lastut saa ladattua ilmaiseksi netistä (Seuran sivuja uudistetaan tosin  just nyt, eikä laulukirja ole tällä hetkellä saatavilla).

Oma vihkoni on pahoin kärsinyt, täynnä teetahroja ja nidonta on irronnut jo aikaa sitten. Mutta se on minun lauluvihkoni, jossa on edelleenkin Hirvenkylän leima etukannessa. Päädyin siihen, että en ehkä voi korvata tuota reliikkiä sielutttomalla uudella tulosteella, vaikka käytettävyys on vähän kärsinyt. Kursinkin vihkoa uudelleenkokoon pellavalangalla.

Laulamista matkimalla

Laulujen opettelussakin käytettiin perin vanhanaikaisia menetelmiä. Meistä kukaan ei osannut esimerkiksi muinaisranskaa, oksitaania tai keskiajan englantia, joten opettelimme lyriikoita näin niitä on perinteisesti Aarnimetsässä äännetty -metodilla. Latinan kielen ääntämystä sen sijaan osasin vahtia jonkunverran jo tuolloin ja opettelimme latinankieliset biisit klassisella antiikin ääntämyksellä.  En osaa edelleenkään ääntää esimerkiksi c-irjaimia keskiaikaisittain laulaessani. 

En osannut, enkä osaa edelleenkään nuotteja. Opettelimme biisejä nuotteja osaavan laulunopettajaamme matkimalla.  Silloin ei tullut mielenkään, että nykypäivänä minulla on käytössäni mieletön määrä nettivideoita ja spotify-soittolistoja, josta voin jatkuvasti  etsiä uusia biisejä laulettavaksi. Koko keskiaikaisen musiikin maailma  on  nykyään avoin.

Aikoinaan  keskiaikabiisejä kuuli harvoin ja melodian muistaminen oli vain oman muistin varassa. Siksi huomaan itse ja muutaman kerran minua on myös huomautettu siitä, että olen oppinut joidenkin laulujen melodiat helponnettuna tai säätänyt huomaamattani jotain omaa jonnekin väliin. Mutta se kai  sopii tällaisen pelimanni-ideologiaan uskovan nuotinlukutaidottoman lauleskeluun vallan hyvin. Samalla lailla paremman väen melodiat lienevät vähän muuttuneet kansan parissa silloin keskiajallakin.

Pääasia on, että itsellä on hyvä mieli laulaa. Suosikkilaulujeni laulaminen tuntuu jotenkin voimauttavalta,  hyvä tunne tulee jostain vatsalihaksista saakka. Laulun uudelleen aloittaminen harrastuksena on antanut mielettömästi hyvää energiaa. En laula missään ryhmässä, vaan teen itse omia lyriikoita ja kertailen vanhoja tuttuja lauluja hiljakseen. Alakerran naapuri taas varmaan kiittää, kun joutuu kestämään sulosointujani.

Tästä  sanoituksesta

Olen myös ylpeä siitä, että olen uskaltanut esittää  kaksi kertaa itse kirjoittamiani lauluja keskiaikatapahtumassa tänä vuonna. Yksin laulaminen ilman säestystä  on aina haastavaa ja omien laulujen laulaminen tekee siitä vielä henkilökohtasempaa. Ensimmäisellä kerralla jännitti paljon ja toisella kerralla esiintyminen oli jo aivan luontevaa. Tuli sellainen olo, että tällaiselle yleisölle uskaltaa esiintyä toistekin.

Sydämtalvenjuhlassa esitin Bacche bene venies -kappaleen suomenkielisen version, jonka olin saanut valmiiksi pari päivää aiemmin. Kappale alkoi vaan soida päässä ja  ekan säkeistön sanat tulivat päähän jostakin. Muiden säkeistöjen kirjoittamiseen näinkin sitten vähän enemmän vaivaa. Koska nälkä kasvaa syödessä ja mulla oli paljon asiaa viinin iloista,  säkeistöjä tulikin rustattua aika monta.

Sanoitukset myötäilevät aiheeltaan alkuperäisen laulun tematiikkaa, mutta tämä ei ole mikään käännös, eikä edes yritä olla sitä. Halusin kuvailla erilaisia tilanteita, joissa tuota elämilolientä juodaan, kun taas alkuperäinen teksti keskittyy enemmän alkoholin ja lihan ilojen yhteyteen. Tähän aspektiin viittaa sanoituksessani vain yksi säkeistö, joka vastaa alkuperäisen kappaleen erästä säkeistöä sisällöltään lähes täysin. Jos melodia ei ole tuttu, voipi aluperäistä laulua kuunnella mm. täällä.

Mutta pitemmittä puheitta esittelen teille jälleen uuden sanoituksen: 

Bachus viinin jumala

Bachus viinin jumala

 puoleesi nyt käännyn,

anna hyvä humala

tai aivan näännyn.

Tämä viini suoniini,

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Juotavaksi kelpaava

jokainen on laatu

kapakassa virtaava

Bachukselta saatu.

Tämä viini suoniini,

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Punaiselle lihalle

hyvä punaviini,

valkoiselle kalalle

paras valkoviini.

Tämä viini suoniini

 vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Juhlissa kun olo on

jo kyllin fiini,

saapi silloin huomion

kallis kuohuviini.

Tämä viini suoniini

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Pohjolassa kamaluus

tuiskun sekä viiman

silloin käypi kulaus

kuuman yrttijuoman

Tämä viini suoniini

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Turtumuksen aiheuttaa

paiste liian kuuma,

virkistyksen tarjoaa

kylmä olutjuoma.

Tämä viini suoniini 

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Bachus meille tarjoaa

viileän tuon nesteen,

sydämessä aikaan saa

Venuksenkin poltteen.

Tämä viini suoniini

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa. 

Bachus sinun lahjoistas

nauttii itse kuningas

Eikä pistä pahemmaks

paroni  tai ruhtinas.

Tämä viini suoniini

 vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Leilistänsä hörppäilee

jo tuolla kulkuri,

Linnassansa siemailee

viiniä ritari.

Tämä viini suoniini

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Juomista eteheni

parasta nyt tuokaa,

Bachukselle kanssani

maljat pohjaan juokaa.  

Tämä viini suoniini

vuolaasti kun virtaa,

tunteelle näin ihanalle

ei ole vertaa.

Oman näkökulman löytämisestä

Olen miettinyt viime viikot, mitä minun pitäisi tähän blogiin kirjoittaa ja mihin suuntaan sitä viedä. 

Edellinen postaukseni kangasvalinnoista kirvoitti paljon keskustelua sekä julkisesti Facebookissa että yksityisviestitasolla siitä, mitä ja mihin sävyyn blogiin voi kirjoittaa. Siksi haluaisin selventää muutaman asian. 

Ensinnäkin näin blogitasolla toisten tekstejä ymmärtää helposti väärin ja alkaa ylitulkita asioita.  Itse pyrin tekstilläni kuvaamaan lähinnä asian suhteen käymääni sisäistä pohdintaa sen suhteen, että aikaisemmin vannoin, etten käytä tekokuitua keskiaikavaatteissa ja nyt päädyin ostamaan tekokuitukangasta, vaikka en olisi vielä esimerkiksi vuosi sitten uskonut ikinä tekeväni niin. Halusin pystyä perustelemaan myös itselleni, miksi tein tällä kertaa tällaisen kangasvalinnan. 

Tämä on se edellisen postauksen tekokuitukangas.

Suurin osa harrastusta kohtaan tuntemistani paineista ja laatuvaatimuksista tulevat ihan vaan oman pääni sisältä. En ole siis koskaan väittänyt, että olisi olemassa oikeasti joku joukko, joka vahtii muiden tekemisiä tai autenttisuutta. Olen pahoillani, mikäli tekstiäni on tulkittu siten. Minun luonteeni huono puoli on vain se, että pyrin liikaakin vertaamaan itseäni muihin, kokemaan huonommuuden tunteita asiasta jos toisesta. Eri asia on sitten se, että ehkä on hölmöä puida näitä asioita julkisesti, jos se aiheuttaa toisille pahaa mieltä. 

En haluaisi missään nimessä, että kirjoitukseni edistäisivät kahtiajakoa keskiaikaseurassa tai ihmisten kuppikuntaistumista. Meidän olisi kumminkin kaikkien pystyttävä leikkimään siististi samalla hiekkalaatikolla. Siksi on kai aika katsoa peiliin ja yrittää miettiä jatkossa tarkemmin, mitä tänne blogosfääriin ilmoille päästää. Haluankin siksi pyytää anteeksi kaikilta niiltä, joita kirjoitukseni ovat joskus loukanneet. 

Haluan myös sanoa, että arvostan ihan oikeasti kaikkia, jotka tekevät töitä tämän harrastuksen eteen ja joille keskiaika on jollain tasolla tärkeä. Kaikki ne ihmiset, jotka jaksavat tutkia keskiaikaa ja jakaa tietouttaan muille ansaitsevat arvostukseni. Mutta ihan samalla tavalla arvostukseni ansaitsee myös se harrastaja, jonka varusteet eivät ole aina niin viimeisen päälle, mutta joka tekee hommaa sydämestään. 

Ostin Jättirätin alennusmyynnistä kankaat renessanssin ajan hartiaviittaan. Vuori on samettia ja päällinen brokadia. Näistäkään kankaista ei ole materiaalitietoja.

 Autenttisuus ei ole minulle mikään peikko, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, millä tasolla juuri minä haluan keskiaikaa ja renessanssia harrastaa.  

Olen päätynyt siihen, että haluan tämän harrastuksen olevan ennen kaikkea kivaa ja paineetonta. Haluan voida olla vertailematta itseäni liikaa muihin.   Haluan tehdä omia juttujani juuri sillä osaamisella kuin minulla on. Haluan harrastukseeni vähemmän otsa rytyssä tehtyjä velvollisuuksia ja enemmän uusien asioiden rohkeaa kokeilemista. Haluaisin myös omalta osaltani olla levittämässä hyvää mieltä ja Aarnimetsän hyvää henkeä myös seuran rajojen ulkopuolelle. 

Viime vuosi onkin tuonut monta uutta asiaa keskiaikaharrastukseeni, jotka ovat vieneet harrastuskriisiäni eteenpäin. Siirryin pukeutumisessa 1300-luvulta renessanssiin, aloin tehdä laulunsanoituksia ja suoritin illuminaatiohaasteen. Kaikki nämä toivat harrastukseeni uusia ihania asioita ja auttoivat minua suhtautumaan keskiaikailuun rennommin.

 Minulle yhä tärkeämmäksi on muodostunut seuran kansainvälisen nimen Society for Creative Anachronismin kolmas sana creative. Minulle se tarkoittaa rentoa asennetta historian harrastukseen. Se tarkoittaa myös sitä, että joskus voi tehdä asioita, joiden tietää olevan ei-keskiaikaisia tai huonosti dokumentoituja, jos ne kuuluvat seuran perinteisiin tai jos se tuntuu sillä hetkellä ja käytössä olevilla resursseilla parhaimmalta vaihtoehdolta. Luovuuteen kuuluu mielestäni se, että kukin saa itse määritellä oman tasonsa ja sen, mistä näkökulmasta haluaa aikakauttamme lähestyä.  

Minun näkökulmani, kuten varmasti jokaisen harrastajan näkökulma, on vuosien kehityksen tulos. Esimerkiksi itse sanoin 19-vuotiaana eräässä keskiaikaharrastusta käsittelevässä haastattelussa, että en ikinä voisi kuvitella käyttäväni renessanssipukua, koska ne ovat liian hienoja ja prinsessamaisia. Tällä hetkellä olen kuitenkin eniten kiinnostunut varhaisrenessanssin ajan italialaisista puvuista ja liihottelen ympäriinsä pinkeissä viilloshihoissa.

Minun näkökulmani on vasta viime vuosina alkanut muodostua tiedostetummin. Aikaisemmin uskoin helposti ulkopuolisia auktoriteetteja, mutta nyt haluan korostetusti miettiä, mitä mieltä juuri minä kustakin asiasta olen ja miten minä haluan kunkin asian tehdä. Muutaman vuoden päästä suhtautumiseni moneen asiaan voi ollakin taas hiukan erilainen.

 Tämä on nyt minun vaiheeni tässä prosessissa, joka samalla on myös osa aikuistumista ja kehittymistäni ihmisenä toivottavasti parempaan suuntaan. Viime vuodet minulla on ollut vaikeaa myös keskiaikaharrastuksen ulkopuolella, mutta se ei silti oikeuta käyttäytymään huonosti tai kirjoittamaan julkisesti asioita, jotka saattavat loukata kanssaharrastajia. Olen tainnut olla viime vuodet aika sietämätön tyyppi, mutta onneksi tässä mundaanielämän kriisissäkin ollaan menossa jo valoa kohti. 

Oman näkökulman jatkuva kehittyminen onkin tämän  harrastuksen hienous. Voi alati kehittyä ja keskittyä uusiin asioihin pitkässä vuosien ja vuosikymmenten prosessissa. Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut niin paljon enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa.  Kuka tietää, mitä kaikkea mahtuu seuraavaan kymmeneen vuoteen?

Alkuvuoden linjanvetoja

Tänään on tammikuun viimeinen päivä. Kuten niin monella myös minulla on vuosi alkanut uuden terveemmän minän etsimisen merkeissä. Viime vuoden alusta alkanut kevennysprojekti sai uutta puhtia uudenvuodenlupauksen myötä. 

Huomasin nimittäin, että syksyn aikana kiloja oli jälleen alkanut kertyä muutama. Tällä kertaa päätin tehdä jotain, mitä olin aina vannonut, etten koskaan tekisi. Aloitin nimittäin ruokapäiväkirjan. Päätin itselleni pitää ruokapäiväkirjaa joka päivä tammikuun ajan ja katsovani sitten, haluanko jatkaa touhua vielä helmikuussa. Huomenna alan kirjata syömiseni uuteen Botticellin Venuksen syntymä-maalauksen kuvalla koristettuun vihkoon. Kuuluisassa renessanssikaunottaressa on painonhallintatavoitetta kerrakseen. 

Muistan jo lapsuudestani, että äiti piti aina tasaisin väliajoin laihdutusinnostuksen myötä ruokapäiväkirjaa. Vihko oli aina keittiön pöydällä ja selaisin sitä usein kummeksuen.  Silloin jo päätin, että en ikinä ryhdy moiseen.  Lapsuudesta kumpuava vastustus aihetta kohtaan on jatkunut näihin päiviin saakka. Kunnes päätin vuodenvaihteessa kokeilla itse kuukauden. 

Minun ruokapäiväkirjaani ei kuulu kaloreiden laskeminen. Siihen kirjataan vain syömäni ruuat mahdollisimman rehellisesti. Huomasin pian, että kirjaan ruokani vihkoon aina vain yksityiskohtaisemmin. Aikaisemmin en pystynyt sanomaan, mitä kaikkea olin päivän aikana syönyt. Aluksi merkitsinkin vihkoon ateriat aina heti ruokailun jälkeen.  Nyt muistan paljon helpommin päivän ateriat ja saatan merkitä vaikka puolet päivän aterioista samalla kertaa. 

Onko ruokapäiväkirja sitten muuttanut suhdettani syömiseen? Itse asiassa se on helpottanut paljon siinä, että nykyään hahmotan paljon helpommin sen, miten ruokailu vaikuttaa muuhun jaksamiseen ja mielialaan. Ruokailuja on myös helpompi aikatauluttaa ja suunnitella eteenpäin ruokapäiväkirjan avulla.  Syön entistä enemmän kasviksia ja salaatteja ja olen opetellut syömään enemmän rahkaruokia. Joten jatkan ainakin helmikuun kokeilua, omilla ehdoillani ja paineettomasti. Painokin on tippunut kuukaudessa neljä kiloa, joten on siitä ollut myös  ihan konkreettista hyötyä.  

 

Kangasvalintoja puntaroimassa

Tammikuussa olen tehnyt myös yhden uuden renessanssipuvun ja ostanut kankaan toiseen. Kummankin kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut vielä pari vuotta sitten tekeväni. Toinen puku on puuvillaista huonekalukangasta ja toisen kangas on epäilemättä tekokuitua. Aikaisemmin olen vältellyt tekokuitua ja puuvillaa niin hyvin kuin olen osannut. 

Moni on muistellut sitä, miten ensimmäiset pukukokeilut on aikoinaan tullut tehtyä huonekalukankaasta ja miten paljon noista ajoista on kehitytty eteenpäin.  Italialaisissa renessanssipuvuissa huonekalukankaat ovat mielestäni kuitenkin usein hyvä vaihtoehto pienituloiselle.

 Niissä on sopivia renessanssihenkisiä kudottuja kuoseja. Minun uusi puuvillabrokadista ommeltu mekkoni kiiltelee juuri sopivan kauniisti ja laskokset pääsevät oikeuksiinsa. Villa tai yksivärinen pellava ei vain olisi yhtä hyvä vaihtoehto italialaiseen hovipukuun. Sitä paitsi puuvilla on renessanssiaikana ajanmukainen kangasmateriaali, vaikka ylhäisön mekot olisikin tehty mieluummin silkistä. Koska en pysty ostamaan kuvioitua silkkiä, ehkä on parempi ostaa jotain sitä jäljittelevää. 

Uusi puuvillamekko on  ihanan pinkki. Kuvallisen ompelublogin päivittämistä tosin  haittaa se, ettei täällä kotona ole ikinä muita kuvaajia kuin minä.

Tekokuitukangas puolestaan oli vain sellainen löytö, joka piti ostaa. Olin etsinyt sopivaa kangasta uuden mekkoni päällyspukuun eli vestitoon useasta kaupasta. Mistään ei vaan tuntunut löytyvän sellaista, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä kauniin alusmekon kaveriksi. Tein lopulta jalkaisin toivioretken jalkaisin Akselintien patja- ja kangastaloon. Sieltä se sitten löytyi, maailman kaunein kangas. 

Koska kangas oli tullut liikkeeseen konkurssipesän kautta, siitä ei ollut mitään materiaalitietoja. Ostin sen silti, koska kuosi oli juuri oikea. Kotona koskettelin kangasta ja vertasin sitä alusmekon näppituntumaan. Valitettavasti vain kangas tuntui huomattavan tekokuituiselta aluspuvun puuvillaan verrattuna. Mutta siinä on silti niin kaunis hillitty hohto ja ihana kuviointi, että teen siitä päällyspukuni. 

Joulun alla valmistui myös edellisen puvun kanssa yhteensopiva vestito. Se on turkoosia villaa ja siinä on myös helmikoristelua. Sen kaula-aukko ei ole kuitenkaan yhteensopiva uuden pinkin alusmekon kanssa.

 Kangas ei ole kuitenkaan niin räikeän tekokuituinen, että sen todellinen olemus loistaisi metrien päähän. Oikeastaan tekokuitu tuntuu lähinnä vain sormenpäissä sitten, kun kangasta koskettaa. Itse kuitenkin tiedän, että minulla on todennäköisesti tekokuitua sisältävä vaate ylläni. Jos tekokuitukangas jotain muuta haittaa, niin sitten on haitatakseen. 

Pohdin pitkään, voinko kuitenkaan käyttää tällaista kangasta keskiaikavaatteisiin.  Päädyin siihen, että minun harrastuksessani kaiken ei tarvitse olla aina niin viimeisen päälle, ihan jo taloudellisistakin syistä. Keskityn niihin puoliin, joista itse pidän, yrittämättä esittää erehtymätöntä pro harrastajaa. 

Haluan myös voida sanoa ääneen tuntematta häpeää, etteivät minun kankaani ole ulkomailta tilattuja kalliita ajanmukaisia kankaita, vaan ihan vaan tuolta lähiön halpiskangaskaupasta ja joskus saattaa tekokuituakin eksyä joukkoon. Eikä sen pitäisi tehdä minusta mitenkään sen huonompaa harrastajaa, kuten ei ulkomailta kankaiden tilaamisen pitäisi tehdä kenestäkään astetta parempaa harrastajaa. 

Pääasia kai, että haluaa viedä tätä harrastusta eteenpäin rakkaudesta käsitöihin ja omilla ehdoillaan.