Alkuvuoden linjanvetoja

Tänään on tammikuun viimeinen päivä. Kuten niin monella myös minulla on vuosi alkanut uuden terveemmän minän etsimisen merkeissä. Viime vuoden alusta alkanut kevennysprojekti sai uutta puhtia uudenvuodenlupauksen myötä. 

Huomasin nimittäin, että syksyn aikana kiloja oli jälleen alkanut kertyä muutama. Tällä kertaa päätin tehdä jotain, mitä olin aina vannonut, etten koskaan tekisi. Aloitin nimittäin ruokapäiväkirjan. Päätin itselleni pitää ruokapäiväkirjaa joka päivä tammikuun ajan ja katsovani sitten, haluanko jatkaa touhua vielä helmikuussa. Huomenna alan kirjata syömiseni uuteen Botticellin Venuksen syntymä-maalauksen kuvalla koristettuun vihkoon. Kuuluisassa renessanssikaunottaressa on painonhallintatavoitetta kerrakseen. 

Muistan jo lapsuudestani, että äiti piti aina tasaisin väliajoin laihdutusinnostuksen myötä ruokapäiväkirjaa. Vihko oli aina keittiön pöydällä ja selaisin sitä usein kummeksuen.  Silloin jo päätin, että en ikinä ryhdy moiseen.  Lapsuudesta kumpuava vastustus aihetta kohtaan on jatkunut näihin päiviin saakka. Kunnes päätin vuodenvaihteessa kokeilla itse kuukauden. 

Minun ruokapäiväkirjaani ei kuulu kaloreiden laskeminen. Siihen kirjataan vain syömäni ruuat mahdollisimman rehellisesti. Huomasin pian, että kirjaan ruokani vihkoon aina vain yksityiskohtaisemmin. Aikaisemmin en pystynyt sanomaan, mitä kaikkea olin päivän aikana syönyt. Aluksi merkitsinkin vihkoon ateriat aina heti ruokailun jälkeen.  Nyt muistan paljon helpommin päivän ateriat ja saatan merkitä vaikka puolet päivän aterioista samalla kertaa. 

Onko ruokapäiväkirja sitten muuttanut suhdettani syömiseen? Itse asiassa se on helpottanut paljon siinä, että nykyään hahmotan paljon helpommin sen, miten ruokailu vaikuttaa muuhun jaksamiseen ja mielialaan. Ruokailuja on myös helpompi aikatauluttaa ja suunnitella eteenpäin ruokapäiväkirjan avulla.  Syön entistä enemmän kasviksia ja salaatteja ja olen opetellut syömään enemmän rahkaruokia. Joten jatkan ainakin helmikuun kokeilua, omilla ehdoillani ja paineettomasti. Painokin on tippunut kuukaudessa neljä kiloa, joten on siitä ollut myös  ihan konkreettista hyötyä.  

 

Kangasvalintoja puntaroimassa

Tammikuussa olen tehnyt myös yhden uuden renessanssipuvun ja ostanut kankaan toiseen. Kummankin kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut vielä pari vuotta sitten tekeväni. Toinen puku on puuvillaista huonekalukangasta ja toisen kangas on epäilemättä tekokuitua. Aikaisemmin olen vältellyt tekokuitua ja puuvillaa niin hyvin kuin olen osannut. 

Moni on muistellut sitä, miten ensimmäiset pukukokeilut on aikoinaan tullut tehtyä huonekalukankaasta ja miten paljon noista ajoista on kehitytty eteenpäin.  Italialaisissa renessanssipuvuissa huonekalukankaat ovat mielestäni kuitenkin usein hyvä vaihtoehto pienituloiselle.

 Niissä on sopivia renessanssihenkisiä kudottuja kuoseja. Minun uusi puuvillabrokadista ommeltu mekkoni kiiltelee juuri sopivan kauniisti ja laskokset pääsevät oikeuksiinsa. Villa tai yksivärinen pellava ei vain olisi yhtä hyvä vaihtoehto italialaiseen hovipukuun. Sitä paitsi puuvilla on renessanssiaikana ajanmukainen kangasmateriaali, vaikka ylhäisön mekot olisikin tehty mieluummin silkistä. Koska en pysty ostamaan kuvioitua silkkiä, ehkä on parempi ostaa jotain sitä jäljittelevää. 

Uusi puuvillamekko on  ihanan pinkki. Kuvallisen ompelublogin päivittämistä tosin  haittaa se, ettei täällä kotona ole ikinä muita kuvaajia kuin minä.

Tekokuitukangas puolestaan oli vain sellainen löytö, joka piti ostaa. Olin etsinyt sopivaa kangasta uuden mekkoni päällyspukuun eli vestitoon useasta kaupasta. Mistään ei vaan tuntunut löytyvän sellaista, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä kauniin alusmekon kaveriksi. Tein lopulta jalkaisin toivioretken jalkaisin Akselintien patja- ja kangastaloon. Sieltä se sitten löytyi, maailman kaunein kangas. 

Koska kangas oli tullut liikkeeseen konkurssipesän kautta, siitä ei ollut mitään materiaalitietoja. Ostin sen silti, koska kuosi oli juuri oikea. Kotona koskettelin kangasta ja vertasin sitä alusmekon näppituntumaan. Valitettavasti vain kangas tuntui huomattavan tekokuituiselta aluspuvun puuvillaan verrattuna. Mutta siinä on silti niin kaunis hillitty hohto ja ihana kuviointi, että teen siitä päällyspukuni. 

Joulun alla valmistui myös edellisen puvun kanssa yhteensopiva vestito. Se on turkoosia villaa ja siinä on myös helmikoristelua. Sen kaula-aukko ei ole kuitenkaan yhteensopiva uuden pinkin alusmekon kanssa.

 Kangas ei ole kuitenkaan niin räikeän tekokuituinen, että sen todellinen olemus loistaisi metrien päähän. Oikeastaan tekokuitu tuntuu lähinnä vain sormenpäissä sitten, kun kangasta koskettaa. Itse kuitenkin tiedän, että minulla on todennäköisesti tekokuitua sisältävä vaate ylläni. Jos tekokuitukangas jotain muuta haittaa, niin sitten on haitatakseen. 

Pohdin pitkään, voinko kuitenkaan käyttää tällaista kangasta keskiaikavaatteisiin.  Päädyin siihen, että minun harrastuksessani kaiken ei tarvitse olla aina niin viimeisen päälle, ihan jo taloudellisistakin syistä. Keskityn niihin puoliin, joista itse pidän, yrittämättä esittää erehtymätöntä pro harrastajaa. 

Haluan myös voida sanoa ääneen tuntematta häpeää, etteivät minun kankaani ole ulkomailta tilattuja kalliita ajanmukaisia kankaita, vaan ihan vaan tuolta lähiön halpiskangaskaupasta ja joskus saattaa tekokuituakin eksyä joukkoon. Eikä sen pitäisi tehdä minusta mitenkään sen huonompaa harrastajaa, kuten ei ulkomailta kankaiden tilaamisen pitäisi tehdä kenestäkään astetta parempaa harrastajaa. 

Pääasia kai, että haluaa viedä tätä harrastusta eteenpäin rakkaudesta käsitöihin ja omilla ehdoillaan.