Maanantait ovat kaikista pahimpia.
Katson ikkunani alle liikkuvaa tasaista autojen virtaa. Aurinko on nousemassa hiljalleen Kaskentien ylle. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, joilla on tässä maailmassa jokin paikka, jonne mennä aamuisin.
Keittelen teetä hiljakseen ja katson ohikiitäviä autoja. Kello raksuttaa kovaäänisesti, aika kulkee eteenpäin pienin nykäyksin.
Yksinäisyys kietoutuu ylleni kuin harmaa villapeitto, turvallisena mutta kuitenkin tukahduttaen. Sen harmaiden silmukoiden läpi koko maailma näyttää jotenkin pliisulta. Ympäröivästä maailmasta on jotenkin vaikeampi saada otetta, olla vuorovaikutuksessa sen kanssa.
Mietin, mitä sitä tekisi tänään, jotta pysyisi edes jotenkin selväjärkisenä. Miten saisi taas uskoteltua itselleen, että elämällä on taas joku suunta ja tarkoitus? Miten taas aktivoisi itseään, ettei lysähtäisi jälleen voimattomana sängyn pohjalle?
Menisikö uimahalliin, kauppaan tai lenkille? Entä jos menee kaikkiin noihin ja huomaa, että päivä on vasta puolessa ja monen monta tuntia vielä jäljellä? Tiskaisiko sitä tiskit, imuroisi ja pesisi lattiat, mutta jääkö sitten jotain hommaa huomisellekin? Vai päädynkö sittenkin etsimään vaan kaikkia päättömyyksiä netistä?
Kun ei ole velvollisuuksien strukturoimaa päivärutiinia, huomaa saavansa aikaan vähemmän kuin ennen. Aikaa olisi vaikka mihin, mutta sitä on liikaa, jotta siitä saisi kunnon otetta. Päivittäiset toimet sujuvat hitaammin, mietiskellen. Aikaa on tuhlattavasti asti.
Joskus tekisi mieli mennä huutamaan tuuliselle rannalle ulos kaikkea sitä energiaa, joka vaan valuu hukkaan päivisin.Huomaan kyseenalaistavani ratkaisuani. Myönnän olevani vähemmän stressaantunut kuin ennen, mutta sen tilalle on tullut tasapaksu harmaus.
Tasapaksu harmaus houkuttelee heittämään kaiken läskiksi: unohtamaan kevennysprojektit ja täydennysopinnot, jäämään vain sängynpohjalle lihottamaan itseään. Yritän kovasti taistella houkutuksia vastaan uskottelemalla itselleni olevani tarpeellinen edes jossain. Tiedän, että minun pitäisi taistella itseni ylös tästä tilanteesta jollain keinolla.
Viime aikoina olen jälleen huomannut olevan vaikeaa kirjoittaa. Ajatukset pyörivät päässä, mutta niitä ei saa paperille. Lopputulos syntyy tahmaten, yksi lause kerrallaan.
Kirjoittaminen on paljon muutakin kuin vain sanojen laittamista peräjälkeen paperille. Joskus kai kuvittelin siitä olevan ammatiksi asti. Kirjoittamisessa on aina jotain henkilökohtaista. Samalla antaa itsestään palan muille. Pitäisi kehittää itselleen paksumpi kuori, jotta sitä tunnetta sietäisi paremmin.
Luen netistä uutisia syrjäytyneistä nuorista työttömistä. Mietin, tätäkö se syrjäytyminen sitten on. Tikittäviä kelloja hiljaisissa aamuhetkissä. Pohdintoja siitä, miten saisi taas tämänkin päivän kulumaan. Rohkeuden keräämistä, jotta jaksaisi lähteä nostamaan itseään jälleen ylös.
2 kommenttia:
Tuttuja tunteita niiltä ajoilta, kun olin työtön työnhakija. Ei oikeasti ollut helppoa. Oot saanut tosi hyvin kirjoitettua ne tunteet sanoiksi! Just niin kuin kirjoitit: niin paljon aikaa, ettei siitä saa kiinni. Ja toi tasapaksu harmaus.
Oli myös jollain tavalla loukkaavaa lukea jostain työkkärin paperista, että mä olen "syrjäytymisvaarassa oleva nuori". Kaikesta tosta harmaudesta huolimatta ei mulla ollut kuitenkaan tuollainen olo. Mut niin mut vaan luokiteltiin. Ja sit sitä alkoi vähän pelkäämään, et mitä jos siitä tuleekin totta. Mut sit onneksi elämä veikin eteenpäin ja nyt kaikki on taas paremmin.
Tsemppiä Eve! Ei se jatku ikuisesti, ei voi jatkua. Oot kuitenkin niin fiksu nainen, etten nää mitään syrjäytymistä sunkaan kohdalla mitenkään mahdollisena. Koita vaan olla reipas ja keksiä paljon tekemistä. :)
Nurinkurista miten niin moni niistä maanantairuuhkassa töihin ajelevista kuitenkin kiroaa sitä että joutuu lähtemään ja kadehtii niitä jotka "saavat" jäädä kotiin. Tässäpä vähän. toisenlaista perspektiiviä..
Eikös sinulla ollut harjoittelupaikat haussa kesälle? Toivotaan että tärppää, siinähän olisi sitä mielekästä tekemistä :)
Eliana
Lähetä kommentti