Italia, italia!

Meillä on Unikankareella tänä keväänä vietetty viikkotapaamisia pukuprojektin merkeissä. Minä otin sitten innostuksissani vähän etumatkaa, vaikka aluksi vastustinkin projektimuotoista kevättä.

Minun projektini on vuoden 1495 venetsialainen asukokonaisuus. Tarkemmin ottaen tämä oikeanpuoleinen rouva Vittore Carpaccion maalauksesta.

Maaliskuussa kokoonnumme viikonloppuisin Turun keskiaikamarkkinoiden puvustamoon pukuprojektin pariin. Ensin teemme aluspaitoja, sitten kaavoitamme ja leikkaamme pukukankaita. Helena tulee yhtenä viikonloppuna luennoimaan pukeutumisesta ja sovittamaan pukuja. Viimeinen viikonloppu on vielä varattu viimeistelyyn.

Tältä näyttää venetsialainen rouva vuodelta 1495 aluspuvussaan.

Olen saanut valmiiksi jo aluspuvun eli zupan sekä siihen kiinnittyvät irtohihat. Takaraivollla keikkuu pieni kovitettu hilkka eli scuffa. Aluspaidasta eli camiciasta puuttuu vielä yksi sauma ja helman huolittelu.

Maaliskuun viikonlopuissa keskitynkin sitten lähinnä vestitoon eli asukokonaisuuden päällyspukuun. Vestito tulee olemaan värisävyltään turkoosin ja mintun välistä olevaa ohutta villaa. Vestiton lisäksi suunnitelmissa on tehdä vielä brokadilautanauhaa koristeeksi ja helmikirjontaa vestiton kaulukseen.

Scuffan kaavoitusta.

Miten sitten päädyin italialaiseen renessanssipukuun? Syksyllä suunnittelin myöhäisempää asukokonaisuutta tanssitarkoituksiin. Mietin jo silloin italialaisia 1400-luvun pukuja. Mutta sitten kuulin, ettei niistä ole juurikaan tietoa, koska alkuperäisiä vaatteita ei ole säilynyt lainkaan tuolta aikakaudelta.

Minulle suositeltiin mieluummin Tudor Tailoriin tarttumista, koska siinä olisi selkeitä valmiita kaavoja. Ostin kankaat alun perin Tudor-pukua ajatellen.

Puolivalmis scuffa ja ompeluvälineet.

Mutta jotenkin en ole ikinä kokenut Tudor-pukuja omakseni. Ne ovat hienoja, mutta tuntuvat jotenkin jopa liian päheiltä, jotta voisin itse vetää sellaisen ylleni. Ovathan italialaisetkin puvut komeita, mutta hiukan toisella tapaa. Niissä on ilmavuutta, eleganssia ja hienostuneisuutta. Helmat eivät ole vielä niin leveitä ja viilloskoristeluissa pysytään kohtuudessa.

Sitä paitsi kaltaiselleni italiankielen ja -kulttuurin vaalijalle puku on omiaan. Latinan ja muinaiskreikan taitajalle italialainen renessanssipuku on myös oiva valinta. Puhumattakaan Maestro Martinosta – Haaveilen siitä, että pääsisin kokkaamaan 1400-luvun italialaiset pidot aikakauden asussa. Siihen saattaa tarjoutua tilaisuus jo ensi syksynä.

Zupan etukappale rypytettynä.

Mistä sitten löysin lähteitä? The Realm of Venus on loistava sivusto. Nimestään huolimatta se ei tarjoa aikuisviihdettä, vaan italialaista renessanssimuotia. Tosin löytyy sieltä muutama aluspukujen rypytyksiä havainnollistava tissikuvakin.

Sivustolla oleva artikkeli Carpaccion aikakauden muodista oli suuri innoittajani. Tein myös aluspukuni pitkälti sivuston ohjeitten mukaan. Myös Carpaccion ajan päähineistä löytyy oma osionsa.

Tajusin myös yhden jutun lisää itsestäni. Taidan olla sittenkin enemmän empiirinen kokeilija kuin analyyttinen tutkija. Tämä pätee myös keskiaikaelämän ulkopuolella. Nautin siitä, kun saan suunnitella ja pohtia erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ongelmiin ja kokeilla niitä käytännössä.

Kärsivällisyyteni ei riitä tutkimuskirjallisuuden kahlaamiseen: haluan päästä heti toteuttamaan itse ja testaamaan, toimivatko visioni. Ehkä se tekee minusta hiukan erilaisen tiede- ja taideharrastajan kuin joku muu. Mutta se ei silti tarkoita, että olisin välttämättä sen huonompi kuin analyyttisemmät toverini.

Olen itse aika tyytyväinen näihin rypytyksiin. Taidan tehdä jatkossakin pukuni raidallisista tai ruudullisista kankaista, kun niitä on niin ihana kuositella.

Oikeastaan on helpottavaa tehdä pukuprojektia aikakaudelta, josta on säilynyt vain kuvalähteitä. Näin pääsen itse suunnittelemaan mahdollisimman paljon ja miettimään ,millaisilla ratkaisuilla tuollaisen lookin saisi aikaiseksi. On myös mukavaa tehdä sellaista pukua, jota ei ole vielä monellakaan muulla Suomessa. Näin tulee verrattua itseään vähemmän muihin ja nautittua omasta tekemisestä ja osaamisesta.

Aikakauden vaihtaminen on tehnyt hyvää siksikin, että vanhojen polkujen tallaamisen sijasta pääsee tekemään jotain ihan uutta ja erilaista. Se on antanut taas uutta intoa harrastamiseen.

Zupan takakappale ompeluvaiheessa.

Minunhan piti tosiaan aloittaa alun perin projekti samaan tahtiin muiden kanssa, mutta työttömän aika on pitkä. Päiviin tarvitsee jotain sisältöä. Siis muutakin kuin kotirouvailua: tiskaamista, imurointia, ruuanlaittoa ja tavaroiden järjestelyä.

Ompelu ja elämäntaparemontti pitävät minut edes vähän selväjärkisenä ja tarjoavat rutiineita. Oikeastaan huomaan kadehtivani niitä ihmisiä, joilla on joku paikka, jonne mennä aamuisin.

Keventäjän keittiössä

Kirjoittelin alkuvuodesta siitä, miten yritän hiukan palata terveellisempien elämäntapojen pariin. Nyt alkaa jo näkyä ensimmäisiä tuloksia.

Muuttohässäkän vuoksi aloin tarkkailla syömistäni enemmän vasta kuun alusta lähtien. Otin periaatteekseni syödä vähän tuoreita kasviksia joka päivä. Olen yllättävän hyvin pysynyt myös lupauksessani, vaikka se on ollutkin välillä haasteellista taloudellisen niukkuuden takia.

Kaikkein parasta on, ettei se enää edes tunnu velvollisuudelta. Tuoreet vihannekset esimerkiksi aamulla leivän päältä tuntuvat suorastaan luksukselta. Nyt jokapäiväiset kasvikset tuntuvat jo ihan luonnolliselta jutulta. Omia tottumuksia voi loppujen lopuksi muuttaa aika nopeasti.

Olen myös antanut itselleni luvan syödä vain niitä kasviksia, joista pidän. Turha on yrittää pakottaa itsensä syömään esimerkiksi lapsuuteni inhokkia salaatinlehtiä, jos nutustaisi mieluummin herkkurucolaa. On myös mielenkiintoista kokeilla uusia vihanneksia ja reseptejä ennakkoluulottomasti. Monet vihannekset maistuvat ihan erilaisilta näin aikuisiällä.

Sitten kuunvaihteen painoa on pudonnut kolme kiloa ja vyötärökin kaventunut muutaman sentin. Se ei ole paljon, mutta on ihan hyvä alku. Vihdoinkin paino on laskusuunnassa, vuosien jälkeen.

Enemmän kuin kiloissa muutos tuntuu omassa mielialassa ja jaksamisessa. Uudet rutiinit ja uusi elinympäristö ovat tuoneet aivan mielettömästi energiaa.

Päivittäisillä lenkeillä on kiva käydä tutustumassa uusiin maisemiin. Täältä on vähän päälle puolen tunnin kävelymatka yliopistolle, joten siitäkin saa jo ihan hyvin liikuntaa. Askel kulkee nyt jo vähän kevyemmin kuin kuukausi sitten.

Olen luvannut itselleni, että käyn joka päivä jossain. En halua enää hautautua vain kotiin ja netin syövereihin. Ulkoilu kevättalven auringossa tuo sekin omalta osaltaan hyvää mieltä.

Kaiken lisäksi lähellä on ihan oikea uimahalli, paljon hienompi kuin yliopiston. Tänään kävin uimassa pitkästä aikaa.

Olin aivan unohtanut saunanlauteilla parlamenttiaan pitävät mummot. Lauteilla käydään läpi niin sairaudet, sukulaisten kuulumiset kuin päivän politiikkakin. Samalla kysellään tarkkaan vähän oudompien saunavieraiden taustat. Ei voi kuin ihailla sitä elämänviisautta ja elämäniloista asennetta, mitä näistä aktiivivanhuksista huokuu. Mietin, pitäisikö palata radalle jo heti huomenna.

Ostin nimittäin työttömän liikuntarannekkeen, jolla saa käyttää kaupungin uimahalleja ja kuntosaleja rajoituksetta puolen vuoden ajan. Kesällä sillä pääsee maauimalaankin – vaikka joka päivä. Tämän autuuden hinta oli vain 25 euroa. Hienoa, ettei liikuntaharrastuksen ylläpitäminen ole ainakaan rahasta kiinni.

Lopuksi vielä tarjoillaan keventäjän herkkuresepti. Tosin taitaa juuston määrä kompensoida tehokkaasti kasvisten terveellisyyttä. Tänään oli pakko porhoilla ja ostaa lohta, kun viimein tuet tulivat. No, se oli kyllä punalaputettuna alekorissa, joten ehkä saan sen anteeksi.

Punainen lohilaatikko

1 paprika

4 tomaattia

300 g kirjolohta

mozzarellapallo

halloumia

2 dl ruokakermaa

2 kananmunaa

basilikaa

oreganoa

valkopippuria

muskottipähkinää

Pilko paprika ja tomaatti suikaleiksi ja asettele öljytyn uunivuoan pohjalle. Fileoi lohi suikaleiksi ja asettele suikaleet vihannesten päälle. Leikkaa mozzarellapallo ja puolet halloumista viipaleiksi ja asettele vuokaan. Ripottele päälle runsaasti basilikaa ja oreganoa.

Vatkaa kevyesti munamaidon ainekset: Kerma, kananmunat ja mausteet. Kaada munamaito tasaisesti vuokaan. Paista n. 40 minuuttia 200 asteisessa uunissa. Tarjoa rucola-tomaattisalaatin kanssa.

Kyökin puolella

Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen vietin Sydäntalvenjuhlaa muussa roolissa kuin pääkokkina tai pääjärjestäjänä. Oli hienoa päästä viettämään Sydäri suurimmaksi osaksi salin puolella pitkästä aikaa.

Lauantaiaamupäivänä fiilikset olivat vähän erilaiset. Olimme viettäneet suurimman osan tapahtumasta siihen asti kahdestaan pääkokin kanssa keittiössä. Tapahtumaan oli yritetty saada kokoaikaista apulaista, jolle oli budjetoitu ilmainen pääsy tapahtumaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut tarjonnut apuaan huuteloista huolimatta.

Olimme huutaneet salin puolella apulaisia jo kolme kertaa sinä aamuna, lähes tuloksetta. Lopulta pidin salin puolella pienimuotoisen saarnan. Saarnan siitä, että tapahtumissa ihmiset ovat osallistujia eivätkä asiakkaita. Minulle se tarkoittaa sitä, että jokainen tekee oman pienen osansa silloin tällöin. Tällöin kenenkään työtaakka ei nouse aina kohtuuttoman suureksi.

Pitäisi myös muistaa, että tapahtumat tehdään harrastajapohjalta vapaaehtoisvoimin. Pidoista peritään vain raaka-ainekustannukset ja kukaan ei saa aherruksestaan palkkaa.

Tasokkaat pidot pilkkahintaan eivät synny yksin, kaksin tai kolmin, vaan mukaan tarvitaan suuren joukon työpanosta. Vaikka yleensä keittiössä onkin pari ilmaista keittiöapulaista, se on silti vain minimi. Silti tarvitaan aina ylimääräistä väkeä tiskaamaan, pilkkomaan vihanneksia, täyttämään piirakoita ja pyyhkimään pöytiä.

Ainakin minun keittiööni saa aina tulla tarjoamaan apuaan. Keittiöön tuleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joutuisi pakkotyöhön koko tapahtuman ajaksi, vaan parin tunnin työpanosta. Mitä enemmän saadaan apulaisia, sitä vähemmän yksittäinen ihminen joutuu tekemään.

Toisaalta saarnani jälkeen huomasin jälleen seuran hienouden. Ihmisiä alkoi virrata keittiöön. Vaikka tilanne vaikutti aamulla epätoivoiselta, pidot saatiin sitten kasaan. Minäkin pääsin salin puolelle seurustelemaan.

Saarnani kirvoitti myös keskustelua siitä, miten keittiö pitäisi tapahtumissa järjestää. Mietimme, miten ihmisiä saisi jälleen positiivisesti aktivoitua keittiöön, saarnaamatta.

Muutamat ihmiset tulivat muistelemaan sitä, miten he nuorempina pilkkoivat hyvällä mielellä lanttuja keittiössä, koska siellä oli kivaa ja seura oli mukavaa. Keittiö oli myös monelle luonteva paikka tutustua ihmisiin harrastusta aloittaessa. Miten saisimme sen rennon lanttujen pilkkomismeiningin takaisin Aarnimetsään?

On ihan ymmärrettävää, että esimerkiksi pienten lasten vanhemmat eivät aina pääse keittiöön auttamaan. On myös ymmärrettävää, että ihmisistä tulee vanhenemisen myötä myös yhä mukavuudenhaluisempia. Jos omia keskiaikakavereita näkee vain tapahtumissa, haluaa toki viettää aikaa heidän seurassaan. Monella on myös nykyään niin hienot vaatteet, ettei niitä halua liata keittiöpuuhissa.

Mutta keittiöön voi tulla aina myös kaveriporukalla. Kuulumiset ehtii vaihtaa siinä pilkkomisen lomassa. Samalla voi nauttia myös juomista, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. Keittiössä auttamiseen ei tarvita mitään erikoistaitoja, positiivinen mieli riittää. Sekin on jo paljon, että tulee kysymään kokilta, miten tämä jaksaa ja kiittää ruuasta.

Pyrin itse ainakin siihen, että keittiössäni olisi rento meininki ja kaikilla kivaa. Sisäpiirihuumorin kukka kukkii kokatessa. Keittiöväki saa myös usein pieniä herkkuja kiitokseksi työstään. Keittiössä työskennelleet ovat myös etusijalla sunnuntaina tähteitä jaettaessa.

Keittiöön tuleminen voi myös avartaa omaa harrastuskokemusta. Tapahtuma näyttää varsin erilaiselta keittiön oven toiselta puolelta. Samalla voi tutustua paremmin myös niihin, jotka eivät juuri koskaan ehdi salin puolelle. Sitten voi nauttia pidoista paremmalla omatunnolla tietäen, että on kantanut oman kortensa kekoon.

Silti ei ole reilua, että tapahtumissa raatavat usein keittiössä aina ne samat ihmiset. Toki nämä ihmiset myös pitävät paljon keittiöhommista, mutta välillä itse kukin ansaitsee vapaahetken.

Kun aloitin tämän harrastuksen kymmenisen vuotta sitten, ihastuin yhdessä tekemiseen ja toiset huomioon ottavaan käytökseen. Nyt tuntuu, että käytännöt ja ilmapiiri ovat muuttuneet.

En tiedä, johtuuko se siitä että seura on kasvanut vai siitä että harrastajat ovat keskimäärin paremmin toimeentulevaa joukkoa kuin ennen. Monet ehkä ajattelevat ostavansa palvelua.

Totuus on kuitenkin se, että ellei pitoja saada aikaiseksi vapaaehtoisvoimin, täytyy vastaavasti tapahtumamaksujen nousta reilusti. Se taas rajaa sitä joukkoa, jotka pystyvät harrastamaan keskiaikaa talouden puolesta. Itse haluaisin pitää harrastuksen mahdollisena myös pienituloiselle.

Eikä kyseessä ole pelkästään taloudellinen kysymys: seuran luonne muuttuisi ratkaisevasti kaupallisempaan suuntaan. Ainakin minulle olennaista seurassa on yhdessä yhteisen hyvän eteen toimiminen. Mutta sekään ei toimi, jos suuri osa ajattelee voivansa olla tekemättä mitään tapahtuman eteen.

Gythan kyökkilaboratoriossa

Nyt minulla on viimein lähes unelmieni keittiö. Se on omistettu kokonaan kokeelliselle kokkaukselle ja keittokirjoille. Olenkin jo nimennyt sen Gythan kyökkilaboratorioksi.

Keittiössä on samassa tilassa sekä työpöytä että ruokapöytä. Työpöytä on 1920-luvun Bilnäs, jonka isäni sai eläkeellejäämislahjaksi työnantajaltaan Kankaan paperitehtaalta. Se on somistanut aikoinaan Jyväskylässä tehtaan konttoria.

Nyt sen pöytälevyllä asustavat keittokirjat, tulostin ja muistiinpanovälineet. Tässä on laboratorion suunnitteluosasto.

Laboratorion laaduntarkkailuosaston muodostaa puolestaan pöytäryhmä, jonka sain lahjaksi sukutilaltamme Koskenpäältä tähän asuntoon. Se on tehty mummolleni vuonna 1934 häälahjaksi, kun hän avioitui ensimmäisen kerran.

Laboratorion tarvikevaraston muodostaa puolestaan 1950-luvun kirjavitriini, joka on perintöä toiselta isoäidiltäni. Se on tunnettu aina perhepiirissä nimellä kulttuurikodin kirjahylly.

Nimitys johtuu siitä, että se myytiin aikoinaan täynnä kauppiaan sopivaksi valikoimaa kirjallisuutta. Osa kirjahyllyn mukana tulleista klassikkokirjoista on kulkeutunut aikanaan minulle. Nyt siinä asustavat tosin kirjojen sijaan astiat, alinta tasoa lukuun ottamatta.

Olen saanut keittiöön ihanasti vanhaa henkeä. Ennen kaikkia keittokirjat pääsevät nyt paremmin esille ja niiden selailu helpottuu. Kyllä täällä nyt kelpaa juonia uusia keitoksia.

Mitäs täällä on sitten juonittu jo tähänmennessä? Suuremmat projektit ovat vielä kaukaisuudessa, mutta tänään tein piirakkaa juuri muuttaneen työttömän kukkarolle sopivista aineista.

Inspiraation saneli lähinnä se, mitä sattui kaapista löytymään. Tästä olisi tullut vielä parempaa, jos päälle olisi ollut vielä juustoa ja vaikka purjoa. Mutta hyvää arkiruokaa piiraasta tuli silti.

Työttömän piirakka

Pohja:

2 dl ruishiutaleita

2 dl vehnäjauhoja

ripaus vettä

2 dl rypsiöljyä

Täyte:

purkki tonnikalaa

paprika

2 kanan

munaa

2 dl ruokakermaa

runsaasti oreganoa

ripaus valkopippuria

ripausmuskottipähkinää

ripaus kuivattua minttua

Nypi taikinan ainekset ja levitä uunivuokaan. Asettele pohjalle tonnikala ja pilkottu paprika. Sekoita munamaidon ainekset pienessä kulhossa ja levitä päälle. Paista 200-asteessa noin 30-40 minuuttia.