Ihminen, eläin, läheisyys

Viime päivät on ollut vähän herkkä olo. Olen maannut iso sisustustyyny kainalossa etsien hellyyttä ja turvaa, puristaen tyynyä vatsaani vasten.

Sanoin joskus eräälle entiselle heilalle, että opettelen kissani avulla hellyyttä ja läheisyyttä. Mies naurahti. Mutta totta se on. Sen oppiminen, ettei läheisyydessä ja hellyydessä ole mitään häpeällistä ja tuomittavaa, on ollut pitkä ja kivinen tie.

Lapsuuden kodissa ei koskaan kosketeltu. Opin pitämään kiinni omasta henkilökohtaisesta tilastani. Muistan, miten kamalalta tuntui se, kun opettaja halasi aina todistustenjaossa. Se suorastaan sattui. Opin siihen, ettei tunteista voi puhua tai avautua murheistaan muuten kuin kirjoittamalla tai tunkemalla sormet syvälle koiran pehmeään turkkiin. Opin kertomaan pahasta olostani vain aggressiivisuudella, enkä tarvinnut mielestäni ketään.

Vasta aikuisiällä avautui vähitellen toisenlainen maailma, kompastellen ja hapuillen. Maailma, jossa kaikista asioista saa ja pitää puhua. Maailma, jossa tunteille on nimi ja niistä ei tarvitse vain vaieta. Maailma, jossa asioita voi pohtia ennen kuin hermostuu, keskustella rauhallisesti yrittäen kuunnella myös toista puolta.

Mutta se fyysinen läheisyys, se on edelleen vaikeaa. Olen yrittänyt opetella sietämään sitä vähitellen, myöntämään sen, että oman läheisyyden kaipuun ja herkkyyden saa myös näyttää. Silti en ole edelleenkään kovin helposti lähestyttävä ihminen. Jos joku tulee liian lähelle liian äkkiä, jarrut iskevät pohjaan hyvin nopeasti. Sitä on joskus ollut joidenkin ihmisten vaikea ymmärtää. Silti vietän yöni sisustustyynyä puristaen.

Kissa opettaa läheisyyttä myös siinä mielessä, että se ole mikä tahansa halinalle, vaan hyvinkin itsetietoinen elävä ja tunteva olento. Itse asiassa kissa on hyvin samantapainen olento kuin minä: Tarkka omasta tilastaan, eikä päästä vieraita lähelle helpolla. Sen erottaminen, milloin saa koskea ja milloin vastaan tulee kynsiä ja hampaita, opettaa kunnioittamaan myös muita eläviä olentoja.

Silti se saa välillä käsittämättömiä hellyydenpuuskia ja hieroo poskeaan poskeani vasten. Joka kerta kun kissa tulee oma aloitteisesti syliin, se tuntuu riemuvoitolta. Silloin tunnen suurta kiitollisuutta, juuri minä olen kissan rakkauden arvoinen.

Vasta viime aikoina olen onnistunut myöntämään itselleni, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Ihminen tarvitsee aina toisia ihmisiä - tai ainakin jonkun eläimen.

Paineetonta aikaa etsimässä

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, mitä keskiaikaharrastukseltani haluan.

Haluaisin päästä eroon siitä, miten helposti asioista kehittää itselleen vain velvollisuuksia. Haluaisin ajatella taas keskiaikaseuraa paineettomasti, vain harrastuksena muiden joukossa. Haluaisin lakata tuntemasta häpeää hitaudestani ja epäkäytännöllisyydestäni, huonommuudentunnetta vertailussa muihin.

Ennen kaikkea en haluaisi, että muut joutuvat kärsimään äksyilystäni. Mundaanielämän kriisien ei pitäisi antaa vaikuttaa harrastukseen. Oma paha olo ei ole muiden syy.

Viime aikoina olen leikitellyt jopa ajatuksella harrastuksen lopettamisesta, lyhyestä tauosta tai ainakin osallistumisprosentin pienentämisestä. Se voisi antaa perspektiiviä omiin harrastukseen liittyviin kriiseihin ja ongelmiin.

Ainakin haluaisin oppia harrastamaan paineettomasti, vertailematta, keskittyen omiin juttuihini. En haluaisi kuitenkaan vain jämähtää samoihin vanhoihin polkuihin, sillä se on liiankin helppoa, vaan olla rohkeasti avoin myös uudelle. Voudin virkani menee vaihtoon, joten pääsen ainakin eroon isosta osasta hallintoon liittyvästä vastuusta ja paineista.

Mietin, mikä on saanut minut pysymään mukana harrastuksessa kaikki nämä vuodet. Yksi iso osa on ihanat ihmiset ja paikallistoiminta.

Vaikka keskiaika ei välillä niin paljon hetkellisesti kiinnostaisikaan, mukana pysyttelee tutun porukan takia. Viime aikoina tosin olen miettinyt paljon myös sitä, ketkä ovat oikeasti minulle tärkeimpiä ihmisiä keskiaikaseurassa. Niitä on lopulta vain muutama.

Tapahtumissa olo on keittiön ulkopuolella helposti ulkopuolinen. En ole vastuussa helmikuun Sydäntalvenjuhlasta, pitkästä aikaa. Se tuntuu jopa pelottavalta, oikeasti.

Pelottavalta siksi, koska silloin pitää jaksaa kohdata ihmiset, vailla piilopaikkaa velvollisuuksista. Jaksaa jutella kuulumisista ihmisten kanssa, vaikka mundaanielämässä on meneillään asioita, joista ei välttämättä haluaisi avautua. Pitäisi jaksaa olla mukava ja sosiaalinen ja olla vetäytymättä omiin oloihinsa. Ennen kaikkea pitäisi yrittää epätoivoisesti kuuluvansa porukkaan.

Jokainen tapahtuma ja jokainen uusi aloitettu käsityö on myös valinta. Jos päivittäinen toimeentulo on yhtä taistelua vähäisten rahavarojen kanssa, on vaikeaa olla tuntematta huonoa omatuntoa harrastukseen kulutetuista euroista. Tapahtumamaksu ja tarvikkeet syövät helposti ison loven pieneen budjettiin.

Välillä tuntuu myös siltä, että tämä harrastus menee liian lujaa eteenpäin. Koko ajan pitäisi vain kehittyä ja kehittyä. Koskaan ei ole ikinä tarpeeksi hyvä. On hyvä asia, että monia asioita tehdään nykyään ajanmukaisemmin kuin ennen. Silti kehityksen keskellä on vaikeaa olla tuntematta paineita siitä, ettei aina jaksaisi pysyä mukana.

Pitäisi kai antaa itselleen lupa siihen, ettei kaikkien tarvitse yrittää olla sahroja.

Luvata itselleen, että saa tehdä niin vähän tai paljon kuin itse jaksaa tai haluaa ja olla siitä huolimatta arvokas. Yrittää olla ylpeä siitä, mitä tekee, vaikka ei laadullisesti pääsisikään aina toisten tasolle tai oppisi yhtä nopeasti kuin muut. Nauttia siitä, mitä tekee ja tehdä enemmän niitä asioita, joista nauttii, kuin niitä, joista ei nauti.

Ennen kaikkea pitäisi opetella antamaan itselleen myös kiitosta niissä asioissa, joissa on onnistunut, omalla tasollaan, olosuhteisiin nähden. Mutta miksi sen pitää olla välillä niin pirun vaikeaa?

Uusi vuosi, uudet...

Uuden vuoden myötä alkavat uudet terveet elämäntavat - tai ainakin yritys parantaa huonoja tapoja. Mutta vielä saa herkutella muutaman päivän.

Tänään Gythalan uunissa paistuu seuraavaa nannaa. Ohje on mukaelma tästä Gode Cookerysta löytyvästä 1400-luvun englantilaisesta ohjeesta.

Tapani mukaan en malttanut kuitenkaan olla raottamatta mausterasian kantta. Pääsipähän Unikankareen Evalta saamani pitkäpippuri käyttöön. Kanelisokeri on puolestaan jäänyt yli pikkujoulujen riisipuurosta, eikä kuulu alkuperäiseen reseptiin kuten ei ruusuvesikään.

Mausta en osaa sanoa vielä mitään, kun piirakka korkattaneen vasta iltapäivällä käsityöiltamissa. Toivottavasti pippuri ei kuitenkaan potki liikaa.

Pippurinen juustopiirakka

Pohja

200g voita

4 dl jauhoja

hiukan vettä

Täyte:

6 kananmunaa

1.5 dl ruokakermaa

2 pitkäpippuria jauhettuna

2 tl kanelisokeria

1 rkl ruusuvettä

5 dl juustoraastetta

Tee taikina nyppimällä paloiteltu pehmeä voi ja jauhot. Lisää halutessasi taikinaan hiukan vettä. Tee taikina sekoittamalla keskenään kevyesti vatkatut kananmunat, kerma ja mausteet. Lisää joukkoon lopuksi juusto. Paista 200-asteisessa uunissa 30–40 minuuttia tai kunnes täyte on hyytynyt.

Uuteen vuoteen mahtuu muutakin uutta kuin yritys palata terveempien elämäntapojen pariin. Sain nimittäin kaupungilta erittäinkin lupaavan asuntotarjouksen juuri joulun pyhien alla. Kämppää olenkin jonottanut jo elokuusta saakka.

Asunto on 1940-luvulla rakennettu puutalo Kaskentiellä. Neliöitä on suurin piirtein sama määrä kuin entisessä (38,5 m²) ja vuokra on erittäin kohtuullinen. Tähän loppuvat vuokranantajalta toistaiseksi saamani tiedot asunnosta.

Löysin kuitenkin netistä, että talojen purkamisesta on käyty kiivasta keskustelua. Kaupunki haluaisi purkaa asunnot ja rakentaa tilalle 8-kerroksia kerrostaloja. Lopulta kuitenkin puutalot saivat suojeluspäätöksen pitkälti Turun museokeskuksen lausunnon perusteella. Asutaankohan sitä kohta kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa suojelukohteessa?

Huomenna on asunnon näyttö. Mutta olen ihan intopinkeänä jo nyt.

Olen niin monta vuotta haaveillut puutaloelämästä ja nyt se on tosi lähellä toteutumista. Totta kai mua on peloteltu sukulaisten toimesta kylmillä lattioilla, lämmityskustannuksilla ja puutalojen kosteusvaurioilla, mutta silti intoilen puutaloista.

Olen jo päättänyt, että muutan helmikuussa Kaskentielle, jos ei kämppä ole ihan megahirveässä kunnossa. Kämppä tyhjenee jo vuodenvaihteessa, mutta siellä tehdään remonttia kuukausi ennen muuttoa. Kuulin jopa semmoista epävirallista huhua, että jokaisessa asunnossa olisi oma takka. Se kuulostaa jo vähän liiankin ihanalta.

Nää biisit täytyy kirjoittaa

Viime aikoina on tehnyt mieli kirjoittaa asioista, joista ei voi kirjoittaa. Asioista, joista haluaisi kirjoittaa, mutta joita ei voi nykyisessä elämän kaaoksessa ilmaista. Asioista, joista tulee sisälle vain kovia käsittelemättömiä möykkyjä.

Kirjoittaisinko siitä, miten yritin Annanpäivillä epätoivoisesti itkeä hautautuneena peittoni alle? Jo sitä ennen olin pitkään halunnut vain itkeä kaiken tuskan pois. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Ei niin, etteikö minulla olisi ollut hauskaa Annanpäivillä. Koin vaan kaiken tapahtumaan liittyvän sosiaalisuuden vaikeaksi. Tapahtumissa on vaikeaa vaan olla, ilman, että voi piiloutua jonkun roolin taakse.

Keittiössä ollessaan voi keskittyä vain ruuanlaittoon, miettimättä liikaa. Keittiön ulkopuolella olo on tapahtumissa jotenkin epävarma, toisinaan ulkopuolinenkin. En jaksaisi selittää vieraammille ihmisille yhtään mitään.

Sen lisäksi yritin olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että lähdin tapahtumaan tässä taloudellisessa tilanteessa. Tuhlaan vähiä rahavarojani tapahtumiin, vaikka on vaikeuksia saada edes ruokaa pöytään.

Viheliäisintä köyhyydessä on se, ettei mitään voi tehdä ilman huonoa omatuntoa tuhlailusta. Elämä on joka päivä valintoja. Jos valitsee jotain, joutuu luopumaan jostain muusta.

Niinpä voisin kirjoittaa siitä, miten nykyinen elämäntilanteeni lamauttaa ja passivoi. Mitään ei saa aikaiseksi. Kaikkeen menee vähintään tuplaten enemmän aikaa normaalisti. Kaikki velvollisuudet vaativat paljon haahuilua toteutuakseen. On helpompaa vain jäädä kotiin sängyn pohjalle kuin olla aktiivinen ja ahkera. Työkkärin kanssa asioinnista en edes halua kirjoittaa.

Voisin kirjoittaa myös siitä, miten haluaisin pystyä olemaan järkevä aikuinen: Sellainen, joka ei polta mikrokupua kiinni lieteen, tapa kukkia kuivuuteen ja osaa selviytyä arjesta kutakuinkin hyvin arvosanoin. Sellainen, joka ymmärtää hitusen verran enemmän muidenkin näkemyksiä ja osaa tehdä kompromisseja edes joskus. Ennen kaikkea järkevän aikuisen pitäisi kai osata ottaa vastuu omasta elämästään.

Voisin myös kirjoittaa kadotetusta itseluottamuksesta tai kollegan kauniista sanoista kulttuuripääkaupungin päättäjäisissä. Voisin kirjoittaa aamuöisin vaivaavista ajatuksista: Haaveista, läheisyyden kaipuusta, villeistä unelmista, hassuista ajatuksista, joille hymyilen itsekseni.

Voisin kirjoittaa myös siitä, miten paljon mietin kirjoittamisen vaikeutta. Pyörittelen päässäni tarinan aihioita, elättelen hulluja haaveita, mutta en kuitenkaan tartu tietokoneeseen aloittaakseni. Pelkään kai liikaa epäonnistumista tai pelkään antavani itsestäni liikaa maailmalle. Tästäkin tuli nyt vain tällainen – räpellys vailla punaista lankaa.

Aivan lopuksi voisin kirjoittaa siitä, miten viikon päästä on joulu. Se on tullut niin äkkiä, mutkan takaa. Tänä vuonna en ole ostanut lahjoja, kirjoittanut yhtään joulukorttia. Pipareita sentään leivoin. Joulumieltä saa näinä ankeina aikoina etsiä.

Menen maalle vähintään viikoksi. Lähtö on jo ylihuomenna. Viikko vanhempien luona kuulostaa haasteelta, vaikka on ihan kiva mennä pitkästä aikaa kotiin.