Viime päivät on ollut vähän herkkä olo. Olen maannut iso sisustustyyny kainalossa etsien hellyyttä ja turvaa, puristaen tyynyä vatsaani vasten.
Sanoin joskus eräälle entiselle heilalle, että opettelen kissani avulla hellyyttä ja läheisyyttä. Mies naurahti. Mutta totta se on. Sen oppiminen, ettei läheisyydessä ja hellyydessä ole mitään häpeällistä ja tuomittavaa, on ollut pitkä ja kivinen tie.
Lapsuuden kodissa ei koskaan kosketeltu. Opin pitämään kiinni omasta henkilökohtaisesta tilastani. Muistan, miten kamalalta tuntui se, kun opettaja halasi aina todistustenjaossa. Se suorastaan sattui. Opin siihen, ettei tunteista voi puhua tai avautua murheistaan muuten kuin kirjoittamalla tai tunkemalla sormet syvälle koiran pehmeään turkkiin. Opin kertomaan pahasta olostani vain aggressiivisuudella, enkä tarvinnut mielestäni ketään.
Vasta aikuisiällä avautui vähitellen toisenlainen maailma, kompastellen ja hapuillen. Maailma, jossa kaikista asioista saa ja pitää puhua. Maailma, jossa tunteille on nimi ja niistä ei tarvitse vain vaieta. Maailma, jossa asioita voi pohtia ennen kuin hermostuu, keskustella rauhallisesti yrittäen kuunnella myös toista puolta.
Mutta se fyysinen läheisyys, se on edelleen vaikeaa. Olen yrittänyt opetella sietämään sitä vähitellen, myöntämään sen, että oman läheisyyden kaipuun ja herkkyyden saa myös näyttää. Silti en ole edelleenkään kovin helposti lähestyttävä ihminen. Jos joku tulee liian lähelle liian äkkiä, jarrut iskevät pohjaan hyvin nopeasti. Sitä on joskus ollut joidenkin ihmisten vaikea ymmärtää. Silti vietän yöni sisustustyynyä puristaen.
Kissa opettaa läheisyyttä myös siinä mielessä, että se ole mikä tahansa halinalle, vaan hyvinkin itsetietoinen elävä ja tunteva olento. Itse asiassa kissa on hyvin samantapainen olento kuin minä: Tarkka omasta tilastaan, eikä päästä vieraita lähelle helpolla. Sen erottaminen, milloin saa koskea ja milloin vastaan tulee kynsiä ja hampaita, opettaa kunnioittamaan myös muita eläviä olentoja.
Silti se saa välillä käsittämättömiä hellyydenpuuskia ja hieroo poskeaan poskeani vasten. Joka kerta kun kissa tulee oma aloitteisesti syliin, se tuntuu riemuvoitolta. Silloin tunnen suurta kiitollisuutta, juuri minä olen kissan rakkauden arvoinen.
Vasta viime aikoina olen onnistunut myöntämään itselleni, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Ihminen tarvitsee aina toisia ihmisiä - tai ainakin jonkun eläimen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti