Verta pikeä ja kyyneleitä

En muista, olenko kertonut täällä  viime kevään kenkäprojektistani. Muistaakseni en ole kuitenkaan muuta kuin korkeintaan maininnut siitä ohimennen.

 Tein siis viime keväänä elämäni ensimmäiset keskiaikakengät Aidanin opastuksella täällä Unikankareella. Minulle se oli osoitus siitä, miten tämä harrastus etenee pienin askelin.

 Tänä syksynä tuli kymmenen vuotta täyteen aktiivista tiede- ja taidepiiriharrastusta ja joskus maalis-huhtikuussa tulee täyteen täysi kymppi ekasta tapahtumasta.

Se oli Aarnimetsän Akatemia Poukan Lintukodossa. Muistan sen, miten koko viikonlopun tuprutti lunta ja nukuin yöni märän viitanhelman alla viluissani. Muistan elävästi myös sen, miten silloinen kuningatar avasi huussin oven ronskisti salvan vääntäen ja yllätti minut tarpeillani. Tajusin tosin kohdanneeni kuningattaren näissä epäilyttävissä olosuhteissa vasta, kun hovi alkoi hetken kuluttua. 

Siinä se on -miltei valmis kenkä!

Jos palataan näistä iloisista tapahtumamuistoista nykypäivään, niin kengät olivat minulle aika pitkän haaveilun ja suunnittelun vaatinut projekti. Ajattelin, että joskus vielä ne kengät hommaan, vaikka siihen voi mennä hieman aikaa ja vaivaa.  

Kenkäpulmaan mietti vuosiin ratkaisua: Köyhällä ei ole oikein varaa ostaakaan ajanmukaisia kenkiä ja ajattelin, etteivät taitoni riitä itsevääntämiseen. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että kengänteon opettajia on seurassamme niin vähän. Olimme etsineet vuosia kenkäkurssin pitäjää, kunnes Aidan tarttui hommaan. 

Minun uudet kenkäni ovat nekin asteittaisen prosessin tulos. Flein teki minulle kengänkaavat alun perin juuri muutettuani Unikankareelle. Selvittyään kolmesta muutosta ja vuosista vaatehuoneen syövereissä nuo kaavat toimivat pohjana Aidanin tekemälle kaavoitustyölle. Ero uuden ja vanhan kaavan välillä on valtaisa: Joko jalkani ovat pienentyneet hieman tai sitten vanha kaava oli jo alun perin jättikokoa. 

Ompelu oli välillä melkoista itsensä haastamista: Kirosanoja kuului, neuloja katkesi ainakin viisi ja taisipa muutama veriuhrikin nahanpaloille tirahtaa. Erityisen kamalaa oli paksun tuplapohjan ompeleminen. Tajusin, että nahan ompelu ei ole ehkä minun juttuni, mutta siinäkin voi kehittyä. Pari viikkoa sitten ommeltu nahkakansio onnistuikin jo paljon kivuttomammin, mutta se olikin sohvaeläintä.  Kengät eivät ehkä ole ehkä niin hienot kuin kalliilla rahalla hankitut, mutta ne on tehty sentään itse ja niillä on tarina. 

 Juuri tästä mielestäni on keskiaikaharrastuksessa kysymys. Ei se ole niin tärkeää haalia kamalasti materiaa ja ostaa kalliilla hienoja tarvikkeita. Tärkeintä on kuitenkin harrastaa omalla tasollaan ja kehittyä vähitellen, oppia uusia taitoja ja nauttia siitä, mitä itse tekee. Kokeilla erilaisia juttuja ja opetella uusia asioita vertailematta itseään muihin.

Yritän myös pitää itse nämä mielessä silloin, kun toisten hienot telttaviritelmät ja muut kalliit varusteet välillä alkavat ärsyttää. Yritän muistaa myös se, etteivät toisten hienommat varusteet ole itseltä pois. Tällaisena työttömänä ja köyhimyksenä on vain pakko harrastaa sillä tasolla, mitä omat resurssit ovat ja tehdä sen, minkä tekee sydämellä ja nauttien. Onneksi tässä harrastuksessa on myös monta puolta, jossa ei vaadita niin suuria rahavaroja ja käsitöihin käytetty aika ei maksa mitään. 

 Aivan viimeaikoina olen antanut itselleni luvan tehdä asioita omalla tasollani, siten kuin hyvältä tuntuu. Olla pingottamatta liikaa autenttisuuden suhteen ja keskittyä enemmän omaan hyvään oloon kuin siihen mitä ei ole tai mitä ei osaa.

Tiedän, että en ole mikään tutkijatyyppi: Minulla ei riitä kärsivällisyyttä kahlata läpi lähteitä ja vertailla niitä keskenään, enkä jaksa pohtia detaljeja loppumattomiin. Olen enemmän mutkat suoriksi vetävä käytännöntyyppi, joka tykkää asettaa itselleen realistisia tavoitteita. En pyri tekemään liian hyvää, vaan sellaisen kuin taitoni antavat myöden. Silti tällaisillekin  hiukan suuripiirteisille luonteille on kai oma paikkansa. 

Kengät kuvastavat hyvin myös sitä, mikä minulle on seurassa tärkeintä. Olen vasta aivan viimeaikoina tajunnut, miten kiitollinen saan olla siitä, että olen saanut koko harrastushistoriani ajan osallistua viikoittaisiin harrastuspiireihin. Kaikissa paikallisyhdistyksissä ei suinkaan ole niin, saatikka jos asuisi jossain periferiassa pitäjien ulkopuolella.

 Viikoittainen harrastuspiiri on ollut uskomaton henkireikä: Kivaa tekemistä, ihania ihmisiä, paineetonta sosiaalisuutta ja ennen kaikkea vahva paikallinen yhteisö. Minulla on ollut aikoja, jolloin ei ole ollut aikaa, varaa tai energiaa käydä tapahtumissa, mutta tiede- ja taidepiirissä olen aina käynyt muutamia lyhyitä taukoja lukuun ottamatta. Haluankin kiittää kaikkia teitä, jotka olette kanssani tätä harrastusmatkaa pitemmän tai lyhyemmän ajan taivaltaneet ja jakseneet tehdä työtä paikallistoiminnan eteen. 

Tein juuri  pitäjän tiede- ja taidevastaavan raportin ja täytyy kyllä sanoa, että olen muutenkin ylpeä Unikankareesta! Viime keväänä ja tänä syksynä keskiaikaa on Unikankareella voinut harrastaa parhaimmillaan jopa neljänä iltana viikossa. Mahtaakohan jokin muu pitäjä päästä samaan?