Ihan mieletöntä!

Kyllä Suomi on hassu maa: Täällä etelässä ollaan jo ihan kevätfiiliksissä ja leskenlehtiäkin löytyy. Silti ei tarvitse matkata kuin pari tuntia junalla Keski-Suomeen, niin vastassa on täysi talvi.

Pääsiäisenä pääsin viettämään aikaa lapsuuden intohimoni hiihtämisen parissa pitkästä aikaa. Olin ollut huolissani siitä, että pääsiäisen takia liikunta jää väliin, mutta tosiasiassa viihdyin keväthangilla kolme kertaa päivässä. Laskin, että parhaimmillaan tuli hiihdettyä noin 21 kilometriä päivässä. Se on ihan jo hyvä saavutus parin vuoden tauon jälkeen.

Oli hienoa huomata, miten oma rohkeus laduilla lisääntyi päivä päivältä. Aluksi jännitti riittääkö kunto, pysyykö pystyssä ala- ja ylämäissä ja jyrkissä mutkissa ja tuleeko jalkapohjan lihakset kipeäksi. Loppuajasta antoi hiihtolenkeillä suksen luistaa huomattavasti rohkeammin.

Jalkapohjassa päkiän vieressä on nimittäin sellainen lihas, jota ei ilmeisesti muuten tule juurikaan treenattua. Sen olemassaolon tuntee vain pitkän hiihtolenkin jälkeen. No, tulihan ne lihakset kipeiksi, mutta hyvällä tavalla. Aamulla sängystä noustessa vatsalihaksetkin muistuttelivat olemassaolostaan. En ollut aikaisemmin tajunnut, miten kokonaisvaltaista treeniä koko keholle hiihtäminen onkaan.

Samalla huomasin ilokseni, miten paljon kuntoni on kohentunut. Edellinen aikuisiän hiihtoinnostus katkesi muutaman pienen hiihtolenkin jälkeen juuri jalkapohjien kipeytymiseen. Nytkin jalkapohjissa tuntui, mutta ei niin paljon, että lenkkiä oli tarvinnut jättää kesken.

Aikaisemmin vedin lyhyitä lenkkejä, nyt menin rohkeasti järven ympäri metsälenkin kautta. Jouluna jo parin kilometrin kävely hengästytti, nyt 7 kilometrin hiihto sai sopivasti hien pintaan, muttei tuntunut missään vaiheessa liian raskaalta.

Mikä siinä hiihdossa on sitten niin kivaa? Hiihdellessä pääsee nauttimaan omasta rauhasta ja mahtavista maisemista. Sukset vaan suhisevat tyhjällä ladulla.

Korvessa voi rauhassa hihkua mäen päällä voitonhuudahduksia. Pääsiäisen aikoihin tuli hihkuttua enemmän kuin aikoihin. ”Ihan mieletöntä!”, kaikui autioilla laduilla aika hyvin.

Oman järven laduilla tulee harvoin kukaan vastaan, joten ei tarvitse pelätä ohikiitäviä himohiihtäjiä. Ladut on vedetty isän vanhasta puukelkasta muokatulla latukoneella pitkin auraamattomia metsäautoteitä ja järvenselkää. Hirvet vaan tallovat ikäviä kuoppia pitkin poikin latua. Mutta sehän on vain hyvää tasapainotteluharjoitusta. Tulipa lenkeillä bongattua myös jäniksen, suden ja olettavasti karhunjälkiä. Tällainen korpien hiihtoharrastus on siis melkoista arjen luksusta.

Tänäänkin tuli taas hihkuttua, tällä kertaa Turussa. Tein heti aamutuimaan kävelylenkin meren rantaan Uittamolle. Sulanut Pitkänsalmen selkä oli niin hieno näky, että piti vähän innostua koiran ulkoiluttajien kauhuksi. Ihanaa, että asun nyt näin lähellä merta. Veden äärellä rauhoittuu sopivasti. Uittamon lenkitkin sujuvat nyt kevyemmin kuin pari kuukautta sitten.

Olen yhä enemmän päätynyt siihen, että minulle sopivat parhaiten hiukan ehkä yksitoikkoisetkin yksilölajit kuten hiihto, vesijuoksu ja uinti. Siis semmoiset lajit, joissa voi samalla pohtia omia juttuja ja kilpailla vain omaa itseään vastaan.

Mieluiten liikun luonnossa, radan kiertäminen uimahallissa alkaa helposti kyllästyttää. Onneksi vajaan kuukauden päästä pääsee jo maauimalaan.

Yksilölajien vastapainoksi on sitten kiva harrastaa välillä jotain, missä on vähän enemmän haastetta. Lindy hopissa haasteena on paitsi uusien liikeratojen opettelu, myös oman kehonsa ja tanssipartnerin kehon kuunteleminen. Tanssi on ennen kaikkea yhteistyötä ja parin välistä kommunikaatiota. On hyvä opetella yhteistyötä ja kommunikaatiotakin välillä, ettei elämä mene vain yksin puurtamiseksi.

Viime aikoina minua on myös vähän houkuttanut kokeilla juoksuharrastuksen aloittamista. Kynnys on aika korkea. Juoksun oli se juttu, jota inhosin jo lapsena. Rintaan sattui, joka paikka hölskyi ja luokkakaverit ilkkuivat huonolle motoriikalleni. Kaikista pahimpia liikuntatraumoja pesäpallon lisäksi onkin koulun jokavuotinen mailinjuoksu.

Toisaalta voisi olla vapauttavaa huomata pystyvänsä johonkin, missä on ollut aina tosi huono. Minua jännittää myös, miten polvet kestäisivät juoksemista.

Välillä minua jopa suorastaan huolestuttaa liikkumisintoni. Joka päivä on liikuttava edes vähäsen. Huomaan olevani melkoisessa endorfiinikoukussa. Välillä toivoisin, että elämässäni olisi jotain muutakin sisältöä kuin painonpudotusta, liikuntaa ja käsitöitä.