Kuplien kilvoittelua

Tänään opin taas, miten tässä maailmassa joskus pienetkin asiat voivat olla merkityksellisiä, oppimisen paikkoja.

Olin nimittäin ostanut kirjastoon tenttiinluvun lomaan pullon mineraalivettä.

Syvennyin tenttikirjaani enemmän tai vähemmän aktiivisesti, kun kuulin ovelta melua. Nostin katseeni kirjasta pullon yli ovelle. Samalla huomasin, että tuossa mitättömässä pullossa oli käynnissä aivan mieletön elämä.

Pienet kuplat kävivät omaa hidasta kulkuaan kohti vedenpintaa pitkin pullon kylkeä. Toiset isommat saattoivat saada yhtäkkiä töytäisyn ylöspäin kiitäen ylöspäin, kunnes saavuttavat haluamansa. Pinta värähtää ja kupla on poissa.

Samaan aikaan kuitenkin kymmenet kuplat aloittavat oman taipaleensa, kuka hitaammin kuka yhä nopeammin kiitäen. Toiset jäävät pullon pohjalle kun naapuri ampaisee vuorollaan ylös kohti korkeuksia. Ajallaan kukin kupla saavuttaa kuitenkin pinnan – ja poks kupla on poissa. Pinta värähtelee ja kuplat leikkivät veden pinnalla viimeistä ja ensimmäistä kertaa.

Kuplien tanssi kohti pintaa on helppo nähdä selviytymistaisteluna matkasta kohti saavuttamattomalta tuntuvaa täyttymystä. Samalla se on myös ikiaikainen kertomus siitä, miten käy kun yrittää saavuttaa liikaa. Vahalla pinnoitetut siivet eivät kestä auringon kuumuutta ja ylempi voima tuhoaa hybrikseen syyllistyneen maan asukin. Siitä huolimatta matka ja tavoittelu kohti korkeuksia on tavoittelun arvoinen.

Tuijotin pulloa intensiivisesti kirjaston hiljaisuudessa. Olin jo unohtanut kokonaan huomisen tentin, kaikki velvollisuudet. Koin suorastaan ameliemaista riemua katsellessani kuplien kilvoittelua.

Mietin, kuinka monta miljoonaa mineraalivesipulloa ostetaan joka päivä. Mietin, pysähtyykö kukaan silti minun tavallani arkisen, tavallisen vesipullon ääreen pohtimaan olemassaolon kysymyksiä. Ilahtuuko kukaan minun tavoin kuplasten tanssista suuren pullon kylkeä pitkin?

Lempirunoilijani Velimir Hlebnikov kirjoitti, että kaikkeus on vain simpukka pohjalla helmenä pätöinen minä. Minä voisin puolestani kirjoittaa, että ihminen on kuin hiilihappokupla vesipullon pohjalla, vaikka se ei olekaan niin hienosti sanottu.

Sillä mitä muutakaan minä olen kuin vain kuplanen universumin pullon pohjalla. Kuplanen, joka tarkkailee kohti korkeuksia vääristävän vesimassan yli. Kuplanen, joka saa töytäisyn kohti parempia näköaloja ja korkeampaa ymmärrystä esimerkiksi katsellessaan vesikuplien tanssia pullossa harmaana talvipäivänä. Kuplanen, joka kiirehtii omaa tahtiaan kohti pintaa, vaikka tietää tuhoutuvansa pintaan päästyään. Silti se on sen arvoista.

Joskus harvoin reitille osuu toinen samanlainen kuplanen. Kuplaset töytäisevät toisiaan yhdessä koti pintaa. Toisinaan toinen kupla vain hipaisee kevyesti, kiitää nopeasti omalla kiireisellä matkallaan ylös. Toisinaan kuplat sulautuvat yhteen, jatkavat matkan loppuun saakka yhdessä.

Toiset isot kuplat puolestaan puskevat omalla päämäärätietoisella matkallaan pienet toverinsa takaisin alas. Pinta väreilee - ja poks kupla puhkeaa. Jokainen hetki kuplien maailmassa on erilainen. Osa kuplista puhkeaa, osa syntyy, kaikki ovat jälleen eri kohdissa toisiaan nähden. Kaikki virtaa ja kuplii alati.

Ei niin, että näissä pohdinnoissa mitään uutta olisi. Mutta ei tavitsekaan olla. Kuplien maailma heijastaa ikiajoista asti pohdittuja olemassaolon kysymyksiä. Ehkä jokaisen täytyy kuitenkin saada luoda oma metaforansa, kokea oma töytäisynsä kohti pintaa.