Sadepäivän mietintöjä

Paniikki alkaa vähitellen vallata alaa. Ahdistuksen aihe on sama kuin muillakin opiskelijoilla näinä kiristyneinä aikoina: kesä. Tosiasia on se, etten tiedä, millä maksan ensi kuun vuokran ja millä rahoilla syön ensi kuussa.

Olen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut humanistinrenttu vailla kokemusta työelämästä. 24-vuotiaana työkokemuksen puute on aika huono juttu.

Yhden kesän olen tosin ollut lehdenjakajana ja toisen puhelinmyyjänä. Puhelinmyyjäksi saattaisin ehkä taas päästä, mutta se on niin epävarmaa. Provikkapalkka tulee myynnin mukaan.

Työ oli ainakin silloin henkisesti todella raskasta. Työssä pitäisi oppia nollaamaan ajatukset jokaisen puhelun jälkeen. Yksi negatiivinen asiakas voi pilata koko päivän myyntifiilikset. Ehkä olen yksinkertaisesti liian herkkä alalle. Kestin työtä kuitenkin aikoinaan kolme kuukautta.

Olen väsynyt ylistämään itseäni työhakemuksissa. Tekisi mieli kirjoittaa, että tässä minä olen täysin paska ja kokematon työnhakija. Hakemuksiin pitää keksiä positiivisia puolia itsestään miltei väkisin. Pitää korostaa olevansa aktiivinen järjestötoimija ja muutenkin hyvä tyyppi.

Jo hakemusta kirjoittaessaan kuitenkin tietää, ettei todennäköisesti pääse haastatteluun saakka. Silti pitää yrittää esittää fiksua ja vahvaa.

Opin ensimmäistä kertaa elämässäni työnhaun perusasioita ammattikorkean kirjallisen viestinnän kurssilla. Yliopistossa aiheeseen ei ikinä kiinnitetty huomiota. Väänsin hakemuksia instituutin kursseille lunastamatta ikinä paikkaa. Nyt tiedän, että hakemusten kirjoittamistekniikassani on paljon pielessä. Silti hakemusten vääntö on aina yhtä hankalaa.

Tällä hetkellä en ole ainut opiskelija, joka kamppailee kesäongelman kanssa. Miltei jokaiselle se on ikuinen huolenaihe. Kesätöitä on ollut tänä vuonna tarjolla todella vähän. Lehtien kesätoimittajia haettiin jo joulukuussa.

Yksi opiskelukaverini kyseli jokaisesta turkulaisesta mediasta, pääsisiköhän hän edes palkattomaksi kahvinkeittäjäksi toimitukseen. Sinnikkyys palkittiin. Hän on kesän palkattomana avustajana eräässä ilmaisjakelulehdessä. Itselläni ei riittäisi rohkeus tuollaiseen ikinä.

Olen miettinyt usein tänä keväänä, teinkö oikean ratkaisun hakiessani yliopistoon. Tämän ikäisenä minulla voisi olla oikea ammatti ja ihan oikeaa työtä.

Vanhoista koulukavereista parhaiten tuntuu tällä hetkellä menevän niille, jotka menivät ammattikouluun. Heillä on ammatti ja parisuhde, lapsiakin. Yliopistoihmiset elävät pitkitettyä nuoruutta vailla velvollisuuksia. Vietin vuosia stabiilissa tilassa saman käytävän varrella, samojen ihmisten parissa. Huomaamattani muutuin yhä enemmän heidän kaltaisikseen.

Toisaalta en haluaisi palauttaa takaisin yliopistovuosien opetuksia. On parempi seurata sydäntään kuin ajatella vain taloudellisia realiteetteja. On loppujen lopuksi tärkeämpää kartuttaa henkistä pääomaa kuin hankkia yhteiskunnan arvostamia ulkoisia taitoja. Vaikka yliopistoyhteisön julmuus jäytää osin vieläkin, opin vuosien aikana paljon myös hyviä asioita. Ilman noitakin kokemuksia minä en olisi minä.

Kesän epävarma tilanne vaikuttaa myös keskiaikaharrastukseen. Osallistumisen kesän keskiaikarientoihin on hyvin epävarmaa. En pysty lupaamaan mitään, kun minua pyydetään avustamaan erilaisten kesätapahtumien järjestelyissä. Taitaa jäädä ensimmäistä kertaa vuosiin kauan odotettu Nuijasotakin välistä. Tilanne jäytää niin, että pukuprojektitkin ovat jäässä.

Vaikka monesti korostetaan sitä, miten halpaa harrastaminen on vapaaehtoisuusperiaatteen ansiosta, syö tapahtumiin osallistuminen kuitenkin ison loven opiskelijan budjettiin. Pukuprojektit ja käsityöt vaativat ajan lisäksi myös paljon rahavaroja. Monesti autenttisempi ratkaisu on myös kalliimpi ratkaisu.

Onhan toki olemassa paljon myös ilmaista kivaa. Seuran viikkopiirit ovat aina ilmaisia. Niissä näkee ystäviä ja pääsee nauttimaan tunnelmasta. Vanhoja käsitöitä voi yrittää sada valmiiksi. Voi lukea hyvää kirjaa omasta tai kirjaston kirjahyllystä. Voi keskittyä mietiskelyyn ja ystävien seuraan.