Onnen murusia

Kirjoitin juuri äsken fecebook-profiiliini sanat: "Eveliina on pitkästä aikaa rehellisesti sanottuna onnellinen." En nyt tarkoita sellaista öllömakeaa, siirappista ja rakkaudentäyteista tunnetta, vaan jotakin syvempää elämänhallinnasta ja elämänasenteen muutoksesta kumpuavaa fiilistä. Jo jonkun aikaa on ollut sellainen tunne, että ajoittaisista epäonnen puuskista huolimatta minulla on kuitenkin pohjimmiltaan kaikki asiat hyvin, tai ainakin sillä tolalla kuin ansaitsen, ja jonkinlaista tyyntä elämän riepottelevien myrskyjen jälkeen on havaittavissa. Olen kuluneen vuoden aikana sitoutunut mielessäni aiempaa en enemmän alaan, jota opiskelen, asuinpaikkaani. Jotenkin vain tyytynyt siihen että asiat tulevat olemaan näin ainakin jonkun aikaa, eikä ole kiirettä hötkyillä yhtään mihinkään tässä elämänjunan kyydissä saatikka tarvetta tietää sen seuraavaa pysäkkiä.

Opiskeluasioissa olen kuluneen vuoden aikana löytänyt tosi vahvasti sen oman juttuni, sen tien jota tahdon yrittää kulkea eteenpäin. Pitkällisten pohdintojen ja epäröintien jälkeen olen lakannut spekuloimasta kaiken opiskeluraatamisen mielekkyyttä ja tajunnut, että en ehkä hallitse alaa hyvin, mutta kuitenkin laajasta oppiaineitten spektristä se sopii minulle ehkä parhaiten ja ennen kaikkea tuntuu kaikkein mielekkäimmältä minulle juuri nyt. Olen myös huomannut aivan viime aikoina hyvien sivuaineiden tärkeyden monipuolisempaa kuvaa antiikista tuomaan ja aionkin syventyä jatkossa entistä enemmän esim. kulttuurihistoriaan laitoksen tarjoamien opintojen lisäksi. Olen myös tajunnut, että opiskelujutuista on aivan turha stressata kohtuuttomasti etukäteen; aion vain yrittää parhaani ja aika näyttänee, onko se tarpeeksi. Moni laitoksen ulkopuolinen ystäväni kyseenalaistaa jatkuvasti opiskeluni järkevyyttä, mutta minulle vastapainona epävarmalle tulevaisuudelle ja työtilanteelle se tarjoaa ajoittain parhaimmillaan sellaisia mielihyvän ja ymmärryksen hetkiä, että jo niitten vuoksi kannattaa jatkaa tarpomistaan kielioppiryteikössä.

Toinen tärkeä päivittäin minua riemastuttava ja onnelliseksi tekevä vuoden sisällä elämääni ilmaantunut asia on ihana kissani. Ajoittaisesta rasittavuudestaan ja ylivilkkaudestaan huolimatta päivän parhaimpia hetkiä on se kun kisu kesken leikkiensä kiipeää olkapäälleni, tarraa pehmeillä tasuilla kaulaani ja nuolee poskeani. Ipis on opettanut minulle paljon myös elämän pikkuasioista nauttimisen tärkeyttä: On hellyyttävää huomata, että toiselle voi tulostimen alle juuttunut kynänpätkä, lattialla mönkivä ötökkä tai narun päähän sidottu höyhen olla se päivän paras juttu. On mukavaa tuntea itsensä jonkun elämän kaikkein tärkeimmäksi ihmiseksi, vaikka kysesesä olisikin vain vikuroiva kissanpentu. Kissan myötä koti-illat eivät tunnu enää niin tyhjiltä ja yksinäisiltä, asuntoni saa kodin leiman.

Olen myös pitkästä aikaa saanut jonkinnäköisen spurtin SCA-asioihinkin: Meillä oli aikoinaan Hirvenkylässä hirveän tiivis porukka ja niin hyvin kuin meidät muuttajat onkin otettu Unikankareella vastaan, oli kuitenkin pitkään jotenkin tyhjä olo ja kaipasi jotenkin sitä tiiviimpää ryhmää, mihin kuulua. Nyt taas tuntuu, ettei sitä tarvetta enää ole, osaan seisoa tavittaessa omilla jaloillani ja toisaalta olen myös tutustunut Unikankareen väkeen näiden kolmen vuoden aikana sen verran, että tunnen kuuluvani siihen porukkaan. Tapahtumisessa käymisessä alkaa jotenkin vuosi vuodelta korostua enemmän vanhojen ystävien tapaaminen ja hauskanpito kuin itse keskiaika sinänsä, mitenkään keskiajan roolia väheksymättä. Olen aloittanut keväällä paljon uusia kunnianhimoisia käsityöprojekteja, joista ehkä myöhemmissä teksteissä sitten lisää. Toivoisin vielä ehtiväni/jaksavani syventyä lisää ruuanlaittopuoleen ja reseptien rekonstruoimiseen sekä keskiajan yleiseen kulttuuri- ja tapahistorialliseen puoleen. Onneksi näitä asioita myös opiskelu tukee todella hyvin, vaikka toisaalta välillä on sellainen olo, ettei jaksaisi harrastuksen kautta enää pohtia kouluasioita. Odotan jo innolla heinäkuun Nuijasotaa, jonne matkustan toista kertaa koko viikoksi.

ps. Kesäinen Turku ikkunastani katsottuna auringonnousun aikaan on todella kaunis, mikä ehkä vaikutti osaltaan tekstini euforiseen sävyyn.