Koleralipun alla

Olen lukenut kesäpäivien ratoksi Gabriel García Márquesin Rakkautta koleran aikaan. Kyseessä on harvinaisen ärsyttävä opus. Teoksessa rakkaudesta ropisee kaikki romantiikka. Päähenkilö suorastaan kuvottaa.

Kirja kertoo Florentino Arizan viisikymmentä vuotta kestävästä pakkomielteestä nuoruuden rakastettuaan Fermina Dazaa kohtaan. Pari kihlautuu salaa kirjeenvaihdon seurauksena, puhumatta koskaan enempää kuin muutaman sanan keskenään.

Naisen keplottelijaisä on haaveillut sosiaalisesta arvon noususta tyttärensä avioliiton kautta. Lennätinvirkailijana työskentelevä Florentino ei sovi kuvaan. Niinpä Fermina hylkää hänet ja avioituu koleraa vastaan sankarillisesti taistelevan tohtori Urbinon kanssa.

Florentino Ariza elää viisikymmentä vuotta persoonattomana varjona, kiipeää korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Florentino elää vain sitä hetkeä varten, kun Urbinon joskus kuolisi.

Hän ei kykene rakastamaan ketään, mutta antautuu tunteettomiin seksiseikkailuihin kaupungin leskien ja jopa häntä kuusikymmentä vuotta nuoremman 14-vuotiaan sukulaistytön, holhottavansa kanssa. Kukaan ei opi tuntemaan todellista Florentinoa, hänen salaisuuttaan.

Samaan aikaan Fermina elää vaihtelevia vaiheita avioliitossaan. Lopulta aviopuolisot ovat kuitenkin valmiita antamaan anteeksi toistensa tekemät virheet ja elävät seesteistä vanhuutta.

Kun tohtori kuolee, nuoruuden rakastavaiset tutustuvat uudestaan. Pari karkaa hurjalle jokilaivamatkalle vanhuuden opettaessa tarttumaan hetkeen. Samalla Florentino oppii viimein jotain aidosta rakkaudesta, nuoruuden imelän ideaalin sijaan.

Päätesatamassa laivaan kuitenkin nousee sukulaisia, joille Fermina ei halua paljastaa uutta rakkauttaan maineensa menettämisen pelossa. Laivayhtiön toimitusjohtajana Florentino Ariza määrää laivan purjehtimaan eristyksissä koleralipun alla aina kuolemaan saakka.

Mietin, miksi Florentinon tarina kuohuttaa tunteitani niin paljon. Totuus on, että Florentino Arizassa on ripaus itseäni. Juuri omaa itseä muistuttavat piirteet ärsyttävät eniten ihmisissä ja fiktiivisissä hahmoissa.

En tarkoita, että olisin mikään tunteeton irstailija. Tarkoitan sitä, miten vaikeaa on päästää irti menneisyyden ideaaleista, kokea aitoja tunteita etäisen ihailun sijaan. Miten vaikea on uskaltaa avautua ja tarttua tilaisuuteen, vaikka saattaa polttaa näppinsä.

Mitä irstailuun tulee, tilanteeni on täysin päinvastainen. Minun on vaikeaa päästää toista iholle, niin henkisesti kuin fyysisesti. Elän siinä suhteessa hyvinkin askeettista elämää, tilannetta sen kummemmin kyseenalaistamatta. Olen kai jo menettänyt toivoni, elän muutaman menneisyyden traumaattisen suhteen varjossa.

Vapun korvilla minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin sutinaa. Romanssi päättyi minun aloitteestani. Päädyin siihen, ettei minulla ole resursseja minkäänlaiseen suhteeseen juuri nyt. Ensin pitäisi kai oppia tuntemaan oma itsensä, ennen kuin voi ottaa jonkun toisen mukaan. Tilanne tuntui itsestäkin vaikealta myöntää.

Jostain pitäisi saada lisää varmuutta, rohkeutta, hyväksyntää itseään kotaan ja avoimuutta toisia kohtaan. Olen näissä asioissa epävarma kuin teinityttö. Etenen avoimuuden ja luottamuksen opettelussa pienin askelin.

Mitä tehdä, etteivät piikit nousisi pystyyn aina kun joku yrittää liian lähelle liian nopeasti? Osaan olla tapailun ensiviikkoina todellinen bitch, uskokaa tai älkää.

Sitten kun jonkinasteinen luottamus on saavutettu, minun on todella vaikea sanoa negatiivisia asioita ääneen. Mitä läheisempi ihminen minulle on, sitä vaikeampi niitä on tuoda julki. Patoan asioita, kunnes räjähdän jostain olemattomasta pikkuasiasta. Olen opetellut kritisoimaan, huomauttamaan asioista suoraan, vaikka se on välillä vaikeaa.

Ensin kai pitäisi oppia rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa ketään muuta. Mutta miksi sen pitää olla niin pirun vaikeaa?