Neljännesvuosisata

Viikko sitten sunnuntaina täytin 25 vuotta. On siis aika tehdä jonkinlaista itsereflektiota.

Viime syksyn hektisen paniikin jälkeen alkukevät on ollut laimea. Mikään ei oikein tunnu miltään. Päivät kuluvat kuin sumussa. Mitään ei saa aikaiseksi.

Koulutyö on nyt lähinnä itsenäistä kirjoittamista kotona. Huomio herpaantuu helposti ja aika katoaa keskustelupalstoille tai muuhun turhaan. Viime syksyn ja tämän kevään välimuoto olisi minulle motivoivampi opiskelumuoto.

Joku muutos on silti tapahtunut. Kai se on sitten sitä aikuistumista. Tietty mielenrauha ja seesteisyys ovat löytyneet. Turha rimpuilu velvollisuuksia ja realiteetteja vastaan on poissa.

Samalla on kadonnut se nuoruudelle ominainen tunne, että kaikki on mahdollista ja koko tulevaisuus on omissa käsissä. Kieltäydyn kuitenkin kyynistymästä kokonaan, luopumaan välillä naiivistakin ideologiastani.

Ensimmäinen opiskeluvuosi toimittajakoulutuksessa opetti, että olemassa jotain mitä haluan ja osaan tehdä. Syksyllä mietin jatkuvasti, onko tämä ala minua varten. En usko vieläkään tulevaisuuden uraan uutistoimittajana.

Haluan silti kirjoittaa, kaikesta huolimatta. Kovien uutisten sijaan toivon pääseväni tekemään koskettavia ja juttuja ja henkilökuvia mieluiten kulttuuriaiheista. Talous ja politiikka eivät vain yksinkertaisesti kiinnosta niin paljon. Haluaisin myös panostaa entistä enemmän luovaan kirjoittamiseen.

Alkuvuosi kulttuurikirjeenvaihtajana on ollut yksinkertaisesti mahtavaa. Olen saanut Turku 2011 -blogini suhteen aikalailla vapaat kädet.

Olen päässyt seuraamaan kansainvälisiä tiedotustilaisuuksia aitiopaikalta. Olen saanut kirjoittaa, mistä haluan, milloin haluan ja myymättä juttuideaani etukäteen kellekään.

Tämä vuosi on ainutlaatuinen tilaisuus kokeilla siipiään. Aion ottaa siitä kaiken irti. Se on antanut myös uutta potkua välillä puuduttavaan koulunkäyntiin.

Tiedän nyt, että haluan tehdä jotain tämän kaltaista myös kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeen. Ehkäpä joku voisi joskus myös maksaa siitä?

Vaikka syksy oli kammottava koulupaineineen ja kiireineen, se tarjosi kuitenkin hyvät lähtökohdat kevään toimitustyölle. Syksyssä oli se hyvä puoli, että se pisti ihan oikeasti miettimään asioita. Piti ratkaista, haluaako oikeasti antaa kaikkensa alan eteen.

Minun on entistä vaikeampi motivoida itseäni tekemään jotakin siksi, että se kuuluu tutkintovaatimuksiin. Jos aihe oikeasti kiinnostaa, olen sata lasissa mukana. Jos ei, teen puolivillaista työtä leipiintyneenä.

Yliopistovuosina en juuri koskaan kritisoinut jonkun tehtävän tai tentin järkevyyttä. Ehkä olen opiskellut liikaa tähän ikään?

Välillä ahdistaa kuitenkin se, että niin moni asia on vielä kesken. Erityisesti ahdistus iskee silloin, kun seuraa nuorempia opiskelutovereita, joilla on asiat ulkoisesti paljon aikuisemmalla mallilla. Minä sen sijaan kipuilen paljon turhasta ja säntäilen päättömästi ympäriinsä.

Toivomuksena kuluvalle ikävuodelle on enemmän aikaa itselle ja kykyä sanoa ei. Lupaan kuunnella enemmän myös itseäni ja tarpeitani. Rauhoittumiselle ja rentoutumiselle pitää antaa lupa. On parempi tehdä muutama projekti hyvin kuin monta huonosti.