Tapahtumia ja alisuoriutumista

Eilen tuli sitten se kauan odotettu pääsykoetulos. Opiskelupaikka on nyt plakkarissa ja toimittajaopinnot alkavat vuoden alusta. Olin etukäteen ajatellut riemuitsevani tuloksesta, mutta ensireaktio oli silti yllättävän vaisu. (semmoinen aijaa, pääsin vai...) Vasta myöhemmin iltapäiväsellä tuli semmoinen olo, että jes pääsin kouluun sittenkin, mahtavaa. Sitä tuli sitten palkittua itseään ostamalla erinäisiä kosmetiikkatuotteita ja maailman ihanin pikkujoulumekko, vaikka opiskelijabudjetilla tässä muuten eletäänkin. Edes ostetun mekon yllättävän suuri kokonumero ei harmittanut kuin ihan vain vähän.

Viime viikonloppuna tuli myös oltua taas tapahtumassa. Orimattilassa järjestetty Keppiä ja käsitöitä oli pitkästä aikaa ihanan pieni ja tunnelmallinen tapahtuma. Uusi Herjolfsnäs-mekko edistyi lauantain aikana paljon ja harsinkin sitä aamusta iltaan. Oli hauskaa viettää päivä yhdessä muiden Aarnimetsän käsityöläisten kanssa ommellen ja kankaita leikellen. Muutenkin tapahtuma oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Niin ja Rikissan keittiössä taikomat taivaalliset piiraat ja mehukkaat pihvit olivat oikeasti ihan tajuttoman hyviä.

Tapahtumasta jatkoin sitten matkaani Keski-Suomeen ja tein sunnuntaina pikavisiitin äitin luo sädesäiraalaan Jyväskylään. Maanantaina tavaramäärän nähdessään kauhistunut isä kyyti minut minut kissan kera Turkuun ja hoiti erilaisia korjausurakoita melkein koko päivän.

Sain viimein vaihdatettua vaatehuoneen lampun, joka on siis niin korkealla, etten itse ylety siihen edes keittiötikkaillanikaan. Myös imurista kuuluvien outojen kolinoitten ja pahan hajun syy selvisi: Moottoriin oli päässyt menemään pölyä pölypussin läpi. Polkupyörään vaihdettiin myös uudet renkaat, sillä se oli seissyt renkaat puhki taloyhtiön pihalla useamman kuukauden. Mulla on siis kai virallisesti melkeinpä maailman paras tai ainakin käsistään kätevin isä!

Muuten viimeviikkojen teema ainakin kouluhommien suhteen on ollut alisuoriutuminen. Pitäisi kai sitä vain oppia käsittelemään negatiivista palautetta paremmin. Tässä vaiheessa opintoja vain kaipaisi jotain positiivista tukiryhmää gradupaineitten keskellä. Meillä ainakaan graduseminaari ei ole itsestäni semmoiselta tuntunut.

Seminaarityöni käsittelyn jälkeen en ole käytännössä varmaan kirjoittanut sanaakaan gradua eteenpäin. Olo on semmoinen, että onko sitä ollut täysin idiootti, kun on joskus kuvitellut itsessään olevan edes hitusenkaan akateemisia hyveitä ja haaveillut oikeasti pystyvänsä joskus jonkunlaiseen tieteelliseen työhön. Onko tullut ahnehdittua opintoja liikaa ja liian nopeasti, tajuamatta lopulta asian todellista ydintä?

Tosiasia on vain se että kai se gradu on joskus valmiiksi väännettävä. Mutta silti tuntuu, että on jotenkin aivan liian nuori ja kypsymätön koko touhuun. Ei ole helppoa olla 23-vuotias graduntekijä. Enkä tiedä, onko sen helpompaa jättää gradu roikkumaan sännätessään aivan toiselle alalle, varsinkin kun on kasvatettu siihen, että kaikki aloittamansa hommat pitäisi hoitaa loppuun saakka. Luulen kuitenkin, että uudenvuoden jälkeiset säännöllisemmät arkirutiinit ja opetusohjelmat tuntuvat kyllä helpotukselta tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa aika kuluu lähinnä peukaloita pyöritellen, pitäis-saada-aikaiseksi - tunne takaraivossa tykyttäen.

Listauksia

Neulakon Helenan innoittamana päätin minäkin tehdä pientä listausta kuluneen vuoden käsityöprojekteista ja katsauksen tuleviin suunnitelmiin. Jaksaisikohan tällaista tehdä säännöllisemminkin?

Kuluneen vuoden satoa:

Alkuvuodesta sain valmiiksi 1300-luvun lasketulla kirjonnalla tehdyn vyöpussin. Tuosta onkin tullut joka tapahtuman ja markkinan luottotavara. Tilaa on tarpeeksi säilöä melkeinpä vaikka mitä tahansa!

Sydäntalven juhlaa varten puolestaan pinkin villlahupun, joka ei ole solki/ nappikiinnitystä kuten useimmissa hupuistani, vaan etusauma on ommeltu edestäkin kiinni. Tuota huppua ei ole tullut paljon käytettyä sen huonon istuvuuden takia.

Aloin myös panostamaan entistä enemmän autenttisempaan päähinepuoleen. Uudet ruskeasta villasta letitetyt muhkeat tekoletit näkivät päivänvalon jo syksyn kruununturnajaisissa ja kevään aikana valmistin myssyn Pyhän Birgitan mallia mukaillen sekä sain valmiiksi uuden isomman pellavahunnun ja leukaliinan. Palautin myös pari vuotta Unikankareen Katariinalta lainassa olleet huntuneulat takaisin ja ostin omia neuloja Neulakon puodista (joista tosin muutama hukkui jo tapahtumapaikalle).

Turun markkinoilla koin uudestaan neulakinnasherätyksen., kiitos Sahran! Tähän mennessä valmistunut on kahdet lapaset, yksi keltainen myssy ja yhdet nilkkapituiset sukat, tekniikkana oma kerettiläistyyli hiukan varioiden. Kaikki on kasvivärjättyä villaa, osa jopa ihan itse värjättyä!

Kangassukkiakin syntyi yksi pari Sahralta ostetusta ruutukankaasta. Kangassukkia tarvitsee olla paljon, ne hikoavat helposti ja kuluvat nopeasti kovassa käytössä. Nuijasodassa myös parsin vanhat kangassukkaparini. (Miten kummassa ne reiät tuppaavat ilmestymään aina päikiän seudulle?)

Tein uuden investituuramekon turkoosista villasta ruutukangaskoristein. Mallina oli jälleen kerran Moy Bog Gown hiukan omalle vartalotyypilleni varioiden. Hihat olivat tässä mekossa vain kyynerpäähän ja ilman napitusta. Mekko onnistui hyvin. Istuvuus on hyvä puvun olematta silti liian vartalonmyötäinen. Tässä mekossa kelpaa viilettää tapahtumissa ja vaikka Turun linnassa tarjoilijana!

Investituuran jälkeen muokkasin myös kahden pitäjän yhteisvaatevarastosta kotoisin olevan alusmekon hihoja itselleni paremmin istuviksi. Toisesta pätkäsin hihat kyynärpituisiksi ja toista kavensin hihoja tuntuvasti sopimaan paremmin 13oo-luvun nappihihojen alle. Aluspukujen alkuperäiseksi omistajaksi ja ompelijaksi on pitäjänväen voimalla veikkailtu Lady Isabellaa, mutta mulle ne ainakin istuivat täydellisesti.

Sain myös ommeltua itselleni keittiömekon valkoisesta ja sinisestä pellavasta. Mekko oli testikäytössä viikonloppuna ja tuntui toimivan pituudestaan huolimatta loistavasti. Mekko otti vähän sahrami- ja punaviinivärjäystä leipoessa, mutta se lähti onneksi pesussa. Tätä tulee varmasti pidettyä paljon kyökin puolella, sekä suoja-asuna muissakin sotkevissa hommissa. Haussa on pukuun sopivat soljet, niitä myisi mm. Hiien kissa.

Uusi toppavuorinen huppu on myös nappeja ja napinläpiä vaille valmis. Hupun jujuna on hienosti koristeellisella aitapistoilla yhteen tikatut vuori ja päällikangas. Ompeleen toteuttamiseen meni aikaa, mutta siitä tuli hieno!Laitan kuvia heti, kun löydän kameran laturin jostain...

Tulevia suunnitelmia

Uusi monikäyttöisempi villainen kotte. Vanhasta viinipunaisesta paholaisestani ovat nappihihat käyneet turhan kireiksi, joten ne pitää pätkäistä kyynerpituisiksi. Tarvatta uudelle villaiselle mekolle siis löytyy. Ajattelin palata juurille ja tehdä uuden mekon vanhalla kunnon Herjolfsnäs-kaavalla. Kangas on jo ostettu. Se on väriltään harmahtavan vihreän ruskeaa villaa, joka siis tuntuu vaihtavan väriä melkein joka valossa. Värin olen yrittänyt valita niin, että se kävisi miltei minkä tahansa värisen päällysmekon kanssa. Leikkuusuunnitelmakin on jo tehty, joten puvun leikkuuta ja istuttamista on toivottavasti vuorossa viikonlopun tapahtumassa.

Sydänkuvioisen pinkin helvetinikkunan kunnostaminen Sydäntalvenjuhlaan. Sydäntalven teemana on rakkaus, joten mikäpä olisi tämän parempi pitoasu. Puku on nähty päälläni kaiketi vain kerran aiemmin, Akatemiassa pari vuotta sitten. Käyttö on jäänyt vähäiseksi, koska sen kiilat alkavat levenemään liian alhaalta ja sivuaukot aukenevat ehkä vähän liiankin alas. Korjausoperaationa toiminee siis sisäänotto olkapäistä.

Vanhojen kirjontaprojektien loppuunsaattaminen. Niitä riittää ja osa niistä on ollut lepotilassa ainakin parivuotta. Hermot vievä, tarkkaakin tarkempi silkkikirjonta, istuintyyny, uusi 1300-luvun laskettu projekti... Mistäköhän löytäisi aikaa vielä niillekin?

Valintoja ja tanssinhurmaa

Unikankareen emännöimä historiallisten tanssien leiri, jossa olin pääkokkina, on nyt onnellisesti takana. Tunnelmointiani viikonlopusta sekä kiitokseni keittiön väelle löytyy Unikankareen-blogista , jonne yritän myös ehtiä lisäämään muutaman kuvasen tanssileiristä. Leirin jälkeiset päivät ovat menneet kuin sumussa, suorastaan yliväsyneen hysteerisessä tilassa, vaikka olen nukkunut useampana päivänä kellon ympäri. Alkaisikohan nyt viime viikon stressivalvomisesta olevat univelat olla kuitattu?

Leiri sai minut jälleen vuosien jälkeen innostumaan historiallisista tansseista. Luulen, että rupean käymään piyäjän tanssipiirissa säännöllisesti. Tapahtumissa tanssi-innostus tuntuu kulkevan aalloittain, sillä se on se puoli, mistä moni harrastuksensa aloittaa ja sitten myöhemmin tanssiminen jää syystä tai toisesta vähemmälle. Tanssiasissa oli myös mukavaa päästä tanssaamaan ilman, että kukaan huutelee ohjeita tai ilman jatkuvasti ohjeita halavien uusien tanssiharrastajien joukkoa.

Uudet ihmiset ovat harrastuksen elossapitäjiä, mutta välillä on ihan kiva päästä tanssimaan siten, että kaikki osaavat yleisimmät tanssit suurinpiirtein ulkoa. On myös mukava, jos yhteisen hauskanpidon ja tekniikkanillityksen suhde on suurinpiirtein oikea ja se nillityskin on pääosiltaan huumorisävytteisesti esitettyä. Tämä koskee siis kaikkia muitakin harrastamiani tanssilajeja.

Alkuviikko onkin ollut aika tanssipainotteinen. Maanantaina kävin pitkästä aikaa Unikankareen tanssipiirissä, jossa käytiin läpi mm. Kaarinan tanssileirillä konstruoimaa uunituoretta tanssia Dance Master's Doodle eli kotoisammin Tanssimestarin töherrys. Tanssin nimitys tulee koreografimme sotkuistakin sotkuisammasta suunnittelupaperista, josta selvää ei saa kuin maestro itse. Joukolla innostuimme sitten ideoimaan tuohon tanssiin erilaisia päheilyaloituksia. Toivottavasti uusi tanssi saa tulta siipiensä alle ja kehittyy vielä suosituksi tanssiksi....

Tiistaina sitten ehdin taas Lindy Hop-treeneihin yliopistolle. Treeneissä oli parhaimillaan semmoinen olo, että voi vitsit onpa oppinut vajaassa puolessa vuodessa paljon ja kehittynyt ehkäpä ihan kelvolliseksi swingaajaksi. Sellaisten havahtumishetkien takia kannattaa jo tanssia harrastaa, kaikista muista hyvistä puolista puhumattakaan! Mitetin myös sitä, miten paljon swingin harrastaminen on rentouttanut minua ja saanut minut avautumaan ihmisenä ihan erilailla myös hieman vieraammille. Tuntien letkeä fiilis tarttuu arkielämäänkin.

Entäs sitten ne valinnat, jotka mainitsen otsikossani. Ensi viikko on tärkeä viikko: Silloin nimittäin pitäisi tulla ne kauanodotetut pääsykoetulokset. Asian piti olla jo ihan selvä. Jos pääsen sisään, niin aloitan siellä vuoden alusta. Mutta elämä tarjoaa taas muunlaisiakin mahdollisuuksia. Nimittäin se Villa Lanten tieteellinen kurssi, jota ei pitänyt järjestää, järjestetään sittenkin! Hakuaika umpeutuu ensi viikon lopussa.

Se pistää osittain suunnitelmia uusiksi: Kolme kuukautta Villa Lantessa olisi sen verran hieno juttu, että sitä ei kannattaisi päästää käsistään, vaikka mieli jo osin halajaisikin toiselle alalle. Kolme kuukautta on kuitenkin sen verran pitkä aika, että siitä aiheutuu arkielämän kannalta ongelmia. Vastuullinen aikuinen ihminen ei varmaankaan lykkäisi kissaansa hoitoon kolmeksi kuukaudeksi vanhemmille, joilla on tärkeämpiäkin ongelmia, kuten nyt äidin vakava sairaus. Juuri viime viikolla isäni, joka on varmaan yksi maailman kärsivällisimpiä ihmisiä eläinten suhteen, nimitti kissaani pirun riiviöksi, koska se ei tule oikein vanhempieni kissojen kanssa toimeen ja muutenkin kuluttaa hermoja kohtuuttomasti.

Toisaalta yksi vaihtoehto olisi vaan pistää paperit sisään ja katsoa sitten mitä tapahtuu, jos käy niin häviävän pieni mahdollisuus, että minut valittaisiin tieteelliselle kurssille. Voihan siihen toiseen opiskelupaikkaan hakea aina lykkäystä ja sitten ei jäisi ainakaan loppuiäkseen jossittelemaan, olisinko päässyt kurssille vai en. Miksi valintojen tekemisen pitää olla aina näin vaikeaa? Miksei vaan voi päättää jotain ja tehdä sen mukaan? Miksi järki ja sydän taistelevat jatkuvasti keskenään? Miksei asiat voi olla yksinkertaisia tai pikemminkin miksi minun tarvitsee tehdä niistä aina niin kohtuuttoman vaikeita omalla jahkailullani?

Olo on samalla lailla semmoinen ihanan vastuuttoman levoton kuin viimeksi joskus teininä. Elämänmuutos on tehnyt ainakin siltä osin siis todella hyvää.

Huppu, kissa ja tyttökirja

Isänpäivä on nyt ohi ja ollaan taas kaupunkisivistyksen parissa lyhyen Keski-Suomen pyrähdyksen jäljiltä. Kissa jäi sine hoitoon, sillä kahtena seuraavana viikonloppuna en ole kotosalla.Ensi viikonloppuna kokkailen renenssihenkisen illallisen tanssileirin väelle ja toivottavati ehdin siinä sivussa muutaman tanssiaskeleenkin ottaa. Sitä seuraavana viikonloppuna puolestaan on vuorossa keskiaikailua Keppiä ja käsitöitä-tapahtuman merkeissä Orimattilassa. Enpä muista milloin viimeksi vai onko koskaan tullut oltua tapahtumassa kahtena viikonloppuna peräkkäin. (Vaikka tuo tanssileiri ei SCA:n järjestämä olekaan...)


Viime viikolla innostuin leikkaamaan nurkissa pyörivistä tilkuista itselleni uuden entisiä paksumman hupun kaavat. Siinä sivussa tuli otettua myös paljon kuvia kissasta pyörimässä kankaan päällä. Kankaan leikkaaminen on vain sellainen homma, ettei se tahdo millään luonnistua ilman kissakavereiden apua tai ainakaan avusta huolimatta.
Kaavana on sama Solfjordin huppu, jolla olen tehnyt edellisetkin hupuntekeleeni pituutta ja kiinnitystä varioiden. Tällä kertaa huppuun tulee toppavuori, jonka "tikkaan" aitapistoilla kiinni päällyskankaaseen saumojen päältä. Samalla aitapisto avaa saumanvarat ja huolittelee ne. Koristeellinen hupun ulkopuolelle jäävä pisto jälki myös miellyttää silmää. Nyt on huppu jo hyvässä vauhdissa ja hamossaan huolitteluja vailla.


Kameran oman muistin syövereistä löytyi myös kuva noin kuukausi sitten ostamastani L. Montgomeryn tyttökirjasta Vanhan kartanon Pat. Vannoutuneelle Montgomery-fanille aikaisemmin suomentamattoman romaanin ilmestyminen suomeksi oli juhlatapaus. Kirja on myös ulkoasultaan kaunein, mitä olen vähän aikaan nähnyt.

Montgomeryn lukeminen tuoreena ja modernina käännöksenä oli vanhoistya käännöksistä eroava, mutta silti hyvä elämys. Kotouttamista oli luonnollisesti huomattavasti vähemmän kuin viime vuosisadan alun suomennoksissa. Minun mielikuvieni Prinssi Edvardin saarelle vanhahtavat suomenkieliset paikan ja maatilan nimet kuuluvat, mutta toisaalta nimien suomentamatta jättäminen on nykyaikaa ja nykyajan englannin kieltä tulvivassa ympäristössä sitä ei kai enää tarvita. Haastavasta käännösprojektista oli kuitenkin selviydytty hyvin ja erään kirjan keskeisen henkilön irkkumurre oli käännetty suorastaan hassun hauskasti kaiketi alkuperäistä matkien. Toivottavasti Patin tarinalle saadaan jatkoa suomenkielisenäkin pian,jotta voi taas käpertyä sohvan nurkaan ja antautua tuoreitten tyttökirjaseikkailujen pariin.