Ihana vappu!

Harvoin oikeasti mielialat vaihtelevat niin nopeasti saman viikon aikana kuin tällä viikolla. Maanantain ärtsyilyn ja tappeluksen jälkeen ja siitä huolimatta vietin aivan ihan vapun. Sää oli mahtava, siitähän kertovat jo palaneet ihoalueetkin.

Löysin semmoisen sisäisen rauhan ja vappufiiliksen, jolla ei ollut mitään tekemistä alkoholin kanssa. Tämä vappu erosikin edellisistä opiskelija vapuista monella tapaa: Koskaan aiemmin en ole mennyt 11 aikaan nukkumaan vappuaattona ja ollut vastaavasti lähssä vappupäivän piknikille niin aikaisin, hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Olin päätttänyt jo etukäteen, että tästä ei mitään känniörvellysvappua tulisi ja olin tyytyväinen, että pysyin päätöksessäni ja hauskaa oli siitä huolimatta. Toki päädyin nauttimaan kuohuviiniä ja siideriä, hienostuneesti ja hillitysti.... Vappumielialaa kohotti myös aivan ihana uusi vappumekkoni:


Yksin kauniista säästä nauttien seuraamieni Vappusoutujen jälkeen päätin mennä vielä ennen ainejärjestön skumppatarjoilua istuskelemaan puistoon uuden Tuhkimo-vapuupalloni kanssa ksän ekasta jätelötöttöröstä nauttien, ja mietin, että olen tämän yhden hetken perusteella viettäni ihanan vapun tapahtui myöhemmin illalla sitten mitä tahansa. Onneksi mitään draamaa ei sentään tapahtunut, vaan pystyimme viettämään vappua sulassa sovussa ainejärjestöihmisten kesken.

Vappupallo olikin sitten huushollissame suuren järkytyksen ja kriisin paikka. Pelokkuus ei yleensä kuulu (usein valitettavasti) uhkarohkean kissani luonteenpiirteisiin, mutta tuota palloa se pelkäsi aivan mielettömästi. Ja minä kun pelkäsin palloa ostaessani kissan repivän sen kappaleiksi alta aika yksikön. Olin laittanut pallon lasitetulle parvekkeelle käydessäni kotona kääntymässä ennen grillibileitten alkua ja tullessani sitten iltasella takaisin kotiin kissaraukka ei uskaltanut mennä ikkunan lähellekään ja hiipi muutenkin matalana huoneessa peläten kai pallon "näkevän". Joku sanoikin minulle, että kissan luonollinen vaisto voisi luulla palloa katossa leijuessaan valtavaksi petolinnuksikin.

Kriisi vain paheni seuraavan päivän iltana kun siirsin palloa hitusen, jolloin se näkyi hiukan paremmin huoneeseen. Kissaraukka vaani palloa matalana vessan ovelta kyyristellen. Sitten siirsin pallon äitini neuvosta parveekkeen lasien ulkopuolelle narulla kiinnisitoen. Sekin vain lähinnä pahensi tilannetta, ainakin aluksi. Pallo kuin liiteli tuulessa näyttäen entistä uhkaavammalta toisin kuin parvekkeen sisäpuolella paikallaan jököttäessään. Onneksi pallosta lähti melkein kaikki "ilmat" iltaan menessä, joten kissa ei enää pelkää sitä enää niin paljon osittain tyhjentyneenä. Uskalsipa kissa eilen iltapäivällä tulla kanssani laittamaan parveketta kesäkuntoon pallon leijumisesta huolimatta. Parvekkeelta lakaistiin pois multa ja kuivuneet lehdet, tilalle istutettiin uusia kevät kukkasia, jotka toivottavasti säilyvät hengissä Rooman yli.

Päätinkin jatkaa vappufiilistä viettämällä kouluhommista vapaan viikonlopun, vaikka hommia olisi vielä tehtävänä vaikka muille jakaa. Kauniin viikonlopun haaskaaminen yliopistolla nyhjäten ei vain tuntunut kovin hyvältä ajatukselta. Mielessäni siintelee hullun toivo siitä, että nyt kun luennot ovat tältä keväältä ohi, saan vaikka mitä ensi viikolla aikaiseksi. Toivottavasti niin käykin. Sunnuntai kun menee Unikankareen käsityösunnuntain emännöinnissä, toivottavasti saapuu joukkoa runsaasti paikalle.

Turhautuminen

Äsken kirjoitetun jälkeen tuntui vain siltä, että jäi paljon asioita ruotimatta. Esiin nousee tietysti taas kysymys siitä, onko tämä kaikkein paras keino purkaa sydäntäni tai lukijoitteni mielestä mielenkiintoisinta luettavaa.

Viimeviikkojen olotilaa kuvaa kuitenkin, muutamia mukavia ajoittaisia valonpilkahduksia lukuunottamatta, parhaiten ehkä yksi sana. Turhautuminen. Turhautuminen tähän ikään, epäkypsyyteen, asioitten käsittelemättä jättämiseen ja välttelyyn. Turhautuminen elämäntilanteeni epävarmuuteen ja siihen tunteeseen, että tuhlaan arvokkaita vuosia elämästäni johonkin, josta en vieläkään näiden vuosien jälkeen osaa päättää, onko se kaiken sen arvoista. Turhautuminen pieniin sosiaalisiin ympyröihin, kaiken staattisuuteen, siihen miten sama kuvio toistaa aina itseään vuosi vuoden jälkeen.

Ja lopulta: Turhautuminen itse turhautumiseen, vastustamaton halu tehdä nopeita ja kenties harkitsemattomiakin ratkaisuja, jotta pääsisi eroon siitä kalvavasta turhautumisen tunteesta. Vastareaktio kypsälle vastuullisuudelle ja järkevälle harkitsevuudelle kehottaisi näyttää kieltä epätoivoiselle yritykselle osoittaa, miten vastuullinen osaan olla, heittää pyyhe kehään ja tehdä jotain vähemmän henkisesti vaativaa, olla hetki poissa ihmisten parista ajatusteni setvimiseksi. Kai sitten kaikilla yliopisto-opiskelijoilla, etenkin graduntekijöillä on välillä tällaista. Varsinkin jos on niin kovin nuori ja tuntee astuneensa liian suurin saappaisiin vailla viitoitusta, minnepäin sitä laajaa elämän suota pitäisi ryhtyä hikihatussa tarpomaan.

Jotenkin on lähes päivittäin ollut sellainen olo, että haluaisi vaihtaa tämän levottoman elämänvaiheen johonkin tylsään ja rauhalliseen elämänjaksoon, vakituiseen työsuhteeseen ja parisuhteeseen yksin tuskastuttavasti taapertamisen sijaan. Toisaalta tiedän myös vallan hyvin, että ehkä se toivottavasti jossain vaiheessa minut kohtaava rauhallisempi elämä on vain kovan tarpomisen takana. Jossain kai se suon reuna häämöttää, kun sen vain joskus löytäisi...

Ehkäpä sitä vanhempana vain nauraa kaikelle tälle, omille pikkukriiseilleen nostalgian sävyttämänä tai aika kultaa muistot aiheuttaen vääristyneen mielikuvan kultaisesta nuoruudesta. Jo muutaman vuoden päästä osaan varmaan katsella näitä tapahtumia varmastikin paljon tyynemmin hieman perspektiiviä ja etäisyyttä saaneena.

Se kuitenkaan poista sitä faktaa, että olo on ollut viime aikoina kuin 13-vuotiaana, vaikka ulkoiset kehykset ovatkin vallan toisenlaiset. Jatkuvasti mieleen tulee muistoja omassa huoneessa mököttäen ja itkeskellen suureksi osaksi vietetystä teini-iästä. Sama ulkopuolisuuden tunne ja se, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen vaivaa edelleen, joskin ehkä hivenen vaimeampana, vuosien jälkeen. Laitoksen väki tuntuu vain minusta välillä kuin henkiseltä yläasteelta hienovaraisine nokkimisjärjestyksineen. En vain enää jaksaisi pyydellä henkisesti anteeksi olemassaoloani ja luonteenpiirteitäni lähes päivittäin.

Samalla tiedän myös, ettei sama vanha parannuskeino, elämän aloittaminen "alusta" taas uudessa ympäristössä ole kaikkein tervehenkisin ratkaisu ongelmiini, jotka kumpuavat pitkälti sisältäpäin. Haluaisinkin löytää jonkun tuoreen ratkaisun ongemiini, jotten päätyisi hiihtämään tyytyväisenä ja sutjakkaasti samoja vanhoja latuja kuin aina ennenkin.

Viikonlopun satoa

Kevät on tullut taas ja antanut toivoa lämpimämmästä vapusta. Eilisen kirpputorikin meni mukavasti suhteuttaen siihen, että paikalle vääntäytyi kuitenkin vain 7 asiakasta. Pääsin kuitenkin tavarasta eroon ja tuottoakin tuli jonkin verran. Ylitsejääneet vaatteet käytiin heuitämässä liikekumppanini Kaisan kanssa kristillisista tasan jakaen UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteisiin. Ylitsejääneet vanhat keskiaikapukuni osti puolestaan Kaisa kaverinsa keskiaikaan sijoittuvaa harrastelijaelokuvaa varten puvustukseksi. Pääsen siis toivottavasti näkemään kätteni jälkeä joskus filmilläkin. Launtai-iltapäivänä päästiin nauttimaan itselleni opsikelijan odottamattomasti luksuksesta eli autokyydistä, kun päätimme ex tempore ajaa Ruissaloon iltapäiväkävelylle lämpimän ja tuulettoman päivän kunniaksi. Ruissalossa tuoksui jo kevät ja ajatuksissa siinsivät aurinkoiset hellepäivät kirjaa lukien ja uiden.


Ylläolevassa kuvassa mina merituulten tuivertamana uudessa lyhyemmässä tukkamallissani...



ja Kaisa puolestaan tarkkailee maisemia Tykistöpatterien luota korkealta mäeltä käsin.

Hyvinmenneestä ja piristävästä viikonlopusta huolimatta ajatukset ja tunnelmat ovat tällä hetkellä aika ristiriitaiset. Viime päivinä ja erityisesti tänään mielessä pyörinyt, miksei elämässä nivoisi tapahtua edes yksikin hyvä asia ilman siihen liittyvä väistämätöntä haittapuolta. Olen vain ehkä liian kärsimättömänä ja kypsymättönä ihmisenä niin väsynyt jatkuvaan hyvien ja huonojen puolien vaakakuppien tarkkailuun ja heilahteluihin. Elämä oli vain joskus niin paljon helpompaa kuin ei pohtinut asioitten monia puolia ja vaikutuksia, pyrkinyt jotenkin kantamaan vastuutaan jatkuvien ulkoisten vaatimusten ja sisäisten paineitten vastatulessa. Ehkä se liittyy jotenkin aikuistumiseen, en tiedä, mutta olen tiedostanut entistä selvemmin sen, ettei ole olemassa absoluuttisesti hyviä asioita, asioita jotka vain tapahtuvat tuoden hyvää mukanaan, niin ettei samalla itse joutuisi luopumaan jostain tärkeästä ja rakkaasta.

Toivoisin myös jotenkin pystyä antamaan tilaa muitten ajatuksille ja mielipiteille, mutta samalla haluaisin, että myös minun mielipiteitäni ja ajatuksiani kunnioitettaisiin samalla lailla, vähättelemättä. Toivoisin omien henkilökohtaisten tunteitteni ja mielialojen vaikuttavan vähemmän toimintani ja ihmisten kohteluun, mutta toisaalta en haluasi sortua turhaan tunteettomaan kylmyyteen, vailla myötätuntoa ja omaatuntoa. Ehkä olen vain liikkunut näissä ympyröissäni liian pitkään, oppinut liian hyvin toisten ärsyttävät tavat ja he minun.

Ehkä viime aikojen ärsyyntyminen kaikkeen on joku mielen keino vihjata minulle, että ehkä olisi aika keksiä jotain uutta, vaihtaa maisemaa ja sosiaalista ympäristöä, kokeilla siipiäni muuallakin kuin Juslenian käytävillä. Ehkä kärsimättömyys ja jatkuva tempoilun halu kuuluu olennaisena osana nuoruuteen ja aikuistumiseen, kuten myös sen tajuaminen, ettei juuri nyt voi tehdä niille omassa elämässä ärsyttäville asioille mitään, ennen kuin on yrittänyt valmistua ja päästä sitä kautta ulos toisinaan ahdistavasta ympäristöstä luovuttamatta. Jos saisin itseni tyynnytettyä jäämään näihin kuvioihin vielä vuodeksi, niin se olisi todellisen järkevyyden riemuvoitto ylitse riuhtovan vapaudenhalun. Mentaalisesti olen jo valmistunutkin siihen ja tavallaan pelkäänkin tehdä suuria ratkaisuja ja ne vaativat jahkailevalla luonteellani runsaasti kehkeytymisaikaa. Miten siis kestää vielä vuosi ja miten ennen kaikkea kestää kaksi viikkoa vuorokauden ympäri jo entuudestaan suorastaan ärsyttävän tuttujen ihmisten seurassa ilman toisinaan väistämättömältä tuntuvaa kinastelua ja riitautumista?

Muutosten aika

Aikaisemminkin blogissani vieraillut lukija varmaan huomaa blogissani ja eritoten sen ulkoasussa tapahtuneen paljon muutoksia sitten viime näkymän. Vanha rakas vihreä blogimalli sai siirtyä uuden selkeämmän ja paremmin gradublogini ulkoasun kanssa yhteensopivan mallin myötä. Samalla päätin poistaa myös linkkilistastani esim. opiskeluasoihin liityviä tai muuten irtonaisilta tuntuvia tai harvoinpäivittyviä blogeja, jotta sivupalkista ei tulisi liian kaoottinen.

Samaan syssyyn toteutin myös pitkään päässäni muhineen ajatuksen englanninkielisestä lähinnä SCA-asioihin keskityvästä blogista, ihan jo kehnon englannin kirjallisen taitoni parantamiseksi. (Joka ei kyllä varmaan oikeasti ehkä ole niin kehno, mutta perisuomalaiseen tapaan englanninkielisen tekstin tuottaminen on minulle todella suuri henkinen kynnys) Varsinainen ensimmäinen englanninkielinen blogimerkintä saa kyllä sinäänsä odottaa huomiseen kellon karattua käsistä ulkoasua säätäessä. Gytha's World on siis lyhyesti ja ytimekkäästi englanninkielisen blogini nimi.

Hassua sinäänsä, että vasta muutama kuukausi sitten argumentoi täällä yhden kaikki elämäni osa-alueet kattavan blogin puolesta, mutta päädyin sittenkin ratkaisun sijoittaa asioita sittenkin enemmän omiin lokeroihinsa. Tämä blogini tulee kuitenkin säilymään pääbloginani ja käsittelen kyllä varmaan tässä kaikenlaista sekalaista eri aihepiireistä. SCA-asioitakin käsittelen täällä entiseen tapaan, mutta yritan keskittää projekti kuvauksia jotenkin tiivistetymmin ja suppeammin englanninkieliselle puolelle. Suomenkielinen blogini toimii siis lähinnä henkilökohtaisemman tilityksen kanavana, vaikka ehkä pyrinkin hivenen sitä tendenssiä vähentämään. Saa sitten nähdä, miten minulle käy kolmen blogin loukussa ja osoittautuuko kokeilu onnistuneeksi. Ja blogiharrastuksen elpymysisestä ei ole vielä vasta vuottakaan...

Muuten tämä viikko on ollut aika hektistä aikaa kuten edellinenkin, eikä pieneltä ärhentelyltäkään ole vältytty. Yhtäkkiä keksitty kotikirpari-idea tuo vielä stressiin oman osansa mm. kämpän vallanneen sotkun muodossa. Sen lisäksi tajusin, että Yläkaupungin Yö:n demo ja sen jälkeinen ekskursio lähestyy uhkaavasti. Noin parissa viikossa pitäisi siis saada vielä kovin levällään olevat kevään kouluhommat siististi pakettiin, jotta voisi olla sitten Roomassa rennoin mielin. Ja sitä ekskursiota vartenkin pitäisi vielä hoitaa yhtäsuntoista pikkujuttua. Jännittää, sillä en ole varmaan koskaan ollut kahta viikkoa yhtä kyytiä poissa kotoa, ja tiivis yhteisasuminen Rooman päässä voi osoittautua kaltaiselleni yksinasumiseen tottuneelle haastelliseksi. (toivottavasti kuitenkaan ei...)

Muutosten aika jatkuu myös muuten heti huomenaamulla, kun menen kampaajalle leikkauttaman tukkaani reilusti lyhyemmäksi. Hyvästi huonokuntoiset latvat ja tervetuloa helppohoitoisuus!