Sosiaalisista suhteista

Kirjoitan nyt tästäkin asiasta tänne, vaikka ehkä yleisen ilmapiirin kannalta ei ehkä pitäisi, mutta itse koen asian oikeaksi. Tänä syksynä on nimittäin ainejärjestöväen parissa noussut kuumaksi perunaksi minun sosiaalinen taitamattomuuteni tietyissä tilanteissa. Se, etten aina ymmärrä muiden tapaa viestiä ja he eivät ymmärrä minun tapaani, se, miten otan asiat aina liian vakavasti. Itsekin olen kyllä huomannut, etten kaikissa tapauksissa ymmärrä aina sarkasmia ja olen jo lapsuudenkodissani tottunut siihen, että asiat yleisesti ottaen ovat niin kuin ne sanotaan turhia vitsailematta.

Olen myös miettinyt, onko kyseessä jonkinlainen kulttuurinen törmäys, sillä aina en ymmärrä länsisuomalaisten huumoria ja tapaa ilmaista asioita oikein, eivätkä hekään aina kultttuuritaustansa vuoksi minun sutkautuksiani. Myös yksinäiset ja synkät ala-aste vuodet vain kirjojen ja kirjoittamisen parissa ovat varmasti vaatineet veronsa tälläkin saralla. Kesät ja viikonloput vietimme lapsuudessa aina maalla, jossa samanikäisiä kavereita ei yksinkertaisesti ollut aarniometsien ja hylättyjen tilojen paikkakunnalla. Koulussa minua kiusattiin todella paljon ja asuin kaukana suuresta lähiökoulusta, jota kävin, joten ei niitä kavereita ollut paljon kaupungissakaan. Ensimmäiset ystävyyssuhteet päiväkodin jälkeen syntyivät kunnolla sitten vasta teini-iässä. Onko siis ihme, etten aina ymmärrä ikäisteni ja minua hiukan vanhempien nuorten aikuisten maailmaa ja kaikkia erityisesti tyttöporukoiden hienostuneita sosiaalisia kiemuroita?

Koen kuitenkin itse olevani luonteeltani nykyään hyvinkin sosiaalinen ja tutustun mielelläni avoimesti uusiin ihmisiin, mutta en ehkä ystävysty niin helposti ja luontevasti kuin jotkut muut tai tunne oloani kotoisaksi sosiaalisissa yhteisöissä. Myös yhteisöllisyys on minulle tärkeää niin keskiaikaseurassa kuin ainajärjestötoiminnassakin. Koulukiusaamisen traumat nostavat aina välillä päätään, mutta olen opetellut laskemaan nämä negatiiviset mielleyhtymät taka-alalle ja pyrin ajattelemaan minua ahdistavia sosiaalisia tilanteita realistisesti tosin siinä aina välillä onnistumatta. Pitäisi vain oppia olemaan ottamatta itseensä kaikista ihmisten ehkäpä ajattelemattomuuksissaan laukomistaan kommenteista.

Pari viikkoa sitten olleen ainejärjestön hyvinvointikokouken jälkeen olen ollut kuin turta henkisesti ja mieleni on täyttänyt suuri suru siitä, että asiat ovat menneet näinkin pitkälle eräitten henkilöitten kanssa. Kokouksessa sain kuulla mm. että eräs ihminen ei halua olla kanssani muuten tekemisissä kuin hyvät huomenet sanoessaan, koska emme ymmärrä toistemme tapaa viestiä ja käsitellä maailmaa ja sen ilmiöitä. Se loukkasi todella syvästi ja en ainakaan haluaisi itse sanoa moista kenellekään, varsinkin kun olin ennen tätä syksyä luullut, että olisimme edes jollain tasolla kavereita samassa ainejärjestössä ja sen hallituksessa toimiessamme. Tällä viikolla olen sitten yrittänyt olla tietoisesti hänen toiveensa mukaisesti olla vähemmän hänen kanssaan tekemisissä ja yrittää olla provosoitumatta puolin ja toisin. On vain niin kovin hankalaa toteuttaa hänen toivettaan vähäisestä keskinäisestä kommunikaatiosta, kun kuitenkin toimimme päivästä toiseen hyvin pienessä yhteisössä ja samojen ihmisten parissa.

En vain pidä siitä, että sosiaalisia vajaavaisuuksiani osoitetaan julkisesti sormella ja kerrotaan eteenpäin, mitä en missäkin sosiaalisessa tilanteessa ymmärtänyt tulkita "oikein" eli niin kuin suuurin osa yhteisömme ihmisistä sen tulkitsisi. Aspergerin syndroomaiseksikin minua kyseisessä yhteisössä syksyn aikana kutsuttu. Toivoisin vain enemmän suvaitsevaisuutta puolin ja toisin, jotta ymmärtäisimme paremmin toinen toistemme virheitä ja vajaavaisuuksia. Itsekin myönnän, etten ole aina provosoituneena toiminut kussakin tilanteessa järkevimmällä tai parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta sitten olen taas toisaalta kuunnellut vuosia toisten ei aina niin itsestäni järkeviltä kuulostavia juttuja kuitenkin näennäisesti ne hiljaisuudella hyväksyen.

Varsinkin kun olen vuoden sisällä kärsinyt niin sisustukseni haukkumisesta yhdistyksen vieraskirjassa kuin kirjastomme kenties yleisimmän hakuteoksen Strengin sanakirjan välistä löytyneistä minusta kertoneista juorulapuista, tällä hetkellä tuntuu siltä, etten vain enää jaksa taistella sosiaalisesta hyväksynnästäni pienessä yhteisössä, jolla on kuitenkin hyvin pieni merkitys Juslenian kolmannen kerroksen ulkopuolella olevassa maailmankaikkeudessa. Ihmiset vaikuttavat siis yllättävänkin lapsellisilta kahvikopinkin päivähoitopaikassa ja mihinkä sitä entinen koulukiusattu raidoistaan pääsisi aikuiselämälläkään.

Rentouttavaa joulunaikaa ja hivenen harrastakin

Sain ainejärjestön hallituksen kautta loistavan tilaisuuden osallistua yliopiston naiskuoron Arrythmicsin adventti konserttiin kansallispyhätössämme Turun tuomiokirkossa. Olin nimittäin miettinyt jo pitkään, että olisi ihanaa päästä kuuntelemaan jotain joulukonsertttia taloudellisesta tilanteestani huolimatta, mutta sitten sain mahdollisuuden päästä tämän illan konserttiin ainejärjestöni edustajana ilmaiseksi. Kirkko ympäristönä sielukkaasta musiikista puhumattakaan nostaa katseen ylöspäin loppumattomilta tuntuviin holveihin ja johonkin korkeampaan voimaan liittyviin ajatuksiin.

En usko kirkkoon tai uskontoon systeeminä, enkä siis ole kirkon jäsen, mutta silti omalla tavallani hyvinkin henkinen ja "uskonnollinen" ihminen. Enemmän kuin johonkin tiettyyn jumalaan, uskon korkeampaan voimaan, joka on paljon mahtavampi kuin järkemme ja ihmisyytemme pystyy käsittämään ja siksi sitä on mahdotonta määritellä ihmisen ylöskirjaamin opinkappalein ja hengellisin kertomuksin. Mielestäni ihmisen tulisi etsiä henkisyyttään ja suhdettaan tähän voimaan sisältään ennemmin kuin tuhansia vuosia vanhoista teoksista, joiden tämänhetkinen sisältö on sitä paitsi muiden antiikin tekstien tavoin pitkän tekstitradition muovaama.

Tykkäänkin omien syvällisten pohdiskelujeni ja sielukkaan kirjallisuuden lueskelun lisäksi käydä kirkkokonserteissa ihan vain rauhoittumassa, selvittelemässä ajatuksiani ja ajattelemassa syvällisiä musiikin soljuessa ympärillä holveissa kaikuen. Viime vuosina on tosin tällainen "sielunhoito" jäänyt väemmälle ja kolme vuotta sitten olin varmaan viimeksi vastaavassa tilaisuudessa. Opiskelijabudjetti ja -elämä riekkumisineen on siis syönyt loven tähänkin. Jotenkin tällainen voimaakkasti omasta itsestä lähtevä hengellisyys tuntuu paremmalta kuin instutionalistuneet kirkot, joissa ylemmän portaan oppineet pyrkivät kertomaan ja saarnaamaan, miten meidän pitäisi ajatella siitä, mikä meillä jokaisella omalla tavallaan on sydämessämme. Joulun aika on minulle kuitenkin yleensä suurta henkistymisen aikaa, vaikka en kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan.

Nuorempana kirkon vastaisuuteni oli suurempaa luokkaa, mutta nykyään huomattavasti laimentunut. Onhan instituution muodostuminen mahdollistanut sen, että voin käydä keskiaikaisessa katedraalissa kuuntelemassa kauniita uskonnollisia sävelmiä ja osaltaan historialliselta merkitykseltään sen, että tarjolla on sivistystä täällä pohjolassakin ja jopa minun kaltaisilleni tavallisille pulliaisille. Sen lisäksi kirkko varmasti tarjoaa henkisen kodin, apua ja lohdutusta monelle sitä tarvitsevalle kurjalle ja yksinäiselle uskonnon aiheuttamista sodista ja kriiseistä huolimatta. Rakastamani latinan kielikin soljuu usein kauniimmin juuri hengellisissä sävellyksissä.

Päätin siis viettää rentouttavaa itsenäisyyspäivän aikaa tässä tenttisuman kiireitten keskellä. Itsenäisyyspäivää vietän perinteiseen tapaan piparinleivonnan parissa ja vähemmän perinteiseen tapaan yhden naisen itsenäisyyspäivään liittyy myös hiukan hienompaa ruokaa, nimittäin erittäin epäisämaalliselta kuulostavaa persikkabrolieri-kastiketta ja astetta jouluisempaa luumurahkaa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti viettää itsenäisyyspäiväkin yliopistolla tekemättömien töiden poarissa, mutta ehtiihän sinne valkoiseen vanerikarsinaan istuskelemaan sitten sunnuntainakin.

Vähemmän ja enemmän

Kiireellisyydestään huolimatta tänään on ollut jotenkin henkisesti levollisempi viikko. Ehkäpä syksyn kriisit ja kasvukivut ovat nyt taas toivottavasti hetkisen poissa. Ainakin olen oppinut paljon uutta itsestäni ja siitä, mitä oikeastaan elämältäni haluan. Ja loppujen lopuksi päätynyt tyytymään lähes kaikkeen ainakin näin pariksi vuodeksi ennen kuin valmistun. Ehkä se on sitten jollain tasolla sitä aloilleen asettumista ja kypsymistä.

Olen kuitenkin päättänyt yrittää vähentää hiukan stressiä ja turhista asioista murehtimista sekä asioita, jotka eivät ehkä tunnu aina niin omilta, vaikka yhteisön paine helposti ajaisikin vastakkaiseen suuntaan. Näihin asioihin kuuluu mm. liiallinen alkoholinkäyttö ja kovin pinnalliselta tällä hetkellä tuntuva bilettäminen ylipäätään. Vastaavasti olen päättänyt yrittää lisätä muiden kiireitteni antaessa myöten henkistä voimaa ja levollisuutta tuovien asioden roolia elämässäni esim. filosofista pohdiskelua yksin tai ystävien seurassa, kirjoittamista, hyvästä kirjallisuudesta nauttimista, ulkoilua ja liikuntaa, kulttuurista ja taiteesta nauttimista. Nämä asiat kun jäävät niin kovin helposti kaiken näennäisesti muka tärkeältä vaikuttavan suorittamisen ja hösötyksen alle. Lisäksi opiskelijana vaikuttaa paljon myös se, että nämä lisäämäni asiat ovat parhaimmillaan ilmaisia tai ainakin suhteellisen halpoja toteuttaa. Ehkä pitäisi vain uskaltaa enemmän olla uskollinen ja rehellinen omalle itselleen, ja kuunnella, mikä tuntuu kyseisellä hetkellä juuri itsestä sopivimmalta ratkaisulta toki loukkaamatta samalla muita.

Pyrin myös tekemään entistä enemmän myös mundiskäsitöitä keskiaikakäsitöitten lisäksi. Vuosijuhlapuvun ompeleminen muistutti minua siitä, miten kivaa voi peruskoneompelukin pitkästä aikaa olla, vaikka toki pidän erittäin paljon kädinompelustakin. Suunittelin myös ehtisinkö neuloa pitsineuleena iltapukuun yhteensopivan metallinhohtoisen stoolan paljasta selkääni peittämään. Vuosijuhlajärjestelyjen suhteen onkin kiireisimmät ajat juuri nyt, kun ensi viikolla olisi tavoitteena lähettää kutsut postitse ja sitä ennen pitäisi olla kaikki juhlien yksityikohdat selvillä. Myös sydärin järjestelyjä painaa päälle, mutta onneksi saa viettää toivottavasti rentoittavan joulun ennen nyt jo järjestelyasioiden vuoksi hullulta vaikuttavaa tammikuuta. En kyllä varmaan toiste järjestä kahta isoa tapahtumaa alle kuukauden sisällä toisistaan. Mutta onneksi on ollut paljon erinomaisia apureita ja neuvojia kummassakin hommassa. siitä suuri kiitos heille.

Keskiviikona minun pitri pitää luonani Unikankareen latina-teemaista tiede- ja taidepiiriä, jota oli muistaakseni joku oikein toivonutkin. Silti paikalle tuli nolla henkilöä. Ei siis selvästikään kuulu aiheista suosituimpiin. Ärsyttää vain, kun olin joutunut kykkimään yliopistolla viiteen saakka saadakseni ison kasan myöhäislatina-aiheisia kirjoja yölainaan ja raahannut kaksin käsin kirjavuoren kämpilleni vain luennon pitämisen takia. Onneksi en ollut sentään leiponut niin kuin aluperin suunnittelin, vaan tyytynyt kaupan pullaan ja glögiin. No, sainpahan ainakin viettää rauhallisen koti-illan kovin hektisen viikon keskellä.

Joulua kohti...

Maanantaina aukesi joulukalenterin ensimmäinen luukku ja se tuntui ihmeen rauhoittavalta, vaikka hommaa piisaakin vielä paljon ennen joulua. Ehkäpä rauhoittumiseni johtuukin sitä edeltäneestä rentoitumisviikonlopusta kerrankin mitenkään opiskeluasioihin liittymätöntä kirjallisuutta lämpimään ja pehmeään vilttiin kietoutuneena lukien. Sain kerrankin luettua joskus lapsena lahjaksi saamani Sofian maailman loppuun asti. Kyseistä opusta muistan aloittaneeni joskus ala-asteella lukuisia kertoja, mutta jumittuneeni aina jonnekin keskiajan ja renessanssin välimaille. Kirja osoittautui yllättävän ajatuksia herrättäväksi vielä tälläkin iällä ja kertaus filosofian historian perusteista on aina paikallaan. Sofiasta toivuttani aloitinkin sitten Pentti Saarikosken tajunnanvirtaista teosta Kirje vaimolleni. Otin kirjan jotenkin todella raadollisena kuvauksena alkoholisoituneen neron elämästä, mutta samalla myös nautin teoksen tarjoamasta ajankuvasta vuoden 1968 Dublinista.

Kirjoja pitäisi lukea ehdottomasti enemmän myös vapaa-ajalla, kun viime vuosina olen yliopisto-opintojen takia kärsinyt ehkä hiukan jonkinsortin lukuähkystä. Vietettyään päivät kirjastolla tieteellistä tekstiä lueskellen ei sitä ehkä sitten enää illalla jaksa tarttua mihinkään kovin kehittävään tai lukijaltaan paljon vaativaan romaaniin. Pitäisikin käydä useammin kirjastossa ja tarttua rohkeasti ja ennakkoluulottomasti myös hiukan vieraammiltakin tuntuviin opuksiin. Yritän nyt ehkä entistä aktiivisemmin elvyttää vanhaa hyvää tapaa, jota olen viime vuodet hivenen laiminlyönyt. Onko jollakulla mielenkiintoisia kirjasuosituksia?

Käsityörintamakin etenee hitaasti, mutta varmasti. Mundisompeluksista vuosijuhlapuku on yksityiskohtia vaille valmis ja sen ompeleminen luonnistui yllättävänkin siististi. Mundisompeluksissa ei ole vereltäkään säästytty: Astuin noin viikko sitten lattialle jääneen purkupiikin päälle ja tuloksena suihkunnut veta sai suorastaan luututa asuntoni lattialta. Onneksi haava kuitenkin parani yllättävän nopeasti. Koitan laittaa tännekin kuvia uudesta iltaouvusta jossain vaiheessa, joskin katsotaan, meneekö se vasta ensivuoteen. Keskiaikaprojekteista kirjotusta pussukasta puuttuu enää noin neljäsosa, joten voin hyvinkin saada sen valmiiksi Sydäriin, kun taas uudelle pitemmälle hupulle ei ole tapahtunut viikkoihin muuta kuin että jäljensin kirjottavat kuviot kertakäyttölakanalle ja olen päättänyt kirjonnan värit. Muta huppu sinäänsä on yhtä saumaa vaille käyttökelpoinen.

Kirjallisuuden, käsitöitten ja koulustressin lisäksi aikaa on mennyt Suunnitelmia punoessa ja iltaisin kynttilänhämyssä fiilistellessä. Suunnitelmista ja niiden toteuttamisesta kertonen sitten myöhemmin, mutta kynttilänvalosta sen verran, että muutama päivä sitten oli sydän miltei hypätä kurkkuun, kun kissa yhtäkkiä päätti ottaa jättimäisen loikan ikkunaaudalta sohvalle palavan pöytäkynttilän yli valkoiset mahakarvat miltei liekkiä viistäen. Hullu otus, niin kuin ei kaksi kertaa jäihin tippuminen olisi ollut tarpeeksi...