Horjuva tasapaino

Tänään tuntuu olo paljon taspainoisemmalta kuin eilen ja sääkin on onneksi rauhoittunut koko yön ja suuren osan aamua riehuneesta myrskystä mukavaksi lenkkeilysääksi. Olinkin äsken pitkästä aikaa lenkillä ja vieläpä valoisehkoon aikaan lähdettyäni yliopistolta tavanomaista aikaisemmin.

Suhteellisen lähellä asuntoani on ihana Virnamäen ulkoilualue, jossa tykkään käydä rauhoittumassa halutessani unohtaa urbaanin maailman miltein tyystin. Näennäisestä kaupunkilaisuudestani huolimatta minussa on näet vielä aika tavalla jäljellä luonnonrauhasta pitävää maalaistyttöä. Kyseinen alue sijaitsee milteipä kävelymatkan päässä keskustasta, mutta on silti säilyttänyt agraarisen luonteensa rantaniityllä laiduntavien lampaineen ja hevosineen. Aurajoen korkealta rantakalliolta on ihanaa katsella alhaalta valomerenä levittäytyvää kaupunkia. Alue on myös kultturihistoriallisesti arvokas, sillä se on säilyttänyt pitkälti alueella sijainneen keskiaikaisen kylän pohjakaavan tiheässä ryppäässä sijaisevine maalaistaloineen. Ulkoilualueen viitat ja infotaulut kertovat alueelta löytyvän paljon menneisyydestä kertovia muinaismuistomerkkejä ja muistelenpa minulla jopa joskus olleen alueelta arkeologisista kaivauksista löytyneen soljen Kalevala Koru -kopio.

Juuri tästä syystä pidän niin paljon Turusta. On nimittäin hienoa, että lähellä keskustaa sijaitsee vielä jonkun verran viljeltyjä peltoja ja Jokivarteen on saanut jäädä yllättävänkin paljon vanhoja maatiloja ikiaikaisille sijoilleen, joissa yhä asuvat ihan tavalliset ihmiset. Jotenkin täällä tuntuu olevan asian suhteen aivan erilainen mentaliteetti kuin kotikaupungissani Jyväskylässä, joskin se voipi johtua myös osittain siitä, että täällä asutus on niin paljon vanhempaa perua. Joskin eräänlaisesta metsä- Suomesta kotoisin olevana kaipaan monesti ihan rehellistä metsää, jota meilläpäin tuntuu olevan joka kulman takana. Virnamäellä on sitäkin pienen pieni pläntti, ja muistan, miten ensimmäisenä Turun kesänäni menin sinne usein haistelemaan kaipaamaani kuusimetsän tuoksua.

Lähetin äsken myös viimenkin eteenpäin keväällä Aarniwalceassa julkaistavan latina-artikkelini, joka oliu sinäänsä ollut pääpiirteissään valmis jo kauan, mutta viimeiset viimeistelevät silaukset viilasin kohdilleen viikonloppuna tyhjän ja pimeän Juslenian rauhassa. Artikkelini otsikoksi tuli nyt sitten Kielioppi, sanakirja, kommentaari - latinistin apuvälineet ja niiden käyttö ja esittelen siinä aluksi vähän kielen yleispiirteitä, latinan opiskelun perusvälineistöä ja sen jälkeen painotan enemmän myöhäislatinan näkökulmaa selostamalla yleispiirteiltään klassisen ja myöhäislatinan eroja sekä esittelemällä myöhäislatinaa käsittelevää kirjallisuutta. Artikkelista tuli siis lähinnä eräänlainen kommentoitu kirjalista.

Artikkelin kirjoittaminen niin, että ei säikyttäisi liian monimutkaisilla horinoillaan pois alkeitten opiskelusta mahdollisesti kiinnostunutta maallikkoa, mutta samalla niin, että olisi uskollinen asioitten tieteelliselle pohjalle, oli yllättävän vaikeaa. On hankalaa, kun ei tiedä mitään mahdollisten lukijoittensa lähtötasosta ja siitä miten paljon he tietävät esim. termistöä etukäteen ja miten paljon vaativat minulle alan opiskeljana tavallaan itsestäänselvyyksinä pitämieni asioiden selvittelyä. Sen lisäksi pelkään artikkelistani tulleen sen verran tylsä ja kuiva, että suurin osa ei jaksa lukea sitä kovinkaan pitkälle tai, että olen huomaamattani kirjannut ylös jonkun täysin todellisuuden vastaisen väitteen. Onneksi kirjalistani kommentointi on luonteeltaan aikalailla mielipiteenomaista ja toivottavasti myös lukijat osaavat ottaa sen siten, eivätkä absoluuttisena totuutena kunkin teoksen käytettävyydestä. Nyt on kuitenkin jokatapauksessa huojentununeempi olo, kun on saanut tekstin puserrettua kokoon jonkunlaiseen itseä tyydyttävään muotoon. Yksi asia poissa päiväjärjestyksestä, mutta monta uutta ovella...

Tunteitten mylleryksessä vol 2

Pitäneepi vielä jatkaa aikaisempaa tämänpäiväistä pohdintaani. Edellisestä raapustuksestani sai ehkä sellaisen kuvan, että opiskelusiat olisivat suurin elämäni ongelma tällä hetkellä. Ne ovat kuitenkin vain pieni , mutta tietysti pajon epävarmuutta lisäävä osa sitä ongelmien ja puutosten kenttää, jonka keskellä tällä hetkellä tunnen eläväni. Taloudellisen epävarmuuden ja opiskelumotivaation lisäksi ikuisuusongelmani tuntuu olevan parisuhde tai pikemminkin sen puute, josta olen kai monesti tännekin kirjoittanut.

Olen miettinyt pitkään, miksi koen sinkkuuteni sellaisena ongelmana ja epävarmuuteni ja onnettomuutena aiheuttajana kuin koen, mitä oikein pyrin siihen pilvilinnojen tavoin mielessäni kyhäilemään mahdolliseen tulevaisuuden parisuhteeseen projisoimaan, miksi asia on minulle niin tärkeä. Tajusin myös sen, että ehkä sitä lapsesta saakka haaveilemaani perhettä ja yhteistä kotia ei tule koskaan tulemaankaan elämääni, ainakaan nykyisellä elämänasenteellani.

En vain jotenkin ymmärrä niitä ihmisiä joille vuosikausien yksinasumisessa ei tunnu olevan mitään ongelmaa ja jotkutr jopa sanovat nauttivansa siiitä. Minua yksinäisyys ja se tunne etten kuulu mihinkään tai kellekään syö hiljaa sisältä ja voin avoimesti myöntää sen. Parittomuuteeni tuntuu jotenkin vaan kiteytyvän niin vahvasti se, etten ole tarpeeksi hyvä, etten kelpaa kenellekään sellaisena kuin olen, mitään peittelemättä ja se, etten ole tarpeeksi nainen ja toteuta missiotani naisena. Olen mietttinyt ja analysoinut pitkään kuluneiden vuosien varrella kaikkia mahdollisia vikojani, jotka voisivat olla nykyisen tilanteeni syynä. Toisaalta myös pelkään sitä, etten osaakaan enää vuosien yksinelon jälkeen osaakaan sopeutua parisuhteen vaatimiin kompromisseihin, yhteisiin rutiineihin.

Toisaalta monet ovat sanoneet minulle, etten vain yksinkertaisesti ole serurustelevaa tyyppiä. Itse kyllä hiukan vierastan tuollaista karkeaa jaottelua ja haluaisin uskoa siihen, että suurin osa ihmisistä on onnnellisimmillan parisuhteessa, itseni mukaan lukien. Toisaalta tiedän, että siinä on myös pieni totuuden siemen. Ehkä en vain ole sen tyyppinen ihminen, jolle potentiaalisen kumppanin löytyminen olisi helppoa, kaikkine komplekseineni ja tietynlaisen sisäänkasvaneen itsenäisyyden ja omapäisyyteni takia. Minulle on kommentoitu myös siitä, että annan itsestäni liian itsevarman ja kovan kuvan sen sijaan, että toisin oman herkkyyteni esiin ja se saattaa olla ongelman syynä.

Itse luokittelisin itseni sen sijaan ehkä wanna be- seurustelevaksi tyypiksi, jos luokitteluun pitää nyt sitten lähteä. Sellaiseksi, joka rakentelee alituisesti ei-niin-realistisia haavekuvia unelmien kumppanistaan ja on jatkuvalla törmäyskursilla todellisuuden tilanteiden ja vaatimusten kanssa, sellaiseksi joka suhtautuu kaikkiin pieniinkin suhteentynkiin liiallisella vakavuudella, ja sillä ehkä sitten pelottaa pois ei-niin -helposti -kesytettävät sitoutumiskammoiset miehet. Sellainen , joka vain tyytyy haaveilemaan uskaltamatta toimia ihaillen ehkä hiukan kateudensävyisin tuntein lähellään olevia toimivia suhteita. Sellainen, joka inhoaa epävarmuutta ja pelkää todellisen ihmisen mukanaan tuomia lukuisia muuttuvia tekijöitä myöntämättä sitä edes itselleen. Sellaiseksi, joka rakentaa itselleen unelmien kotia ja samalla haavekuvaa omasta perheestä vetäytyen yhä enemmän kuoreensa ja kodin rauhaan hävittäen samalla ne viimeisetkin mahdollisuudet löytää se kumppani jostain.

Sen olen kuitenkin tajunnut, että jos niin loistavasti sattuisi käymään, että löytäisi jostain ihmisen, jonka kanssa tuntuisi hyvältä olla, kannattaa siitä pitää kiinni kynsin ja hampain eikä luovuttaa liian helposti, alistua taas häviävirn pienten todennäköisyyksien masentavaan maailmaan. Välillä minulta vain tuntuu usko loppuvan siihen, että jokaiselle olisi olemassa Joku tuolla Jossain. Ja entä, jos se elämäsi suurin kohtaaminen on lyhyt kuin pieni raapaisu pintaa. Onko silloin odottanut vain turhaan vuosikaudet?

Tunteitten mylleryksessä

Tunnetilani ovat heitelleet paljon ja nopeasti viime aikoina. Viime viikolla korkean ilmanpaineen myötä kohosi mielialanikin tämän masentavan syskyn mittapuulla yllättävän korkealle ja tunsin oloni yllättävän seesteiseksi itseni eräänlaisen rakkauden ja omiin virheisiini kohdistuvan armon tiivisti ympäröimäksi. Mutta tämänpäivisen syysmyrskyn myötä kovine tuulineen ja kylmine niskaan tippuvine sadekuuroineen muuttui oloni taas jälleen ihmeen haavoittuvaiseksi ja ahdistuneeksi loistavasta viikonlopusta ja edellispäivien ihanista tuntemuksista huolimatta.

Ahdistuneerksi siksi, koska tiedän haluavani ja tarvitsevani elämtilanteeseeni jotain muutosta,mutta en tiedä yhtään mitä se voisi konkreettisesti olla. Tai oikeastaan mahdollisia vaihoehtoja on liian monia ja pyörittelen niitä mielessäni miettien niitten mahdollisia vaikutuksia itseeni ja muihin. Olen kai liian pelkuri uskalttakseni todella tehdä mitään konkreetista ja pelkään nykyään eniten itseäni ja sitä, tulenko katumaan päätöksiäni sen sijaan, kun taas ennen ajattelin ennen kaikkea muiden mielipiteitä. En vain tiedä jaksaisinko toista tällaista syksyä ilman minkäänlaista muutosta elämässäni ja elämänasenteessani. Toisaalta jos jään jälleen saman vanhaan, pelkään kyynistyväni ja katkeroituvani kuten niin monet ihmiset ympärilläni ja ehkä se prosessi on jo tavallaan alkanut.

Olen vain tänä syksynä tajunnut sen, että minun ei tarvitse enää suorittaa ketään varten, kun tuntuu, että aiemmin aina ajattelin. Tajusin, että ei sitä tarvitse suorittaa edes itseään varten ja pyrkiä aina mahdottomilta tuntumiin saavutuksiin muita elämänosa-alueita laiminlyöden. Tajusin nosteeni opiskeluasiat aivan liian tärkeälle sijalle elämässäni, suhtautuneeni elämään aivan liian vakjavasti sille nauramisen sijaan. Tajusin, että ei ulkoisilla asioilla ole loppujen lopuksi mitään väliä, joillei ole henkistä tasapainoa itsensä ja ulkomaailman kanssa.

En vain haluaisi joutua jatkuvasti kuolettamaan luovaa ja käyttännön työskentelyä rakastavaa puoltani huteran ja ulkokultaisen akateemisen glorian saavuttamiseksi. Epätoivoani ja ahdistustani yliopiston suhteen vielä lisää taloudellinen ja ammatillinen epävarmuus ja toisinaan ulkopuolelta singahtelevat negatiiviset kommentit rakastamaani oppialaa kohtaan. Joskus tiesin haluavani jonain pävänä tutkijaksi, mutta enää en tiedä, onko se kaiken sen epävarmuuden ja stressin, sisäisen kilpailun ja selkäänpuukottamisen arvoista. Tai ehkä olen vain nähnyt unelma-ammattini arkea liian läheltä. Taloudellinen epävarmuus tuntuu olevan kuin syöpä: se nakertaa hiljaa sisältä ja lamauttaa kaikki aistit. Toisaalta tuntuisi niin turhalta heittää hanskat tiskiin vasta tässä vaiheessa jo ikäänkuin todeta itselleen, ettei minusta sittenkään ollut selviämään kovassa akateemisessa maailmassa.

Kun muistelen lapsuuden kuvitelmiani tulevasta elämästäni en tunnista niistä juurikaan itseäni. Usein varsinkin varhaislapsuudessa haaveilin omasta kukkakaupasta, maatilasta tai ravintolasta, jossa saisin puuhastella ja tuntea itseni tärkeäksi käytännön töissä. Myöhemmin kouluikäisenä astuivat kuvaan haaveet runoilijan, kirjailijan tai opettajan urasta. Peruskoulun lopulla olin jo hakemassa vaatetusalalle, kun ihmisten kommentit lahjojen hukkaan heittämisestä saivat kiltin koulutytön päätymään sittenkin lukioon ja sitä kautta suoraan yliopistoon.Yhä haaveilen salaa ahdistuksen hetkinä joko oman konditorian tai maatilamatkailuyrityksen perustamisesta tai töistä, joissa voisin käyttää luovuuttani suunnitellen, toteuttaen tai kirjoittaen.

Joka syksy ja kevät tarkkailen malttamattomana hakuja erilaisille ammattikoululinjoille ja yritän hillitä itseäni hakemasta opiskelemaan uuteen paikkaan vielä ja innostaa itseäni yrittämään vielä antiikintutkimuksen kanssa täysillä loppuun asti katsoen sitten valmistumisen jälkeen, miltä opikelu ammattikoulussa kuulostaisi. Toisaalta pelkään vain turhautuvani siellä minua paljon nuorempien seassa ja toisaalta asioitten ykselitteisempään esitystapaan. Valinnat omasta tulevaisuudestaan vaan joutuu tekemään niin kovin nuorena, sokein silmin, tietämättä mitään aikuisten kylmästä maailmasta, hakuoppaiden antamien huterien mielikuvien ja itseään silloin määrättömästi viisaampina pitämien vanhempien kavereitten ja sukulaisten opastamana. Silloin on monesti niin idealistien ja naiivi, että kuvittelee kaiken lopulta menevän parhain päin ja ajattelee enemmän kuin taloudellista varmuutta kaikkea epäoleellisempaa. Entä, jos jossain kohdassa tajuaakin, että kaikki meni jossain kohdassa ratkaisella tavalla vikaan? Mistä voi tietää miten menestyä elämässään muutenkin kuin vain ammatillisella tavalla, siten että voi olla tyytyväineen itseensä, käyttäymiseensä ja asenteeseensa eli lyhyesti sanottuna siihen elämäntilanteeseen, jossa hiljalleen loppuunkuluvia elinpäiviänsä viettää?

Olen monesti ajatellut että tulin yliopistoon aivan liian nuorena ja kypsymättömänä, ehtimättä kovinkan paljon miettiä, mitä elämältä ja itsestäni haluan, mitä asioita pidän tärkeinä ja haluan vaalia. Antanut akateemisen ympäristön muokata itseäni ehkä liian paljon, eikä aina positiivisen suuntaan. Olen miettinyt paljon, minkälainen ihminen haluaisin olla/ joskus halusin olla ja yrittänyt kääntää elämäni kelkkaa jälleen takaisin oikeaan suuntaan, vaikka välillä tuntuisi, että se paineiden/painostuksen alla suuntaisikin kohti rinteen juurella törröttävää puuta.

Mundisompeluksia pitkästä aikaa

Viime viikot on pitänyt niin kiirettä, ettei ole tullut tänne paljon kirjoiteltua. Blogin ulkoasun vaihdoin kuitenkin jo viime viikolla vihreän värimaailman sijaan hiukan hempeämpään punasävyiseen, vaikka aluksi vähän hirvittikin. Aika on mennyt blogin päivittämisen sijaan opiskeluhommissa, alkuvuoden 2009 tapahtumia järjestellessä ja viime viikonlopun riehakkaisiin Halloween -naamiaisiin valmistautuessa ja niistä toipuessa ja sotkuja siivoillessa. Kaiken kaikkiaan kuluva viikko on ollut parempi kuin edellinen ja pitkästä aikaa on jotenkin ehkä hiukan pelotttavankin seesteinen olo stressattavien asioiden paljoudesta huolimatta. Tällä viikolla paksua kuurakerosta pyörän satulasta irti raapiessani haistoin ensimmäistä kertaa ilmassa talven ja tuntui siltä, kuin viimeinkin syksy kaikkine kriiseineen olisi ohi. Vaikka tällä hetkellä kirpakan kylmät pakkaspäivät ovatkin taas poissa, tuntuu, että sain talven tulon mahdollisuudesta ja lähestyvästä joulunajasta taas paljon positiivista energiaa.

Aloitin pari päivää sitten latinan kielihistorian tenttiin lukemisen sijaan ensimmäistä kertaa parin vuoteen mitenkään keskiaikaharrastukseen liittymätöntä ompelustyötä. Päätin nimittäin omella kustanuksien säästämiseksi ja oman ompelukokemukseni kasvattamiseksi helmikuussa pidettäviin ainejärjestön vuosijuhliin iltapuvun itse. Sopiva malli löytyi uusimmasta Suuresta käsityölehdestä ja on 30-luvun tyylinen kapea iltapuku, jossa on koristeellinen leikkaus salmiakkikuvioisine kaula-aukkoineen ja kauluksineen. Hiukan kyllä hirvittää se, että pukumallissa on myös todella avonainen selän koristeleikkaus, mutta pitää kai pitää pukua jonkunlaisen stoolan kanssa. Kankaiksi ostin tumman violettia ja hiukan jugendin mieleen tuovaa moniväristä pallokuvioista satiinia. Minun versiossani yläosa tulee siis eri värillä kuin alaosa, vaikka lehden puku olikin yksivärinen. Kaksivärisyys kun tuo mielestäni puvun kauniin leikkauksen paremmin esiin. Suunittelin vielä tehdä puvusta käännettävän siten, että värit vaihtaisivat paikkaa toisella puolella. Pitäisi vain ratkaista, miten ompelisin vetoketjun pukuun järkevästi ja siten, että käännettävyys säilyisi.

Pukua aloittaessani huomasin, miten piintyneitä keskiaikakäsitöiden mukanaan tuomat tekniikat ja rutiinit ovatkaan. Tuntui hullulta leikata kankaita paperikaavan mukaan ja tarkaan mitatunn langansuunnan mukaan ja kangasta tuntui menevän kaarevien ja leviävien kappaleiden leikkelysssä hukkaan tuhottomasti verrattuna usein kolmioista ja suorakaiteista koostuviin historiallisiin kaavoihin. Ompelukoneen käytössäkin tuntui olevan vuosien jälkeen hiukan alkukankeuksia. Mutta samalla huomasin, miten käsinompelun innokas harrastaminen on lisännnyt kärsivällisyyttä myös koneompelusten parissa. Aikaisemmin suhasin koneella vähän miten sattui, nopeasti ja kauheasti ajattelematta, mutta nyt maltan ommella hiukan hitaammin ja siistimmin kuin ennen. Ehkä minusta tulee lopulta sittenkin myös koneompelun ystävä...