Keskiaikaa, pitkästä aikaa

Viime viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa sitten helmikuun keskiaikatapahtumassa.

Eikä siinä vielä kaikki: Viikon päästä on Unikankareen oman viikonlopun mittaisen minitapahtuman vuoro. Talviyön pidoissa pääsen touhuilemaan puu-uunin ääressä pitokokkina samalla, kun apulaiseni hakevat hiki hatussa vettä kaivolta keittiön tarpeisiin. Jos vaikka osaisi tuikata tulet oikeaan uuninpesään tällä kertaa, niin säästyisimme turhalta savustusoperaatiolta.

Oikeasti kokkaaminen 13 hengelle on ihanan leppoisaa verrattuna 100 hengen pitoihin. Samalla tarjoutuu tilaisuus kokeilla vähän työläämpiä ja monimutkaisempia juttuja. Lounaaksi kokataan autenttisesti nuotiolla lammasta ja illalla pitojen teemana on paratiisin hedelmät. Tarjolla on muun muassa kultaisia omenoita (lihapullia keltaiseksi värjätyssä taikinakuoressa) ja juustotäytteisiä sitruunoita.

Viime viikonlopun tiede- taidekilpailussa oli teema Ei mennyt niin kuin Hededyssä. Tällä kirjonnalla olisi siihen voinut vaikka osallistua.

Mutta viimeviikonloppu oli aika ihana. Oli ihan mahtavaa olla tapahtumassa kerrankin muutenkin kuin järjestäjänä tai kokkina.

Pelkäsin etukäteen, miten saan aikani kulumaan, kun minua kiellettiin pitäjänväen toimesta tekemästä mitään hyödyllistä tapahtuman eteen, sanktioiden uhalla. Loppujen lopuksi pelkoni oli turha. Paronillisissa kruunajaisissa riitti kyllä tekemistä monine hoveineen. Samalla näki monia sellaisia tuttuja, jotka eivät paljon kyökin puolella pyöri.

Kissaeläin ei liity millään tavalla aiheeseen, mutta on muuten vaan söpö. Tänään se se vyötti itsensä läppärin lämpöön aamu-unille.

Samalla olin yksinkertaisesti hämmästynyt: Ei minulla ollut aavistustakaan, miten hienoja vaatteita ja varusteita ihmisillä nykyään on. Erityisesti uusien ihmisten lähtötaso on jossain ihan eri sfääreissä kuin kymmenisen vuotta sitten. Uusia ihmisiä on myös tullut mukaan aivan hurja määrä viimevuosina. Istuimmekin muutaman vanhan harrastajan kanssa pohtimassa, pitäisikö sitä tuntea häpeää omista kuluneista vaatteista.

Sain valmistujaislahjaksi Ipatillin kuvalla varustetun mukin. Siitä kelpaa hörppiä aamuteetä.

Kuluneellakin viikolla on ollut keskiaikateemaista tekemistä: Keskiviikkona Aidan houkutteli minut paheen teille. Lintsasin saksan kurssilta ja kiertelimme sen sijaan koko iltapäivän vaihtoehtoisia kangaskauppoja Eurokankaalle Turun laitamilla.

Koska on loppukuu ja olen rahaton, Aidan osti minulle velaksi 4 metriä ohutta sipulinkeltaista villatwilliä, vain 6 euroa metri. Tämän reissun jälkeen tuntuu yhä enemmän siltä, etten astu enää ikinä Eurokankaaseen.

Päällä saksalaista kirjontaa, josta saan viikinkiviboja. Alla uusi sipulinkeltainen ihanuus.

Sen lisäksi olen tehnyt saksalaista kirjontaa. Queniva tilasi minulta vyöpussin. Valitettavasti vaan kaikki mieleiset mallit olivat tehty erilaisella saksalaisella pistolla kuin mitä osaan tehdä. Minä teen siis sitä aitoa ja oikeaa brick stitchiä, jossa kaikki pistot ovat aina samanpituisia.

Sellaiset mallit, joissa piston pituus vaihtelee kuvioiden kulmissa (satin stich), ovat liian monimutkaisia aivoilleni. Lopulta pussin Quenivalle päätyikin tekemään Alina, joka lupasi toimittaa juuri sellaisen pussin kuin asiakas haluaa.

Kirjonta on tehty kokonaan kasvivärjätyistä langoista. Pikkukerät Wetterhofin Veeraa ovat ihmeen riittoisia.

Sen sijaan tein kokeiluntoivotusta mallista tasamittaisella brick stichillä. Kuvion siniset langat ovat Quenivalta, loput omiani. Vaikka tilaus peruuntui, en silti purkanut työtä, vaan testasin miten paljon pisto tyypin vaihdos vaikuttaa malliin.

Vaikuttihan se. Ei tätä voi samaksi malliksi tunnistaa. Toisaalta pääsin tekemään kuvioiden täyttöä improvisoiden, mikä oli kurinalaisen ikuisuustyynyn jälkeen ihan kivaa puuhaa.

Valmiista työstä pitäisi tulla neulatyyny, vaikka neulatyynyt yleistyivätkin vasta 1400-luvulla. Se on kuitenkin hyödyllinen kapine, joten annan itselleni pienen epäajanmukaisuuden anteeksi. Neulatyynyllä on muuten maailman hauskimman näköinen nimi vanhalla englannilla - pynpyllowe.

Metrejä metsästämässä

Tämä postaus on kirjoitettu oikeasti perjantaina. Tunnelmointia Investituurasta on luvassa myöhemmin.

Syyskuu on rullannut eteenpäin tasaisen varmasti. Välivuoden vietto tuntuu yhä hyvältä, vaikka taloudellinen tilanne välillä ahdistaakin.

Ensimmäiset pari viikkoa meni ihmeellisessä haahuilussa. Ei oikein saanut tehdyksi mitään, kun ei ollut pakko mennä mihinkään. Silloin alkoi jo tuntua siltä, oliko tämä ihan huono idea.

Toisaalta tällä viikolla juttelin entisen luokkatoverini kanssa ja kuulin syksyn uusista hektisistä aikatauluista. Silloin tutui ihanan vapautettavalta olla irtisanoutuneena vuoden ajan kaikesta kouluun liittyvästä.

Pitäisiköhän sitä ruveta syksyn tullen hipiksi?

Kaulahuivi kasvivärjätyistä langoista odottaa syyskylmiä.

Aloitin museologian täydentävät opinnot pari viikkoa sitten. Viime päivinä on tuntunut siltä, että olisi tehnyt aikahypyn jonnekin neljän vuoden taa.

Olen taas Jusleniassa, leivon ainejärjestön myyjäisiin, istun kopilla toisinaan luentojen välillä. Ympärillä pyörivät ihmiset ovat vain vaihtuneet ja muuttuneet. Samalla olen kai muuttunut hiukan itsekin, aikuistunut, kerryttänyt vähän viisautta ailahtelevaan päähäni.

Syksyistä väriloistoa ja palmikkoneuletta.

Eilen mietin, että Juslenia on loppujen lopuksi turvallinen paikka paeta omia ongelmia. Samalla se on pelkuruutta, turva-aitojen sisälle jäämistä. Yliopistoelämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista: Luennoilla käymistä, tenttikirjojen lukemista.

Sen mä osaan. Ongelmat alkavat siitä, kun pitäisi astua yliopiston ovista siihen ihan oikeaan maailmaan.

On toki syyskuuhan mahtunut muutakin. Olen suunnitellut ruokia pariin keskiaikatapahtumaan, jossa olen kokkina tänä syksynä.

Toinen näistä on jo parin viikon päästä. Se on onneksi vain pieni oman pitäjän tapahtuma, joka ei vaadi niin suuria ponnistuksia kuin isommat kinkerit. Olen myös säätänyt keskiaikaharrastukseeni olennaisesti liittyvän yhdistysbyrokratian parissa.

Tässä mekossa on lantiolla leveyttä. Materiaalina vanha kiltti.

Sain myös valmiiksi uuden mekon sesongin suurimpaan hovitapahtumaan investituuraan. Leikkasin oikeasti erään muinaisen harrastajan kiltin mekoksi, kuten kesällä uhkailin. Tähän on jo tultu köyhtyneessä Gythalassa.

Kyseessä on niin kutsuttu helvetinikkuna, eli sivuista lanteille asti auki oleva päällysmekko. Koska kangasta oli runsaasti, siinä on myös pieni laahus. Reunoissa on ryhmittäin käänneltyä lautanauhaa.

Kuten ehkä joku tarkkasilmäinen on huomannut, perustin tuonne yläkulmaan oman Gythan tuhat metriä - osionsa. Gythan tuhat metriä viittaa Aarnimetsän sisäiseen haasteeseen siitä, kuka ompelee ensimmäisenä tuhat meriä saumaa käsin.

Voittaja saa palkintonsa tulevana viikonloppuna, mutta päätin jatkaa haastetta henkilökohtaisena voimainkoitoksena. Tällä hetkellä kasassa on 166 m 57 cm. Uudessa mekossa metrejä on 24m 22 cm. Yksistään helmaa on 5 m 17 cm.

Ryhmittöin käänneltyä lautanauhaa ja saumaa.

Viime viikolla puhuimme haasteestani keskiaikaseuran viikkotapaamisessa. Haaveilen joskus pääseväni ulkomaille keskiaikatapahtumaan. Kaavailenkin palkkioksi ikimuistoista reissua ulkomaille, jos joskus saan maagiset tuhat metriä täyteen.

Minulle ehdotettiin, pitäisikö haasteeseen yhdistää säästöprojekti. Jokainen ommeltu metri kartuttaisi säästökassaa hiljalleen.

Mitä pitempään olen ajatusta makustellut, sitä paremmalta se kuulostaa. Tiedän, että minun taloudellisilla taidoillani ei kustanneta tapahtumamatkaa ulkomaille yhtäkkiä. Näin summa tulisi kokoon pikkuhiljaa.

Jos kerätyt rahat saisi käyttää vasta rajan umpeuduttua, se ehkä myös motivoisi ompelemaan entistä enemmän. Tämä vaikuttaa sellaiselta säästämiseltä, johon minun kaltaiseni hupuloijakin saattaisi pystyä!

Nyt vaan keräämään pohjakassaa jo ommelluista metreistä!