Uusi ystäväni Betsy

Saanko esitellä uusi ihastuttava ystäväni Betsy

En oikein tiedä,miten kaukaa meidän kahden yhteisen tarinan kertomisen alkaisi. Mutta aloitetaan vaikka näin.

Marraskuun alussa olin lähdössä Timon kanssa kauan odotetulle lomalle Edinburhgiin. Matkaa edeltävällä viikolla sain pari kertaa töissä iltapäivällä ihan hirveän pahoinvointikohtauksen. Mahaa kouristeli, ylävatsaan pisti, silmissä sumentui ja oli semmoinen olo, että melkein kuolen. Parin tunnin päästä olotila alkoi yleensä helpottaa.

Kana kynittävänä Stirlingin linnassa.

Sain samanlaisen kohtauksen myös sunnuntai-iltana, kun lähtö Skotlantiin oli maanantain vastaisena yönä. Tuon kohtauksen aikana myös oksensin, koska oli niin huono olo. Kipukohtaukset eivät kuitenkaan tuntuneet esimerkiksi tavalliselta mahtataudilta tai muulta tarttuvalta. Harkitsimme jo ihan tosissaan matkan peruuttamista. Koska oireet helpottivat taas parissa tunnissa, päätimme sittenkin lähteä matkaan. Astuin koneeseen kiputilojen räydyttämänä ja parin tunnin yöunilla. Mietin, olikohan tää nyt fiksua ja mitä jos saan samanlaisen kipukohtauksen täällä koneessa.

Monenmoista eläjää Skotlannin kansallismuseossa.

Onneksi lähdettiin. Sillä koko reissun aikana minulla ei ollut yhtään kipukohtausta. Kävimme katsastamassa linnan ja kansallismuseon, kiipeilemässä Holyrood parkissa kuulaana syysiltapäivänä ja sumuisena iltana, nautimme jylhistä maisemista ja skottiherkuista. Ihmettelimme koko kaupungin kaksi päivää peittävää sumua, joka nousi hetkessä tyhjästä. Kuitenkin olin koko matkan tavanomaista väsyneempi. Selkä ja ylävatsa muistuttelivat tasaisin väliajoin olemassaolostaan.

Saamattomuuden kesä

Olin ollut oikeastaan koko kesän ja syksyn tavanomaista väsyneempi. Ajattelin väsymyksen menenevän vain uuden hetktisen työn piikkiin. Tulin usein töistä kotiin ihan pyörtymisen partaalla, kun pyöräily Pääskyvuoren laelle vei kaikki voimat. En jaksanut tehdä iltaisin oikeastaan mitään

. Koko kesänä kävin kerran lenkillä, yhden kerran uimassa Ispoisissa ja en kertaakaan maauimalassa. Siis minä, joka olen varsinainen vesipeto ja suorastaan asun kesäisin vesijuoksuradalla. Timolla oli jalka kipsissä suuren osan kesää ja jouduin opettelemaan uudestaan ajamaan autoa.

Viimeinen muisto kesästä Holyrood parkissa.

Koko kesä oli yhtä kiukkuamista ja riitelyä ainakin minun puoleltani. En jaksanut tehdä käsitöitä ja itkeskelin iltaisin sitä, miten olin menettänyt vanhoja harrastuksiani ja kavereitani parisuhteen ja muuton myötä. Meillä riideltiin ja huudettiin niin usein, että pelkäsin jo, että saadaan valituslappuja naapureilta asiasta. Tilanne oli jossain vaiheessa se, että oltiin ihan eron partaalla. Kuitenkin päätimme aina jatkaa yhdessä.

Sairaalassa totuus selviää

Mutta nyt eksyttiin jo liiaksi sivupoluille. Palataan marraskuuhun ja takaisin Suomeen.Pari päivää lomalta paluun jälkeen se iski taas – kipukohtaus. Lounaan ja töissä tarjotun täytekakkupalan jälkeen. Kärvistelin kipujen kourissa jonkun aikaa, mutta ne eivät vaan laantuneet. Sain työkavereilta käskyn ottaa taksin suoraan Tyksin päivystykseen.

Tyksissä ensimmäinen arviointihoitaja oli vähän epäluuloinen sen suhteen, kuulunko päivystykseen ollenkaan. Suurin kiputila oli taas maagisesti hävinnyt hetkessä taksimatkan aikana. Parin tunnin odottelun jälkeen todettiin virtsanäytteessä olevan sokeria. Tapasin ensimmäisen lääkärin ja sain siirron toiseen päivystysyksikköön. Sinne saavuttuani sain heti päällleni sairaalatakin. En vielä tässä vaiheessa kuvitellut jääväni sairaalaan, enkä osannut ajatella, että ne virtsan sokerit viittaisivat sokeritautiin.

Suomessa tipahdettiin korkealta takaisin arkeen.

Minusta verikoekammoisesta otettiin ensimmäiset verikokeet, jotka saatiin työn ja tuskan kautta kämmenen päältä. Ensimmäinen verikokeenottaja luovutti leikin kesken. Minulle iskettiin insuliinipiikki mahaan sen kummempia selittelemättä.

Vasta kun minulle alettiin laittaa kanyylia käteen, aloin epäillä, että joudun jäämään sairaalaan. Viimein lääkäri kertoi, että minulla on todella korkea verensokeri ja sen laskemiseksi joudun tiputukseen joksikin aikaa. Pääsisin diabetesosastolle, kunhan paperit olisivat selvät. Minulta kyseltiin paljon painosta ja alkoholinkäytöstä. Alkoholinkäytöstä kyseltiin paljon vielä seuraavanakin aamuna, koska maksa-arvoni olivat pahasti koholla.

Tässä vaiheessa kello oli jo vähän vaille kahdeksan illalla. Soitin miehelle ja äidille, että en pääse kotiin. Yritin saada pomoakin kiinni. Yksikköni ehdittiin jo sulkea ennen kuin pääsin osastolle vähän ennen puolta yötä.

Osastolla sain viimein jotakin syötävää ensimmäistä kertaa puoleen vuorokauteen. Pyysin teeheni sokeria. ”Sinä et saa kyllä sokeria pitkään aikaan,” hoitaja vastasi. Jäin huoneeseeni syömään sokeritonta iltapalaani ja painuin pehkuihin. Uusi elämäni diabeteksen kanssa oli alkanut.

Ensiaskeleet

Olin lopulta sairaalassa lähes viikon. Uutta asiaa tuli eteen nopeammin kuin pystyin sisäistämään. Vatsan ultraäänessä tarkastettiin, johtuvatko vatsakipukohtaukset jostain muusta kuin verensokerista. Vatsankuvista ei löytynyt onneksi mitään muuta kuin rasvamaksa. Ja taas lääkärit kyselivät alkoholinkäytöstä vähän lisää. Diabetes tyyppini varmistui lopulta kakkoseksi. Sain insuliinin heti käyttöön samoin kuin pari tablettilääkettä.

Viimeisen yön olin sairaalassa huoneessa, jossa vanha nainen taisteli pitkälle edenneen diabeteksen kanssa. Jaloissa oli isot avohaavat ja nainen huusi tuskiaan koko ajan, myös öisin. Se jos mikä oli muistutus siitä,mitä voi tapahtua, jos ei hoida itseään.

Lampaan alla olevan tilkkutäkin tein sairaalajaksoa seuranneella sairaslomalla. 

Kun pääsin viimein sairaalasta, olin täynnä tarmoa. Vuosien aikana laihdutusta haittaavat jatkuvat nälkähotkot ja heikotukset olivat saaneet selvityksen. Kaikki ne kerrat kun olin meinannut pyörtyä lenkkipolulle tai meinannut syödä koko jääkaapin tyhjäksi uimahallireissun jälkeen.

Vähän aikaa diabeteslääkkeitä käytettyäni tuntui kuin ovi oli avautunut ihan uuteen maailmaan. Tällaisiako tavallisten ihmisten nälkätuntemukset ovat? Nälkäähän pystyy hallitsemaan! Selkä- ja vatsakivut kaikkosivat lähes samantien kun verensokeri saatiin normaalitasolle. Myös väsymys ja aikaansaamattomuus vaihtui uuteen intoon.

Pieniä muutoksia

Uudella innolla rukkasin myös ruokavaliota. Myönnän, että viimeiset kuukaudet ennen diabeteksen toteamista olin syönyt tosi huonosti. Töihin otin yleensä jonkun eineksen ja salaattia tuli syötyä tosi harvoin ja iltaisin en jaksanut tehdä mitään kovin monimutkaista.

 Kaksi valasta Skotlannin kansallismuseossa.

Tein vain muutaman muutoksen ruokavaliooni: ei eineksiä, salaattia joka aterialla, mahdollisimman vähän vaaleaa vehnää ja pari kertaa viikossa kalaa. Lupasin itselleni, että käyn joka viikko pari kertaa vesijuoksemassa ja pari kertaa viikossa kahvakuulailen. Tärkein liikuntalupaus on kuitenkin se, että joka päivä pistän nokan ulos ja kävelen vähän vaikka kuinka masentaisi tai väsyttäisi. Nämä lupaukset olen myös pystynyt aika hyvin, lukuunottamatta joulunaikaa, pitämään. 

Ihan tietoisesti en ole halunnut liian tiukkaa dieettiä. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon muuta ajateltavaa painonhallinnan ja terveysasioiden lisäksi. Keskittynyt mieluummin sellaisiin muutoksiin ja lupauksiin, jotka on helppo pitää. Silti paino tuntuu liikkuvan alaspäin tuskastuttavan hitaasti.

Asennekysymys?

En ollut ennen diabetesta tajunnut,miten pienestä ylipainosta voi tulla terveysongelmia. Olin aina ajtellut, että en minä niin lihava ole. Olin myös ajatellut olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Vaikka töissä ollessani en jaksanut juurikaan harrastaa liikuntaa vapaa-ajalla, ajattelin että liikun töissä tarpeeksi ja pyöräilen töihin. Olin kyllä tiedostanut, että minulla on huonot geenit diabeteksen suhteen (molemmat isoäidit ja isä diabeetikkoja), mutta en silti ollut ajatellut juuri minulla olisi konkreettista riskiä.

Silti minua ärsyttää median ja jopa joidenkin lääkäreiden ennakkoasenne. Se, että me kaikki kakkostyypin diabeetikot mässätään kaksin käsin sipsejä,karkkeja ja hampurilaisia.Kirjoitin Facebookiin siitä, miten eräänkin terveyslehden diabetesartikkelin kuvituskuvissa oli humoristisia kuvituskuvia juuri edellä mainituista herkuista.

Olen käynyt paljon erilaisilla lääkäreillä viime kuukausina ja huomannut myös heidän puoleltaan piiloteltua halveksuntaa. Eräskin nuori hoikka naislääkäri katsoi koko ajan mahaani, eikä kasvojani puhuessaan minulle. Eikä se katse ollut mitenkään hyväksyvä katse. Toivoisin että potilaat kohdattaisiin ihmisinä, ei ylimääräisinä sentteinä tai kiloina. Toki myönnän ja tiedän, että kakkostyypin diabetes on itseaiheutettu sairaus, mutta tuomitseva asenne ei mitenkään edistä sen hoitoa.

Betsyä tarvitaan

Ei minunkaan suhtautumiseni diabetekseeni ole aina ollut järin positiivinen. Alun tarmovaiheen jälkeen on myös tullut muita tunteita. Jossain vaiheessa kelasin tosi paljon sitä, miksi juuri minä sairastuin diabetekseen. Miksi sairastuin näin nuorena, miksi suhteellisen pienellä ylipainolla, miksi vaikka en tosiaankaan ole kaksin käsin karkkia ja hampurilaisia vetänyt? Miksi juuri minä meidän sisarusparvestamme? Toisinaan olen myös syyttänyt itseäni ja kokenut itseni ihan kelvottomaksi tähän maailmaan diabetekseni kanssa.

 Elämä jatkuu. Orkideat kukkivat helmikuussa keittiössä.

Olen myös miettinyt paino- ja laihdutushistoriaani. Muistan pitäneeni laihdutuspäiväkirjaa ensimmäisen kerran jo 15-vuotiaana. Vaikka silloin olin vielä ihan normaalipainon rajoissa. Meillä kotona pöydällä on lojunut äitini ruokapäiväkirja niin kauan kuin muistan.

Sovitin vähän aikaa sitten vanhaa ylioppilaspukuani. Eihän se tietystikään mennyt päälle. Minut se yllätti, koska ylioppilasjuhlien aikaan olin ajatellut olevani todella lihava. Muistan, ettei minulle tahtonut löytyä päälle menevaa mekkoa mistään. Nyt katsoin pukua uudestaan. Hame oli kokoa 40. Yläosa pari kokoa isompi. Ei siis mitään verrattuna siihen, että koin silloin olevani varmaan universumin lihavin ihminen huonosti istuvassa puvussani. Ylioppilaskuvistakin näkee epävarmuuteni.

On siis ihan eri asia, se mitä oikeasti painaa ja mitä tuntee painavansa. Laihduin ekana yliopistokesänä postinjakotyön myötä ja paino pysyi pitkään kurissa. Kunnes se alkoi jälleen hiljalleen nousta. Viimeinen niitti oli kokkikoulu, jossa meille suorastaan pakkosyötettiin omia tuotoksiamme päivittäin.

Vaikka paino on nyt huomattavasti korkeampi kuin tuona abikeväänä, koen silti itseni henkisesti paljon kevyemmäksi. Vaikka edelleen tuskastelen mahamakkaroitani, koen kuitenkin itselläni olevan tietyn ihmisarvon kiloistani huolimatta. Osaan jopa välillä nauttia kehostani ja sen epätäydellisyydestä.

Tällä viikolla mies sitten tuskastui jatkuviin paino- ja diabetesmurehtimisiini. Hän ehdotti, olisiko helpompaa,jos antaisin diabetekselleni jonkun lempinimen. Vaikka Betsy. Auttaisiko se suhtautumaan asiaan kevyemmin ja positiivisemmin.

Aloin heti kuvitella. Betsy olisi minun oma mielikuvitusystäbäni. Sellainen joka lohduttaa, kun ahdistaa ja painoaiheiset pohdinnat masentaa. Sellainen, joka kertoo piristäviä hauskoja juttuja ja pukeutuu kukikkaisiin kellomekkoihin. Betsyllä on punertava tukka, joka on aina kammattu 50-luvun tyyliin. Betsy on aina valmis pelastaman minut pulasta. 

Uusi alku

Pitkään pohdittuani päätin ottaa naftaliinista tämän blogini.

Siitä on kai pari vuotta, kun viimeksi päivitin. En ikinä varsinaisesti lopettanut, uusi elämäntilanne vain vei mennessään. Se pisti pohtimaan, mitä minusta täällä internetin syövereissä on.

Onko fiksua, että avaan koko elämäni, kompleksini ja heikkouteni, rakkaimmat ilon aiheeni netsissä omalla nimelläni ja kuvallani varustettuna. Vaikuuttaako se, mitä huonoina hetkinäni tänne raapustelen siihen, miten yleisesti ottaen ihmiset minuun asennoituvat? Onko hyvä juttu, että jos googlaan kissani nimen, saan vastauksesi miljoona kuvaa juuri minun kissastani eri tilanteissa – ja minusta, minun eri kodeistani.

Varsinkin kun kuvaan astui se toinen tyyppi. Se,jonka kanssa nykyään asustan ja jaan elämäni. Mietin, onkoo reilua häntä kohtaan, että jaan henkilökohtaisia tuntemuksiani ja häneenkin liittyviä asioita niin laajasti netissä.

 Tämä on viimeisimpiä Ipatillista otettuja kuvia. Loikoilua kirkkaana kevätaamuna Laihian kuistilla.

Mutta ei ole olemassa muuta tietä.Huomaan näivettyväni kirjoittamisen puutteessa, jotenkin tyhmentyväni.Aivoni täyttyvät kaikella ylimääräisellä roskalla, jota en saa purettua. Koen tarvetta etsiä jälleen itseäni, avautua jollekin.

Näiden parin vuoden aikana olen pohtinut sitäkin vaihtoehtoa, että aloittaisin pelkästään käsitöitä ja keskiaikaa käsittelevän blogin,jossa minä itse, minun tunteeni ja vajaavaisuuteni jäisivät taka-alalle. Mutta en saanut ikinä aikaiseksi, enkä tuntenut tarpeeksi intohimoa sellaista blogia kohtaan, jossa olisin niin vähän minusta,minun haaveistani ja intohimoistani.

Minä ja Pohjalla helmenä pätöinen minä olemme käyneet pitkän tien. Ekan tällä nimellä kulkevan blogin aloitin jo teini-ikäisenä. Olen pitänyt pari kertaa ennenkin parin vuoden tauon ja palannut sitten takaisin samalla nimellä. Koen otsikon itselleni merkitykselliseksi. Samalla täällä on paljon dataa siitä tiestä, minkä olen kulkenut. Huippuhetkistä, kriiseistä, yliopistoajoista, Nummenrannasta, Kaskentiestä, edesmenneestä Ipatillista. 

 

 Kynttilä ikkunassa Kaskentiellä

Välillä minusta on viime aikoina tuntunut, että olen kadoittanut osan itsestäni, siitä tytöstä joka oli. Parisuhteen aloittamisen jälkeen kaikki muuttui ehkä vähän liiankin nopeasti. Omaa aika käsitöille jäi vähemmän, omaa aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän, omat kaveritkin välillä alkuhuumassa jäivät.

Ihan konkreettinen esimerkki onse, että oma rakas kulttuuripääkaupunkitarroin päällystetty läppärini,jolla tämän blogin ja kulttuuripääkaupunkiblogini postaukset kirjoitin, on maannut käyttämättömänä varmaan vuoden päivät. Enää sillä ei pääse enää edes nettiin. 

Vielä enemmän jäi taakse, kun muutettiin yhteen Pääskyvuoreen puolitoista vuotta sitten. Elinympäristö muuttui, omiin tuttuihin harrastuksiin ei saanut lähdettyä niin usein. Tunsin jossain vaiheessa tosi vahvasti olevani lähiöni vanki. En löytänyt uudesta asuinympäristöstäni yhtään iloista tai nautittavaa asiaa. Kaikki vanha tuntui olevan niin kaukana.

 Lohikärmekoriste vanhassa naapurustossa.

Vasta ihan viime aikoina olen sopeutunut asumaan tänne. Juurieilen sanoin tuolle puoliskolle, että kai mä olen jo hyväksynyt sen, että asutaan täällä jonkun aikaa. Nyt kun olen taas työttömänä, olen myös aktiivisesti pyrkinyt etsimään kaipaamaani iloaelinympäristöstäni. Uusi polkuja, nättejä rintamamiestaloja ja rauhallisempia kävelyreittejä. Olemme myös yhdessä yrittäneet saada asuntoamme viihtyisämmäksi ja kehittäneet parempia säilytysratkaisuja.

Itse asiassa kävin vnhan kämpän liepeillä pari päivää sitten ja havahduin siihen,miten kauhea melusaaste Kaskentiellä on. Tosiasia on, että niihin Kaskentien aikoihin ei ole paluuta. Katsottiin yhtenä päivänä yhdessä koneelta löytyneitä kuvia ja järkytyin.

Kuvat oli ihan viimeisistä Kaskentien kuukausista, kun asuttiin käytännössä yhdessä. Miten pieni keittiö, mikä määrä likaisia tiskejä, miten paljon tavaraa ympäri olohuonetta! Nukuimme levitetyllä vuodesohvalla ja erillistä makuuhuonetta ei ollut. Kämpän kaapit olivat jo täynnä ennen Timon tuloa elämääni, joten tavaraa riitti. Olimme sinä kesänä vielä molemmat vuorotöissä, joten yöunet jäivät vähiin, kun vuorot eivät osuneet yksiin.

Tassua toisen eteen keväällä 2014.

Ei, niihin aikoihin ei ole enää paluuta. On siis aika keskittyä elämään tässä ja nyt 
ja lakata haihattelemasta menneitä. Aloittaa jotain uutta, kuitenkinmenneisyytensä muistaen. 

Tervetuloa matkaan, matkatoverit, sekä uudet että vanhat!

Siivouspäivä

Tänään vietetään siivouspäivää. Itse en ole myymässä tavaroitani missään päivän monista tapahtumista, vaan vietän konkreettista siivouspäivää harjan ja sinipiian varressa. 

Siivoaminen on herättänyt viime aikoina kamalan tavara-angstin. Mistä tätä pölyä keräävää ja kaapeista pursuavaa tavaraa oikein tulee?

Vapun tienoilla siivoilimme tuon herran kanssa oikein urakalla täällä kämpässäni. Silloin heitin monta säkillistä tavaraa pois, mutta silti sitä on vähän liikaa tähän asuntoon. 

Silmäni on avannut herran askeettinen elämäntyyli. Huomasin, että toimeen tulee vallan hyvin, vaikka ei omistaisi yhtään patalappua tai kakkuvuokaa (minulla on molempia varmaan ainakin kymmenen erilaista). Huomasin myös, että on ihan vapauttavaa asustaa välillä Vaasassa heilan asunnossa, jossa ei ole yhtään pientä ja sievää, mutta turhaa sisustusesinettä. 

Itse en aio luopua kaikista kakkuvuoistani tai sisustusesineistäni, mutta ehkä jonkinlainen välimuoto kahdesta ääripäästä olisi järkevämpää kuin kerätä turhaa tavaraa. Osan patalapuistani voisin ainakin lahjoittaa Vaasan asumukseen. 

Mietin itseäni ja omia tavaroitani. Minun kaikilla tavaroillani on jokin tarina, suuri tai pieni. Päätös siitä, jääkö jokin tavara vielä asuntooni riippuu usein kahdesta seikasta, miten tarpeellinen tavara on ja miten tärkeä minulle on tarina sen takana.  Yritän päästä turhasta sentimentaalisuudesta eroon ja arvioida noita tarinoita jotenkin objektiivisesti. 

Säilytänkö vielä vuosikymmeniä sitten kuolleen mummoni hurrikaanilampun, josta en ole koskaan oikeastaan pitänyt tai edes polttanut siinä kynttilää? Entä säilytänkö sinisen kynttilälyhdyn, joka taisi olla ihan ensimmäisiä ekaan Turun kämppään ostamiani esineitä? 

Tällä kertaa päädyin heittämään hurrikaanilampun kirpputorisäkkiin, koska en usko tarvitsevani sitä, kun en ole aiemminkaan sitä tarvinnut. Sininen lyhty sen sijaan toistaiseksi jäi, koska se edustaa itsenäistymistä ja muistuttaa ekasta kämpästäni Turussa Varissuolla.  Ehkä joku toinen olisi valinnut sen mummon vanhan hurrikaanilampun. 

Tunsin suorastaan ilkikurista riemua heittäessäni mummon vanhan lampun pois. Tunsin äitini tuomitsevat silmät niskassani ja mietin kääntyykö mummo nyt haudassaan. Tajusin mummon hurrikaanilampusta nimittäin yhden tärkeän asian.

Nimittäin sen, että suuri osa turhista tavaroista on toisilta lahjaksi saatuja. Niitä on myös vaikeinta heittää kirpputorilaatikkoon – ei siksi, että pitäisi niistä niin paljon, vaan siksi että tuntee olevansa epäkiitollinen ystävä tai pelkää toisen huomaavan tavaran häviämisen. 

Miksi sitten pitää muistaa kavereita ja sukulaisia turhalla pikkusievällä krääsällä? Miksi ei satsaisi saman tien laatuun, ottaisi selvää mitä juhlakalu todella haluaa tai muistaisi vaikka lahjakortilla? Tai sitten leipoisi juhliin vaikka jotain hyvää tai tarjoaisi lahjaksi jonkin ikimuistettavan elämyksen.

Ehkä voisin itse ruveta miettimään omia lahjavalintojanikin tarkemmin. Voisin myös opetella sanomaan ei kaikille hyväntahtoisille sukulaisille, jotka tyrkyttävät köyhälle nuorisolle vanhoja tavaroitaan. Minulla on jo tarpeeksi tavaraa, ainakin ruuanlaittovälineitä. 

Päätin, että jatkossa en mieti liikaa, mitä joku toinen ajattelee, jos heitän jonkun tavaran pois.  Kyseessä on kuitenkin minun asuntoni ja minun tavarantäyteinen elämäni. Ehkäpä mummon hurrikaanilamppukin saa uuden elämän jonkun sitä arvostavan ihmisen luona. 

Kokonaan ei voi tavarakaaostani toisilta ihmisiltä lahjaksi saaduilla tavaroilla selittää. Itse olen kuitenkin hommannut suuren osan. Jatkossa voisin miettiä yhä tarkemmin mitä tavaraa oikeasti tarvitsen. Koluamaan tarkemmin kaappejani ennen kuin säntään ostamaan lisää uutta. Oppia heittämään turhaa pois ja vaalimaan rakkaita tavaroitani kunnostamalla ja käyttämällä niitä entistä useammin.

Kaksi elävöittäjää

Kirjoittelen tätä postausta Vaasassa. Tuo unikeko kuorsaa  vielä kovaäänisesti ja minä aamuvirkku yritän saada ajan kulumaan. Kissa kitisee vieressä ja riskaa ruokien laadusta. Yhteistä taivalta Rosalan viikinkisoturin kanssa on kuljettu nyt kohta parisen kuukautta. Kuljettu kahden kaupungin väliä ja aiheutettu suuria puhelinlaskuja.

Kun kaksi elävöittäjää, vieläpä eri seuroista, päätyy yhteen, yhteen hitsautuvat käsitykset myös siitä, mitä tämä elävöittäminen oikein on. Kummallakin meillä on oma filosofiamme asian suhteeen. Parhaimmillaan nämä kaksi aika erilaista näkemystä voivat toimia kuitenkin hedelmällisesti yhdessä ja luoda jotain hyvää.

Jo ihan se, että kiinnostuksen kohteemme ovat niin erilaiset, on opettanut paljon. Joskus ei vielä kaukaisessa menneisyydessä kuvittelin, että miekka on vain miekka. Nopeasti huomasin, miten väärässä olin ollut. On olemassa erilaisia tyylikausia ja transitiokausisa, erilaisia teriä, ponsia ja väistinkaaria, joita pitää vertailla lukuisilla nettisivuilla.  Yksi, kaksi tai kolmekaan miekkaa ei ole tarpeeksi, vaan asevarastoa kartutetaan ja etsitään sitä täydellisesti juuri omaan käteen sopivaa miekkaa. Kaikki tämä tehdään tietysti suurella hartaudella, tarkkaa pohtien ja analysoiden.

Samanlaisella hartaudella tuo toinen lentää säännollisin väliajoin seppien Tako-Tako-maahan. Vertailee keskiajan saranoita, arkkuja, kynttilänjalkoja ja lukkoja. Katsoo taontavideoita, opettelee hiilenpolttoa  artikkeleista ja intoilee päästöväreistä. Sekä sitten tietysti takoo huumassa maalla tuntikausia putkeen ja malttaa tuskin tulla syömään nenä noessa. Sitten sitä saa taas houkutella takaisin tämän planeetan pinnalle.

No, kyllä tuo herrakin varmasti tietää esimerkiksi keskiajan ruuanlaitosta tai italialaisista renessanssipuvuista melkoisen paljon enemmän kuin pari kuukautta aiemmin. Minun kuvani viikingeistä on myös muuttunut muutamassa kuukaudessa. Vaikka viikinkiaika ei suosikkiaikakauteni olekaan, niin  on  siinä myös jotain hienoakin.

Myös meidän kahden suhtautuminen käsitöihin on erilaista. Minä hösään  nopeasti paljon valmiiksi, kokeilen  heti mieluummin itse, eikä kärsivällisyyteni riitä lähdemateriaaliin perehtymiseen kovin syvällisesti. Herra taas on niin ihanan huolellinen, suunnittelee kaiken tarkkaan ja jaksaa tutkia lähteitä. Se jaksaa aina muistuttaa, että "Hei kulta, katottaisko noita alkuperäislähteitä vähän ensin?", kun minä olisin jo täyttä höyryä leikkelemässä kankaita.

Herra myös jaksaa tehdä kokeilukappaleita kerta toisensa jälkeen, kun oma mottoni on aina ollut, että minä en pura enkä kadu ikinä mitään. Jouduin purkamaan herran tunikan kiilat pari kertaa ja siinä sai  välillä aika tiukasti purra hampaita yhteen.Kun tekee toiselle, huomaa myös kiinnittävänsä itsekin enemmän huomiota tarkkuuteen.

On meillä toki myös paljon sellaista, mikä elävöityksessä yhdistää. Herra sai minut innostumaan miekkailusta. Se on hyvää reagointi- ja kontaktiharjoitusta. Miekkailu myös rasittaa yllättävästi koko kroppaa ja lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä.  Välillä ollaan miekkailtu niin, että olohuoneen kattolamppu vaan helisee.Toki ollaan käyty myös ihan oikeissa treeneissäkin.

Tällä viikolla ollaan käyty myös pari kertaa maalla, missä on herran paja.  Se on 1700-luvun maalaistalo Laihialla. Aivan ihana paikka, jossa on lämmin ja lempeä henki. Kokkaaminen puu-uunissa ja pihan haravoiminen ovat taanneet sen, ettei minullekaan ole tullut aika pitkäksi. Se on myös ihanteellinen paikka kasvivärjäykselle, josta olenmme molemmat innostuneet, löydettyämme kirpparilta kasvivärjäyskirjan. Kunhan putket sulaisivat, sinne voisi jäädä myös yöksi!

Kaiken kaikkiaan nämä pari kuukautta ovat olleet ihanan yllätyksellista aikaa. En olisi  vielä joskus talvella uskonut, että vietämme  aikaa Mad Cookia ja Top Gearia yhdessä katsoen samalla, kun toinen tekee rengaspanssaria ja toinen tekee neulakinnassukkaa. Se on ihanaa, kun molemmilla on sama intohimo menneisyyteen ja sen ymmärtämiseen.