Saanko esitellä
uusi ihastuttava ystäväni Betsy
En oikein tiedä,miten kaukaa meidän kahden yhteisen tarinan
kertomisen alkaisi. Mutta aloitetaan vaikka näin.
Marraskuun alussa olin lähdössä Timon kanssa kauan odotetulle
lomalle Edinburhgiin. Matkaa edeltävällä viikolla sain pari kertaa
töissä iltapäivällä ihan hirveän pahoinvointikohtauksen. Mahaa
kouristeli, ylävatsaan pisti, silmissä sumentui ja oli semmoinen
olo, että melkein kuolen. Parin tunnin päästä olotila alkoi
yleensä helpottaa.
Sain samanlaisen kohtauksen myös sunnuntai-iltana, kun lähtö
Skotlantiin oli maanantain vastaisena yönä. Tuon kohtauksen aikana
myös oksensin, koska oli niin huono olo. Kipukohtaukset eivät
kuitenkaan tuntuneet esimerkiksi tavalliselta mahtataudilta tai
muulta tarttuvalta. Harkitsimme jo ihan tosissaan matkan
peruuttamista. Koska oireet helpottivat taas parissa tunnissa,
päätimme sittenkin lähteä matkaan. Astuin koneeseen kiputilojen
räydyttämänä ja parin tunnin yöunilla. Mietin, olikohan tää
nyt fiksua ja mitä jos saan samanlaisen kipukohtauksen täällä
koneessa.
Onneksi lähdettiin. Sillä koko reissun aikana minulla ei ollut
yhtään kipukohtausta. Kävimme katsastamassa linnan ja
kansallismuseon, kiipeilemässä Holyrood parkissa kuulaana
syysiltapäivänä ja sumuisena iltana, nautimme jylhistä
maisemista ja skottiherkuista. Ihmettelimme koko kaupungin kaksi
päivää peittävää sumua, joka nousi hetkessä tyhjästä.
Kuitenkin olin koko matkan tavanomaista väsyneempi. Selkä ja
ylävatsa muistuttelivat tasaisin väliajoin olemassaolostaan.
Saamattomuuden
kesä
Olin ollut oikeastaan koko kesän ja syksyn tavanomaista väsyneempi.
Ajattelin väsymyksen menenevän vain uuden hetktisen työn piikkiin.
Tulin usein töistä kotiin ihan pyörtymisen partaalla, kun pyöräily
Pääskyvuoren laelle vei kaikki voimat. En jaksanut tehdä iltaisin
oikeastaan mitään
. Koko kesänä kävin kerran lenkillä, yhden
kerran uimassa Ispoisissa ja en kertaakaan maauimalassa. Siis minä,
joka olen varsinainen vesipeto ja suorastaan asun kesäisin vesijuoksuradalla. Timolla oli jalka kipsissä suuren osan kesää ja jouduin
opettelemaan uudestaan ajamaan autoa.
Viimeinen muisto kesästä Holyrood parkissa.
Koko kesä oli yhtä kiukkuamista ja riitelyä ainakin minun
puoleltani. En jaksanut tehdä käsitöitä ja itkeskelin iltaisin
sitä, miten olin menettänyt vanhoja harrastuksiani ja kavereitani
parisuhteen ja muuton myötä. Meillä riideltiin ja huudettiin niin
usein, että pelkäsin jo, että saadaan valituslappuja naapureilta
asiasta. Tilanne oli jossain vaiheessa se, että oltiin ihan eron
partaalla. Kuitenkin päätimme aina jatkaa yhdessä.
Sairaalassa
totuus selviää
Mutta nyt eksyttiin jo liiaksi sivupoluille. Palataan marraskuuhun
ja takaisin Suomeen.Pari päivää lomalta paluun jälkeen se iski
taas – kipukohtaus. Lounaan ja töissä tarjotun täytekakkupalan
jälkeen. Kärvistelin kipujen kourissa jonkun aikaa, mutta ne eivät
vaan laantuneet. Sain työkavereilta käskyn ottaa taksin suoraan
Tyksin päivystykseen.
Tyksissä ensimmäinen arviointihoitaja oli vähän epäluuloinen sen
suhteen, kuulunko päivystykseen ollenkaan. Suurin kiputila oli taas
maagisesti hävinnyt hetkessä taksimatkan aikana. Parin tunnin
odottelun jälkeen todettiin virtsanäytteessä olevan sokeria.
Tapasin ensimmäisen lääkärin ja sain siirron toiseen
päivystysyksikköön. Sinne saavuttuani sain heti päällleni
sairaalatakin. En vielä tässä vaiheessa kuvitellut jääväni
sairaalaan, enkä osannut ajatella, että ne virtsan sokerit
viittaisivat sokeritautiin.
Minusta verikoekammoisesta otettiin ensimmäiset verikokeet, jotka
saatiin työn ja tuskan kautta kämmenen päältä. Ensimmäinen
verikokeenottaja luovutti leikin kesken. Minulle iskettiin
insuliinipiikki mahaan sen kummempia selittelemättä.
Vasta kun minulle alettiin laittaa kanyylia käteen, aloin epäillä,
että joudun jäämään sairaalaan. Viimein lääkäri kertoi, että
minulla on todella korkea verensokeri ja sen laskemiseksi joudun
tiputukseen joksikin aikaa. Pääsisin diabetesosastolle, kunhan
paperit olisivat selvät. Minulta kyseltiin paljon painosta ja
alkoholinkäytöstä. Alkoholinkäytöstä kyseltiin paljon vielä
seuraavanakin aamuna, koska maksa-arvoni olivat pahasti koholla.
Tässä vaiheessa kello oli jo vähän vaille kahdeksan illalla.
Soitin miehelle ja äidille, että en pääse kotiin. Yritin saada
pomoakin kiinni. Yksikköni ehdittiin jo sulkea ennen kuin pääsin
osastolle vähän ennen puolta yötä.
Osastolla sain viimein jotakin syötävää ensimmäistä kertaa
puoleen vuorokauteen. Pyysin teeheni sokeria. ”Sinä et saa kyllä
sokeria pitkään aikaan,” hoitaja vastasi. Jäin huoneeseeni
syömään sokeritonta iltapalaani ja painuin pehkuihin. Uusi elämäni
diabeteksen kanssa oli alkanut.
Ensiaskeleet
Olin lopulta sairaalassa lähes viikon. Uutta asiaa tuli eteen
nopeammin kuin pystyin sisäistämään. Vatsan ultraäänessä
tarkastettiin, johtuvatko vatsakipukohtaukset jostain muusta kuin
verensokerista. Vatsankuvista ei löytynyt onneksi mitään muuta
kuin rasvamaksa. Ja taas lääkärit kyselivät alkoholinkäytöstä
vähän lisää. Diabetes tyyppini varmistui lopulta kakkoseksi.
Sain insuliinin heti käyttöön samoin kuin pari tablettilääkettä.
Viimeisen yön olin sairaalassa huoneessa, jossa vanha nainen
taisteli pitkälle edenneen diabeteksen kanssa. Jaloissa oli isot
avohaavat ja nainen huusi tuskiaan koko ajan, myös öisin. Se jos
mikä oli muistutus siitä,mitä voi tapahtua, jos ei hoida itseään.
Lampaan alla olevan tilkkutäkin tein sairaalajaksoa seuranneella sairaslomalla.
Kun pääsin viimein sairaalasta, olin
täynnä tarmoa. Vuosien aikana laihdutusta haittaavat jatkuvat
nälkähotkot ja heikotukset olivat saaneet selvityksen. Kaikki ne
kerrat kun olin meinannut pyörtyä lenkkipolulle tai meinannut syödä
koko jääkaapin tyhjäksi uimahallireissun jälkeen.
Vähän aikaa diabeteslääkkeitä
käytettyäni tuntui kuin ovi oli avautunut ihan uuteen maailmaan.
Tällaisiako tavallisten ihmisten nälkätuntemukset ovat? Nälkäähän
pystyy hallitsemaan! Selkä- ja vatsakivut kaikkosivat lähes
samantien kun verensokeri saatiin normaalitasolle. Myös väsymys ja
aikaansaamattomuus vaihtui uuteen intoon.
Pieniä muutoksia
Uudella innolla rukkasin myös
ruokavaliota. Myönnän, että viimeiset kuukaudet ennen diabeteksen
toteamista olin syönyt tosi huonosti. Töihin otin yleensä jonkun
eineksen ja salaattia tuli syötyä tosi harvoin ja iltaisin en
jaksanut tehdä mitään kovin monimutkaista.
Kaksi valasta Skotlannin kansallismuseossa.
Tein vain muutaman muutoksen
ruokavaliooni: ei eineksiä, salaattia joka aterialla, mahdollisimman
vähän vaaleaa vehnää ja pari kertaa viikossa kalaa. Lupasin
itselleni, että käyn joka viikko pari kertaa vesijuoksemassa ja
pari kertaa viikossa kahvakuulailen. Tärkein liikuntalupaus on
kuitenkin se, että joka päivä pistän nokan ulos ja kävelen vähän
vaikka kuinka masentaisi tai väsyttäisi. Nämä lupaukset olen myös
pystynyt aika hyvin, lukuunottamatta joulunaikaa, pitämään.
Ihan tietoisesti en ole halunnut liian
tiukkaa dieettiä. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon
muuta ajateltavaa painonhallinnan ja terveysasioiden lisäksi.
Keskittynyt mieluummin sellaisiin muutoksiin ja lupauksiin, jotka on
helppo pitää. Silti paino tuntuu liikkuvan alaspäin tuskastuttavan
hitaasti.
Asennekysymys?
En ollut ennen diabetesta
tajunnut,miten pienestä ylipainosta voi tulla terveysongelmia. Olin
aina ajtellut, että en minä niin lihava ole. Olin myös ajatellut
olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Vaikka töissä ollessani en
jaksanut juurikaan harrastaa liikuntaa vapaa-ajalla, ajattelin että
liikun töissä tarpeeksi ja pyöräilen töihin. Olin kyllä
tiedostanut, että minulla on huonot geenit diabeteksen suhteen
(molemmat isoäidit ja isä diabeetikkoja), mutta en silti ollut
ajatellut juuri minulla olisi konkreettista riskiä.
Silti minua ärsyttää median ja jopa
joidenkin lääkäreiden ennakkoasenne. Se, että me kaikki
kakkostyypin diabeetikot mässätään kaksin käsin sipsejä,karkkeja
ja hampurilaisia.Kirjoitin Facebookiin siitä, miten eräänkin
terveyslehden diabetesartikkelin kuvituskuvissa oli humoristisia
kuvituskuvia juuri edellä mainituista herkuista.
Olen käynyt paljon erilaisilla
lääkäreillä viime kuukausina ja huomannut myös heidän
puoleltaan piiloteltua halveksuntaa. Eräskin nuori hoikka
naislääkäri katsoi koko ajan mahaani, eikä kasvojani puhuessaan
minulle. Eikä se katse ollut mitenkään hyväksyvä katse.
Toivoisin että potilaat kohdattaisiin ihmisinä, ei ylimääräisinä
sentteinä tai kiloina. Toki myönnän ja tiedän, että kakkostyypin
diabetes on itseaiheutettu sairaus, mutta tuomitseva asenne ei
mitenkään edistä sen hoitoa.
Betsyä tarvitaan
Ei minunkaan suhtautumiseni
diabetekseeni ole aina ollut järin positiivinen. Alun tarmovaiheen
jälkeen on myös tullut muita tunteita. Jossain vaiheessa kelasin
tosi paljon sitä, miksi juuri minä sairastuin diabetekseen. Miksi
sairastuin näin nuorena, miksi suhteellisen pienellä ylipainolla,
miksi vaikka en tosiaankaan ole kaksin käsin karkkia ja
hampurilaisia vetänyt? Miksi juuri minä meidän
sisarusparvestamme? Toisinaan olen myös syyttänyt itseäni ja
kokenut itseni ihan kelvottomaksi tähän maailmaan diabetekseni
kanssa.
Elämä jatkuu. Orkideat kukkivat helmikuussa keittiössä.
Olen myös miettinyt paino- ja
laihdutushistoriaani. Muistan pitäneeni laihdutuspäiväkirjaa
ensimmäisen kerran jo 15-vuotiaana. Vaikka silloin olin vielä ihan
normaalipainon rajoissa. Meillä kotona pöydällä on lojunut äitini
ruokapäiväkirja niin kauan kuin muistan.
Sovitin vähän aikaa sitten vanhaa
ylioppilaspukuani. Eihän se tietystikään mennyt päälle. Minut se
yllätti, koska ylioppilasjuhlien aikaan olin ajatellut olevani
todella lihava. Muistan, ettei minulle tahtonut löytyä päälle
menevaa mekkoa mistään. Nyt katsoin pukua uudestaan. Hame oli kokoa
40. Yläosa pari kokoa isompi. Ei siis mitään verrattuna siihen,
että koin silloin olevani varmaan universumin lihavin ihminen
huonosti istuvassa puvussani. Ylioppilaskuvistakin näkee
epävarmuuteni.
On siis ihan eri asia, se mitä
oikeasti painaa ja mitä tuntee painavansa. Laihduin ekana
yliopistokesänä postinjakotyön myötä ja paino pysyi pitkään
kurissa. Kunnes se alkoi jälleen hiljalleen nousta. Viimeinen niitti
oli kokkikoulu, jossa meille suorastaan pakkosyötettiin omia
tuotoksiamme päivittäin.
Vaikka paino on nyt huomattavasti
korkeampi kuin tuona abikeväänä, koen silti itseni henkisesti
paljon kevyemmäksi. Vaikka edelleen tuskastelen mahamakkaroitani,
koen kuitenkin itselläni olevan tietyn ihmisarvon kiloistani
huolimatta. Osaan jopa välillä nauttia kehostani ja sen
epätäydellisyydestä.
Tällä viikolla mies sitten tuskastui
jatkuviin paino- ja diabetesmurehtimisiini. Hän ehdotti, olisiko
helpompaa,jos antaisin diabetekselleni jonkun lempinimen. Vaikka
Betsy. Auttaisiko se suhtautumaan asiaan kevyemmin ja
positiivisemmin.
Aloin heti kuvitella. Betsy olisi
minun oma mielikuvitusystäbäni. Sellainen joka lohduttaa, kun
ahdistaa ja painoaiheiset pohdinnat masentaa. Sellainen, joka kertoo
piristäviä hauskoja juttuja ja pukeutuu kukikkaisiin
kellomekkoihin. Betsyllä on punertava tukka, joka on aina kammattu
50-luvun tyyliin. Betsy on aina valmis pelastaman minut pulasta.