Vuosi, vuosikymmen

Vuoden viimeinen päivä. Samalla päättyy vuosikymmen ja huomenna kalenteriin piirtyy luku 2010. Vuosikymmenen vaihdos tuntuu hiukan hämmentävältä: Näinkö nopeasti se aika menikään ja tässäkö se 2000 luku sitten oli?

On hauskaa sitten joskus myöhemmin havainnoida, mitä tästä vuosikymmenrstä jäi mieleen ja miten 200-luvun alun henkeä myöhemmin luonnehditaan. Vuosituhannen vaihdos kymmenen vuotta sitten ei herättänyt päässäni yhtä paljon tämänkaltaisia mietintöjä, koska olin silloin vielä niin pieni, 13-vuotias, vaikka tietysti omasta mielestäni niin kovin fiksu ja aikuinen.

10 vuotta sitten uudenvuodenviettoni oli poikkeuksellinen. Mummoni oli sairastunut syksyllä dementiaan ja äiti toiminut hänen omaishoitajanaan vapaa-aikanaan. Uudeksivuodeksi sitten päästimme vanhemmat hyvin ansaitulle lomalle ja hoidimme mummoa tätini kanssa hänen keskustakaksiossaan uudenvuoden ajan.

Mummo pelkäsi raketteja, mutta ei myöskään suostunut laittamaan korvatulppia korviinsa äänen vaimentamiseksi. Uudenvuoden vaihtumisen hetkellä menimme tätini kanssa aivan lähistölle Kirkkopuistoon katsomaan vuoden vaihtumista. Kaupunginjohtaja puhui kaupungintalon parvekkeelta. Puistoon oli rakennettu valtava lumilinna, jonka liepeillä ennätysmäärä venäläisiä turisteja parveili. Sisälle tultuamme keitimme sitten kuumaa marjamehua lämpimiksimme ja kävimme vielä katsomassa nukkuvaa mummoa.

Ikuiseen uneen mummo vaipui parin kuukauden päästä helmikuun lopulla, isosiskoni vanhojentanssipäivän aamuna.

Viisi vuotta sitten vietin ensimmäistä uuttavuottani poissa Keski-Suomesta. Kesällä leirillä tutustumani Kaisan, jonka kanssa aloitin myöhemmin kirjeenvaihdon, perheen luona Lempäälässä. Silloin haaveilin opiskelupaikasta klassillisessa filologiassa - Helsingissä.

Turun yliopiston klassillisten kielten oppiaineesta kuulin vasta vuoden alussa eräältä silloiselta opiskelutoverilta. Olin menossa ssis täysillä Helsinkiin. Olisin sinne päässytkin, mutta kaupungin suuruus ja vieraus pelotti.

Päädyin lähtemään Turkuun syyskuun alussa. Minkähänlaisia kuluneet viisi vuotta olisivat olleet, jos olisin valinnut opiskelupaikakseni sittenkin Helsingin Turun sijasta?

Nykyisin Kaisa asuu itsekseen Tampereella, jonne menen viettämään uuttavuotta toista kertaa peräkkäin. Seurueeseen liittyy myös Kaisan pikkusisko, joka asustelee nykyisin Jyväskylässä, entisessä kotikaupungissani. Väliin mahtuu muutama yksin Turussa vietetty katkeransävyinen uusivuosi, mutta myös rumyjuhlia hauskassa seurassa.

On hienoa, miten joku alunperin vain leirituttavuus voi tarttua omaan elämään niin tiukasti, että viisi vuotta myöhemmin päätyy telttailemaan yhdessä ulkosaaristossa ja viettämään jälleen yhtä uuttavuotta yhdessä. Olisinko viisi vuotta sitten osannut kuvitella moista?

Kuluneena vuona on tapahtunut paljon. Paljon on ollut sellaisia tapahtumia, joita olin odottanut etukäteen, mutta paljon myös odottamattomia, epäonnekkaita tapahtumia.

Päällimmäisenä tämän vuoden murroksesta ja myllerryksestä mieleen jäävät varmaan äidin sairastuminen leukemiaan heti vuoden alussa, toukokuun kauan odotettu Villa Lanten-ekskursio, kesän ja syksyn graduahdistukset ja vuoden viimehetkille kestänyt välillä suorastaan epätoivoinen gradunvääntö.

Toisaalta ikimuistoisia asioita ovat myös hienot hetket ystävien parissa, kantasolusiirron onnistumisen jännitys sekä tietysti viime kädessä opiskelupaikan hakeminen ja sen saaminen ja vastaanottaminen.

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa alkaa myös elämässäni kirjaimellisesti uusi jakso. Tällä hetkellä tavoittena olisi kovasti maisteroitua vuoden alkupuolella ja jättää yliopistomaailman tomut taakseni ainakin hetkeksi.

Olisinko kymmenen vuotta sitten uskonut, että olisin nyt gradua vaille valmis maisteri latinan kielestä? Enhän silloin edes osannut lähes sanaakaan koko kieltä, vaikka olinkin antiikista kiinnostunut. Latinan opiskelunihan alkoi vasta 2002 Arja Hyvärisen johdolla Lyseon vanhan puolen kieltenluokassa.

Keskiaikaharrastuksen aloittaminen syksyllä 2002 on puolestaan varmaankin ollut vuosikymmenen paras päätös. Ilman sitä olisi jäänyt monta hienoa asiaa tapahtumatta ja monta ihanaa ihmistä kohtaamatta.

Viitisen vuotta sitten lähdin yliopistoon täynnä unelmia, haaveita ja epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista klassillisen filologin työ on. Oman osaamiseni taso tuli kuitenkin vastaan aika pian. Täytyi tyytyä siihen, ettei minusta kenties koskaan tule menestynyttä tutkijaa tai latinan kielen kääntäjää. (Tosin se kääntäminen kyllä kiinnostaisi hiukan edelleen.)

Kilpailu jo perusopiskelijavaiheessa on ollut paljon tiukempaa kuin osasin odottaa opiskelupaikkaa hakiessani. Oma stressitaso on ollut välillä suorastaan hälyttävän korkealla yrittäessäni pärjätä itselleni asettamieni vaatimusten kanssa.

Toivottavasti alanvaihdon myötä maltan ottaa hiukan rennommin. Aivan kuten lupasin jo yliopistoon tullessani. Ylisuorittamiseen ja itsensä turhaan piiskaamiseen on vain niin helppo erityisesti meidän naisten sairastua.

Olen taas jälleen täynnä haaveita siitä, millaista toimittajan työ voisi parhaimmillaan olla, Mutta toisaalta koen myös kokemuksen aiheuttama pelkoa siitä, miten pahasti haaveeni ja kuvitelmani voivatkaan tulla vielä kariutumaan. Entä, jos huomaan, ettei tämäkään ala ole minua varten? Entä jos opiskelu onkin aivan toisenlaista kuin luulin? Ehkäpä nuo kysymykset vielä selviävät...




Mutta sitten aivan toisiin asioihin. Joulunvälipäivät olen armottoman gradunkirjoittamisen lisäksi ommellut iltaisin ensimmäisiä uuden Herjolfsnäs-pukuni saumoja. Nyt on jo takakiila paikoillaan ja puolet toisesta sivukiilapaketista ommeltuna.

Tällä kertaa olen päätynyt tekemään saumojen huolittelut vähän toisella tapaa kuin yleensä. Etupiston sijaan olen kääntänyt saumanvarat eräänlaista piilo-ommelta käyttäen (englanniksi hem stich). Sivusauman puolestaan huolittelin sauman päältä menevällä aitapistorivillä (englanniksi herringbone stich) , joka avaa samalla saumanvarat kunkin omalle sivulleen. Tätä tekniikkaahan käytin jo tekemäni villahupun vuorittamisessa.


Tässä projektissa olen myös käyttänyt ensimmäistä kertaa Neulakon Helenan minulle kauppaamaa ompeluvahaa. Helena taisi olla oikeassa: En ymmärrä, miten olen pärjännyt vuosikadet ilman vahan mukanaan tuomaa pellavalangan käsittelyn helppoutta. Kauniisti muotoillut vahasta on tullut nopeasti ompeluhetkien luottokaveri.

Niin ja oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoille!

Kissamaista joulua sinisessä hämärässä

Eilen illalla karavaanini saapui jälleen Turkuun viikonmittaisen Keski-Suomen-kierroksen jälkeen. Joulu oli rauhallinen, runsasluminen ja vähälahjainen, mutta ihan hyvä niin. Mitäpä sitä turhaa materiaa lisäämään vain tavaran itsensä ja tottumuksen tähden. Hautautuminen viikoksi maalle television, kynttilöiden, sukulaisten ja kuumien talvijuomien ääreen teki kyllä hyvää ja rauhoitti kummasti. Nyt on sitten taas voimia vääntää vielä hiukkasen gradua, tehdä muutama vielä muu puuttuva koulutyö ja miettiä uuteen opiskelupaikkaan tehtäviä henkilökohtaista oppimistani analysoivia tehtäviä. Vuoden ensimmäinen kesätyöhakemuskin lähti liikkeelle tänään.
Kolmannen maalla vietetyn joulun jälkeen täytyy kyllä todeta, että korpimaisema luo ihan oman tunnelmansa jouluun. Ainakin minun kohdallani jäätynyt luminen järvi, vastarannan siintävät korkeat kukkulat ja räiskähtelevä takkatuli luovat jouluhenkeä lisää ainakin sata prosenttia.


Vasta katuvalaistuksen ja muun valosaasteen ulkopuolella sitä vasta havahtuukaan siihen, miten lyhyt päivä onkaan talvipäivänseisauksen alla. Ulkonaliikkumisen aika on lyhyt ja sen jälkeen hämäränhyssyä vietetään perheen kesken erilaisten puhdetöiden parissa. Iltaisin tuntee olevansa ihan yksin laajassa maailmankaikkeudessa, kun laajoista ikkunoista vastaan iskee vain pohjaton pimeys vailla yhtään valoa horisontissa. Muutamana iltana tulikin sitten vietyä kynttilälyhtyjä sekä talon eteen rinteseen, että jäälle lumenpeitytämään laiturinpäähään loisteellaan lohtua tuomaan. Sen jälkeen jäinen pimeä lakeus ei tuntunut enää yhtään niin suunnattomalta.


Joulun tienoilla oli myös sen verran kovat pakkaset, että saimme lisättyä jouluista valomerta jäälyhdyin. Jäälyhtyjä jäädytettiin muutama yö lumisella terassilla ja kissakin kävi niitä uteliaana tarkkaavaisesti tutkimassa. Joulupäivänä puolestaan pakkasta oli liki parikymmentä astetta ja hegitys höyrysi, kun kävimme katsastamassa miltei kokonaan jäätynyttä Sahilan koskea jouluherkkuja sulatellen. Pakkanen oli vetänyt asumattomana 15-vuotta olleen vanhan sukutilamme ikkunat niin tiheään jäähän, ettei sisälle nähnyt.



Joulun ehdottomia tähtiä olivat kissat. Niitä oli nyt joulua kanssamme viettämässä klome kappaletta: vanhempien kaksi kissaa ja oma villikkoni. Luminen jää tarjosi kissoille lyömättömän painitantereen ja lumi pöllysi kissojen ravittaessa ympäri tiluksia toistensa perässä.



Mutta välillä piti toki myös malttaa tulla sisälle lämmittelemään ja ihmettelemään joulukoristeitten täyttömää pirtinpöytää enkelikelloineen. Yhtenä iltapäivänä kissat muuten hajottivat enkelikellon ja olivat vierittäneet kellot ja metallienkelit huonekalujen alle ympäri taloa. Onneksi kaikki osat lopulta pienen könyämisen jälkeen löytyivät...



Joulupäivänä piti sitten hiukan leikkiä sukulaistytön kanssa ja paljastaa vieraille myös kissan luonnon petomaisempi puoli. Leluhiiri sai kyytiä ja kavat pöllysivät. Mutta nähtiin jouluna kissat myös todellisessa pedontyössä. Juuri joulurauhan julistamisen hetkellä vanhempieni kissan nähtiin saavan kiinni ikkunan alla joulukauraansa syövä punatulkku. Äkkiä suurella ja huudolla ja metelillä kissa kiinni ja punataulkun pelastusoperaatiokäyntiin jouluhengen mukaisesti.
Punatulkun kunto tarkastettiin ja se asetettiin toipumaan kissan koppaan jyvien ja lumipaakun kera. Koppa piti siirtää terassin lattialta roikkumaan terassin katosta, kun kissat vaaniskelivat stressaantunutta lintua turhan ahkerasti. Tämän jälkeen kissani keksi kiivetä terassin pylvästä ylös tarkkailuasemiin sen varalta, mitä lintu touhuaa hänen kopassaan. Jouluaattoiltana punatulkku sitten lopulta päästettiin osittain toipuneena vapauteen ja kissoja vahdittiin ankarasti, etteivät ne vain karkaisi ulos linnun kimppuun. Joulurauha maassa ja kaikilla hyvä mieli, niin ihmisillä kuin eläimillä. Tosin lintupaistia havitellut kissa saattaa olla asiasta hiukan eri mieltä...

Vierasrumban ja vaihderikkaitten joulunpyhien jälkeen uni maistui lopulta pienelle kissalle sänkysohvalla pupupehmoleluun nojautuen. Itsekin rentoudun vielä hetken ennen kuin palaan taas huomenissa sorvin ääreen yliopistolle.

Arkihuolesi kaikki heitä

Nyt se on sitten ohi. Nimittäin kouluaherrus tältä syksyltä tai ainakin ennen joulua. Takana on maanantaista alkanut tehostettu gradurumba, jonka aikana tekstiä syntyi lisää 20 sivua melkeinpä aamusta iltaan naputellen. Sivuja on siis tällä hetkellä kirjoitettuna 64, joten ihan hyvältä näyttää. Joululainoina kirjastosta lähtikin kassillinen graduaineistoa, jonka turvin pärjää aina ensi viikon maanantaihin. Välipäivinä olisi sitten tarkoitus vääntää gradua hiukan lisää, mutta jouluntienoon voinee hetkeksi hengähtää. Nyt voi siis laskeutua jouluun hyvillä mielin ja aloittaa valmentautumisen tulevan vuoden hasteisiin.

Tänään olin tuttuun tapaan laulamassa Kauneimpia joululauluja Turun Tuomiokirkossa. Jälleen kerran ei voi muuta kuin ihailla keskiaikaisen tuomiokirkon ainutlaatuista akustiikkaa. Hiljentymishetki joulukiireitten lomassa tuo joulun taas askeleen verran lähemmäksi.

Kaiken kukkuraksi sää on tuonut kerran esille joulukaupungin paremmat puolet kerrankin näin joulun alla: Asuntoni vieressä kulkevalla rautatiellä junat särisevät ja rätisevät kiskoilla suhahtaessaan ohi kovalla pakkasella, Aurajoki päästelee jäätyessään lapsuudesta järvien äänimaisemasta tuttuja kuminoita. Tuomiokirkosta ulos astellessa Joulukaupungin illuusio tuntui hetken todelliselta ja Tuomiokirkkotori kuusineen olisi voinut olla kuin sadusta. Kerrankin ruoho ei viherrä, sade kastele ikkunoita ja lämpöasteet vallitse joulun alla.

Kaiken lisäksi joku oli kirjoittanut Tuomaansillan kaiteen lumipeiteeseen sanat "koulu ohi-Vapaus". Voiko sitä enää paremmin sanoa? Viime päivien graduhöngässä ja lähtemisen meiningissä päässä on soinut asiaankuuluvasti PMMP:n biisi Kesä -95 ja erityisesti se kohta, missä lauletaan: " Syksyllä mä en mee enää kouluun, kirjoitan hei,hei luokan tauluun...". Itse päädyin vaan tuomaan joulukortin, jossa kiitettiin menneistä vuosista sekä jouluista glögikakkua jo parisen viikkoa sitten, kun laitoksen käytävillä oli vielä enemmän väkeä.

Lähtö Keski-Suomeen koittaa kuitenkin vasta sunnuntaina, sillä halusin rauhoittua muutaman päivän ennen lähtöä ja saada kotiani edes hiukan joulukuntoon, vaikka en joulua täällä vietäkään. Huomisella pitäisi siis siivota, ostaa ja paketoida viimeiset joululahjat. Lauantaiyönä olisi myös Mikaelinkirkossa tarjolla Kauneimpien joululaulujen yö. Saisikohan mentyä sinnekin laulamaan joululauluja vielä kerran? Siitä saisi ainakin kerrankin hyvän syyn päästä katsomaan jugend-arkkitehtuuristaan kuuluisaa Mikaelin kirkkoa sisältäpäin.

Sinäänsä tänä vuonna joulunvietossa on omat haastensa. Äidin sairaus tuo nimittäin ihan omat vaikeutensa joulunaikaan. Uusimpana vihulaisena on ilmennyt vyöruusu kaikkien muiden ongelmien lisäksi ja aatonaatoksi tarjolla on pitkä kontrollikäynti erikoistesteineen Helsingissä. Joulumieltä voi siis tässä perhetilanteessa joutua etsimään, mutta pääasia kuitenkin on, että saamme toivottavasti viettää joulunajan saman katon alla.

Haluan kuitenkin toivottaa kaikille lukijoilleni rauhallista, makoisaa ja riemuntäyteistä joulua! Uusien Google Analyticks-tilastojen mukaan teitä on käynyt kuluneen kuukauden aikana blogiani lukemassa 215 absoluuttisesti yksilöityä kävijää. Kiitos siitä, että jaksatte lukea näinkin ahkerasti kuulumisia ja sepustuksiani. Toivottavasti lukuinto jatkuu vielä joulun jälkeenkin!



Lopuksi vielä kuva lumisesta Turusta ja naapurissani sijaitsevasta keskiaikaisesta Kaarinan kirkosta. Kuva ei ole tältä viikolta (Tarkkasilmäisimmät saattavat tunnistaa sen vuoden ekasta päivityksestä...), mutta se kuvaa hyvin viimepäivien sinertävän harmaata lumista hämärää.

Olenko muuten kirjoittanut ikinä siitä, miten kaunista on, kun lukupaikaltaan Jusleniassa tarkkailee talvista auringonlaskua Vartiovuoren taa? Tietyllä hetkellä kirkkaanpunainen aurinko loistaa Tuomiokirkon yläikkunoiden läpi ja näyttää aivan siltä kuin kirkossa leiskuisivat sisällä liekit. Siitä saa taas inspiraatiota välillä loputtomalta tuntuvaan kirjoittamiseen.

Tunnelmallisia aamu - ja iltahämärän hetkiä sekä kynttilänvalossa vietetettyjä iltoja kaikille!

Tulipa sitten eilen muistettua lahopäisyyksissäni tuon kirkon nimi väärin. Kyseessä on siis Pyhän Katariinan kirkko, joka on kylläkin vanhassa Kaarinan kirkkopitjässä. Lisää tietoja ja valokuvia kirkosta löytyy täältä. Linkin kautta pääsee myös virtuaalikierrokselle 1300-luvulla rakennettuun kirkkoon.

Voittoisa piiras ja rasvapalo

Nyt on sitten vietetty viiden vuoden tauon jälkeen jälleen Annanpäiviä. Tunnelma oli mukava ja riehakas, ruoka hyvää ja voitin siellä järjestetyn leivontakilpailun. Kannatti siis matkustaa Kotkan perukoille saakka, vaikka takpuoli puutuikin autossa aikamoisessa linkussa matkatavaroitten keskellä istuessa.

Tässä vielä voittoisan piiraan ohje, kun sitä aika moni tapahtumassa pyysi laittamaan nettiin julkisesti esille.

Kanelisydänpäärynät

taikina:

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1 rkl sokeria

100 g voita

1 muna

1 rkl ruusuvettä

Täyte:

2dl sokeria

2 rkl kanelia

200g voita

3 päärynää

Aloita valmistus taikinasta. Sekoita jauhot, sokeri ja suola keskenään kulhoon. Leikkaa voi pieniksi kuutioksi ja nypi kuivien ainesten sekaan. Sekoita taikinaan kevyesti vatkattu kananmuna ja siihen sekoitettu ruusuvesi. Anna taikinan tekeytyä jääkaapissa vähintään 20 min.

Kuori päärynät, halkaise ne kahtia ja kaiverra niistä siemenkota. Valmista sokerikaneliseos sekoittamalla ensin sokeri ja kaneli keskenään ja vatkaamalla sitten joukkoon pehmeä voi.

Kauli noin puolet taikinasta piiraan pohjaksi ja asettelu se vuokaan. Levitä noin puolet sokerikaneliseoksesta piiraspohjalle. Täytä päärynöitten siemenkotien jättämät kolot seoksella ja asettele päärynät pohjalle. Täytä päärynöitten väliset kolot seoksella sekä ylijääneellä taikinalla. Paista 180 asteisessa uunissa n. 40 minuuttia tai kunnes päärynät ovat kunnolla pehmenneet.

Reseptin taustaa ja kommentteja

Resepti on Maestro Martinon reseptin Quince Pies (s.89) innoittama. Martino käyttää Välimeren maissa yleistä, mutta Pohjolassa harvinaista kvitteniä piirakkansa täytteenä. Kvitteni on omenan muotoinen keltainen hedelmä, joka on sukua päärynälle. Kokeilin ensin tehdä piiraasta omenatäytteisen version siten, että jokainen omenan puolikas kiedotaan erikseen taikinankuoreen pienemmiksi naposteltaviksi. Tähän meni kuitenkin kohtuuttoman paljon taikinaa ja vaivaa, eikä maku ollut kovin erikoinen vaivannäköön verrattuna. Loppujen lopuksi päädyin siis toteuttamaan piiraani päärynöistä ja yhtenäisenä piiraana useampien pienempien sijaan. Piiraaseen piti alun perin myös taiteilla taikinasta kansi, mutta taikina ei ihan riittänyt siihen. Niinpä päädyin täyttämään päärynöitten välisiä mausteseoksen lisäksi myös ylijääneellä taikinalla, jolloin päärynät kanelisydämineen jäävät näkyville.

Kokin jälkikommentit

Piirakkaa ei pidä tehdä irtopohjavuokaan tai ainakin se pitäisi tiivistää hyvin esemerkiksi voipaperilla. Voipohjainen taikina kun valutti reippaasti rasvaa uunin pohjalle. Sinäänsä piiraan maku oli hyvin onninstunut ja sitä kehuttiin.Makuelämäys oli huomattavasti parempi kuin omenoista tehdyllä piirakalla. Ehkä piirasta olisi kuitenkin vielä paistaa hetken lisää, sillä osa päärynpaloista ei ollut mielestäni vielä tarpeeksi pehmeitä.

Sitten piiraanpaiston muihin jälkiseurauksiin. Kuten kokin kommenteissa sanoin, piirasta oli valunut paistaessa runsaasti rasvaa uunin pohjalle. En ehtinyt tapahtumaan pakkauksen lomassa pesemään heti rasvaa pois. Tapahtumasta viimein kotiuduttua rupesin paistamaan itselleni pitsaa sunnuntain kunniaksi. Arvatkaa vain muistinko tapahtuman jälkeisessä väsymystilassa sitä rasvaa siellä uunin pohjalla! Pistin uunin lämpiämään ja avasin itse tietokoneen. UUnista kohosi vieno kanelin tuoksu, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kesken mielenkiintoisen blogikirjoituksen luvun takanani kuului valtava humaus ja pamaus. Samassa myös palohälytin alkoi huutaa.

Takanani keittiössä uunissa paloivat yli metriset liekit. Uunin luukku oli palon voimasta singahtanut auki, josta johtui se pamahdus, johon lopulta havahduin. Onneksi sain salamannopealla toiminnalla tukahdutettua liekit ennen kuin ne ehtivät leviämään pitemmälle. Koko kämppä oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ihan täynnä sinistä savua niin, että hädin tuskin näki eteensä. Metsästin kauimmaiseen nurkkaan paenneen kissan nopeasti koppaan ja heitin sen parvekkeelle. Sitten kaikki ikkunat, ovet ja parveekkeenlasit auki ja hälventämään pistelevää savua huoneistosta. Vielä nytkin huonekaluissa tuoksuu savu ja silmät ovat aika herkästi vetistävät.

Tästä oppi ainakin sen, että palohälytin pelastaa monessa hädässä. Ja sen, että seuraavan kerran muistan pestä uunin heti, enkä oleta muistavani pesemistä ennen kuin seuraavan kerran jotain uuniruokaa valmistan. Työnsä lykkääjä painii aina perikadon kanssa, niinhän tiesi jo viisas mies, herra Columella 60 jKr. Huh, hengissä ja säikähdyksellä onneksi selvittiin vahingoitta!

Bloggausta, keskiajantutkimusta ja syntistä jazzia...

Loppulokuvuoden hulina on käynnissä. Todella työläältä tuntunut Tiedon haku ja hallinta-tehtäväpaketti palautettiin viime viikolla ja viimeinen kulttuurihistorian kirjatentti on nyt takana. Nyt sitten vain odottelemaan vielä muutaman suorituksen kirjautumista rekisteriin niin pääsen hakemaan aineopintojen loppumerkintää. Viimeviikolla pääsin muuten hyödyntämään useammankin keran bloggausta ja keskiaikaharrastusta opinnoissani: Maanantaina kirjoitin Historian verkkojulkaiseminen-kurssin blogiin ja loppuviikosta tänne kirja-arvostelun erästä toista historian kurssia varten. Maanantain blogikirjoituksen tehtävänantona oli tutkiskella tieteellisen tiedon demokratisoitumista esimerkkien kautta. Suorastaan itsestään selvästi aiheekseni valikoitui yllätysyllätys mikäs muukaan kuin historianelävöittäjät.

Perjantaina puolestaan koitti suuri hetki keskiajantutkimukselle Turussa. Kävin kuuntelemassa Turun yliopiston monialaisen keskiajan ja varhaismodernin aikakauden tutkimuskeskuksen TUCEMEMS:n ensimmäistä The beginning- seminaaria, jossa esitettiin tuoreita ja tulevia keskiajantutkimuksen hankkeita eri aloilta. Joukossa oli niin historioitsijoita kuin kieli- ja kasvitieteiljiiöitäkin. Seminaarissa istuessa tuli taas mieleen, miten hienoa onkaan harrastaa keskiaikaa juuri Suomen Turussa, jossa jatkuvasti tapahtuu paljon kaikkea keskiaikaan liittyvää uutta ja mielenkiintoista ja kaupungin oma keskiaikainen menneisyys tuo oman ulottuvuutensa hommaan. Niin ja ihanaa, että kerrankin mielenkiintoinen seminaari järjestetään Turussa, eikä aina vaan Helsingissä, jonne tulee harvoin lähdettyä.

Eilen sain myös pitkästä aikaa innostuksen katsastaa graduni nykytilaa. Yhdistin eri tiedostoissa majailleet tekstin pätkät samaan kokonaisuuteen ja huomasin ilokseni, että gradua on tullut väännettyä jo 44 sivua! Kivaa, että joskus tulee positiivisiakin yllätyksiä. Luulin, etten olisi saanut sen suhteen syksyllä juuri mitään aikaiseksi, mutta onhan se edistynyt ikään kuin huomaamatta. Saisikohan sen gradun vielä johonkin kuosiin ennen tammikuun 12. päivää?

Viime viikonloppuna vietettiin itsenäisyyspäivän lisäksi ainejärjestön pikkujouluja. Allekirjoittanut lauloi yhdistyksen muusikoista kootussa bändissä, ensimmäistä kertaa julkisesti sitten kouluaikojen. Esitykseen kuului joululaulujen lisäksi mm. keskiaikaisia juomalauluja. Illan toisen pienemmällä kokoonpanolla toteutetun esityksen teemana olivat jazz-klassikot. Niinpä sonnustauduin pikkujouluihin suorastaan 30-lukulaisella ilmeellä vintage-malliston silkkimekossani. Esityksestä selvittiin hengissä ja sen suuremmitta kämmeittä. Kevään kunnianhimoisissa suunnitelmissa olisi jazzin laulamisen jatkaminen tuntemieni muusikkojen säestyksellä noin harrastusmielessä, rennosti ja liikaa paineita ottamatta.


Ne aloittamani pitemmät neulakinnassukat ovat muuten edenneet hyvin. Vartta pukkaa nyt jo kumpaakin, kunhan vain löytäisin jostakin punaisen lankakerän, jonka kaiketi kissa on palloitellut jonnekin. Taustalla oleva nojatuolinpeite on muuten ihan omin pikkukätösin virkattu...

Perjantaina koittaa sitten lähtö Annanpäiville ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Annanpäivät on kiva tapahtuma, mutta ajankohta on sellainen, että silloin on usein miljoonat muutkin pikkujoulut päällekkäin, joista pitäisi sitten yrittää valita. Tällä kertaa valinta osui Annanpäiviin ja hyvä niin. Automatka kohti Lintukotoa starttaa perjantaina iltapäivällä. Rentouttava viikonloppu mukavien ihmisten seurassa tekee varmaan ihan hyvää kaiken tämän häslingin keskellä.

Kirja-arvostelu: Natalie Zemon Davis, Trickster Travels

Luen kulttuurihistorian tenttiä varten Natalien Zemon Davisin oivaa opusta nimltään Trickster Travels - A sixteenth century Muslim between The Worlds (2006). Teoksestaan Martin Guerren paluu tunnettu kirjailija paneutuu jälleen varhaismodernin kulttuurin juurille yhden esimerkkihenkilön kautta mikrohistorian metodeita käyttäen.

Tutkimuksen kohteena on ensimmäisen Afrikan maantieteellisen esityksen La Descrittione dell' Africa (1550) kirjoittajan elämänvaiheet ja sopeutuminen erilaisiin kulttuureihin. Hänet tunnettiin elämänsä aikana monella eri nimellä: Granadassa syntynyt ja sittemmin Marokkoon muuttanut arabidiplomaatti oli alunperin muslimimaailmassa nimeltään al-Hasan al-Wazzan, kritysssä lännessä Ioannes Leo Africanus de Medici ja kristtynä arabina hänet tunnettiin nimellä Yuhanna-al-Asad. Kulttuurin mukana vaihtui siis koko identiteetti nimeä myöten.

Kristyityt merirosvot kaappasivat korkea-arvoisen Al-Hasan al-Wazzan diplomaattimatkalla ja saatuaan selville tämän henkilöllisyyden lahjoittavat hänet paaville Roomaan. täydentämään tämän "kokoelmia" oeri kulttuurien oppineista. Rooman-aikanaan hän sai ensin vankeudessa tutustua Vatikaanin kirjakokoelmiin ja opetteli italian kielen sekä ilmeisesti hiukan myös latinaa. Al Wazzanin kastetilaisuus Pietarinkirkossa oli suurtapaus korkea-arvoisine kummeineen ja sitä juhlittiin näyttävästi.

Otettuaan kasteen ja kristityn nimen hän sai arabiankielen taitonsa vuoksi työtä paavin kuuriasta käsikirjoituksten kääntäjänä. Italian-vuosiensa aikana hän kirjoitti myös useita omia teoksia italiaksi erilaisista muslimimaailmaan liittyvistä aiheista. Rooman ryöston 1527 (Sacco di Roma) tiedot hänen vaiheistaan katoavat, mutta Natalie Zemon Davis esittää hypoteesin Al-Hasan al-Wazzanin todennäköisestä paluusta Afrikkaan ja kuvaa uudelleen sopeutumista muslimiyhteisöön.

Monikulttuurista kontakteista kiinnostuneelle historianharrastajalle tai -elävöittäjälle kirja tarjoaa varsinaisen aarreaitan nippelitietoa tilanteesta käytännössä. Itse ainakin yllätyin kirjaa lukiessani 1500-luvun Rooman monikulttuurisuudesta. Teoksen mukaan kun muslimiorjat tai kristyiksi kääntyneet arabipalvelijat olivat suhteellisen yleisiä suurimmissa kotitalouksissa. Käännynnäisillä oli myös ihan oma arabialaisia ja kristyyjä perinteitä yhdistävä kulttuurinsa.

Kirjassa käsittellän myös paljon kirjallisuudessa esiintyviä vaikutteita arabialaisista teoksista ja siitä, miten Al-Hasan al-Wazzan käytti arabialaista kertomusperinnettä hyväkseen teoksessaan. Loppuosan Kattava hakemisto on suureksi hyödyksi laajasta teoksesta (435 s.) tietoa etsittäessä, mutta loppuviitekäytäntö hankaloittaa jonkin verran kirjan luettavuutta.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Tämä teksti on osa suoritustani eräälle kulttuurihistorian harjoituskurssille.

Lähdön haikeutta, projekteja ja häslinkiä

Viimeisiä viikkoja viedään Jusleniassa. Perjantaina palautin opiskelupaikan hyväksymispaperit ja samalla jätin hakematta kevään Lanten kurssille. Tuntuu hiukan haikealta, mutta ehkä on parempi näin: Avata itsensä rohkeasti uudelle ja katsoa, onko se ruoho oikeasti vihreampää akateemisen maailman raja-aitojen ulkopuolella.

Muutos on kuitenkin aika suuri. Tällä viikolla oli viimeinen yliopisto-opintojeni luento, minkä tajusin hiukan ihmetellen vasta luennon päätyttyä. Luennoitsijan, joka siis on mm. bändikaverini, kanssa vitsailtiin sitten luennon jälkeen, olisiko se pitänyt sittenkin päättää onnittelulauluun... Pakko on kyllä sanoa, että huonoista hetkistä huolimatta laitoksen väkeä saattaa kyllä tulla monta kertaa ikävä uusien opintojen aikana, vaikka toisaalta on riemullista astua elämässään johonkin uuteen.

Yleisen joulunalushäslingin lisäksi opiskelupaikan vaihto tuo kyllä aika paljon lisää tekemistä ja ajateltavaa. Yritän saada mahdollimman paljon rästissä olevia tehtäviä ja viimeiset tentit puserretttua ennen kuin aloitan uudessa opiskelupaikassa 12. tammikuuta. Tekemättä on tehtäväpakettia, bloikirjoitusta, wikipedia-artikkelia ja monta muuta asiaa, ennen kuin nykyiset opinnot ovat suurinpiirtein siinä kuosissa, missä haluaisin ennen kuin lähden uusille laitumille. On haastavaa paneutua todenteolla koulutyöhön, kun tekisi mieli nautiskella viimeisistä hetkistä täyspäiväisenä opiskelijana Jusleniassa. Lähtö myös hiukan jännittää, ja päässä pyörii millaisia ihmisiä ja minkälaiset opinnot siellä tuleekaan olemaan vastassa. Mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin lähtee reippaasti kohti uusia haasteita.


Mutta piti kirjoittamani myös uusimpia käsityökuulumisia: Jo muttama viikko sitten sain napitusta vaille valmiiksi toppavuorillisen huppuni. Hupun taustalla muuten näkyy olevan kangas, josta on muotoitumassa uusi villainen Herjolfsnäs kaavalla tehty alusmekko. Se on saatu jo suurinpiirtein harsittua kasaan ja jäljellä on vielä sovituksen viilausta ja sitten myös tietysti itse ompelu...


Tässä kuvassa näkyy tarkemmin saumat päältäpäin. Vuorikerrokset on kiinnitetty toisiinsa sauman päällä kulkevalla aitapistorivillä, joka samalla myös avaa saumanvarat, jottei niistä tule liian paksuina pussittavia. Metodi on siis suoraan omasta päästäni, eikä perusti mihinkään historialliseen lähteeseen.


Tältä sauma sitten näytttää nurjalta puolelta. Nyt pitäisi sitten ratkaista nappidilemma. Kankaiset täytetyt napit vai vanhasti nappihihaisesta mekosta irrotetut replikanapit irtokiinnityksellä Neulakon Helenan tapaan?


Eilen aloitin myös uudet lämpimämmät ja pitemmät neulakinnassukat. Addiktoivaa käsityötä tuli sitten tehtyä pikkutunneille (ja ranteet jällen kerran kiittivät...). Värikkäät langat ovat itse kasvivärjättyä Novita Woolia eli pehmeää merinovillaa. Projekteja siis jälleen riittää ihän kiitettävästi.

Tapahtumia ja alisuoriutumista

Eilen tuli sitten se kauan odotettu pääsykoetulos. Opiskelupaikka on nyt plakkarissa ja toimittajaopinnot alkavat vuoden alusta. Olin etukäteen ajatellut riemuitsevani tuloksesta, mutta ensireaktio oli silti yllättävän vaisu. (semmoinen aijaa, pääsin vai...) Vasta myöhemmin iltapäiväsellä tuli semmoinen olo, että jes pääsin kouluun sittenkin, mahtavaa. Sitä tuli sitten palkittua itseään ostamalla erinäisiä kosmetiikkatuotteita ja maailman ihanin pikkujoulumekko, vaikka opiskelijabudjetilla tässä muuten eletäänkin. Edes ostetun mekon yllättävän suuri kokonumero ei harmittanut kuin ihan vain vähän.

Viime viikonloppuna tuli myös oltua taas tapahtumassa. Orimattilassa järjestetty Keppiä ja käsitöitä oli pitkästä aikaa ihanan pieni ja tunnelmallinen tapahtuma. Uusi Herjolfsnäs-mekko edistyi lauantain aikana paljon ja harsinkin sitä aamusta iltaan. Oli hauskaa viettää päivä yhdessä muiden Aarnimetsän käsityöläisten kanssa ommellen ja kankaita leikellen. Muutenkin tapahtuma oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Niin ja Rikissan keittiössä taikomat taivaalliset piiraat ja mehukkaat pihvit olivat oikeasti ihan tajuttoman hyviä.

Tapahtumasta jatkoin sitten matkaani Keski-Suomeen ja tein sunnuntaina pikavisiitin äitin luo sädesäiraalaan Jyväskylään. Maanantaina tavaramäärän nähdessään kauhistunut isä kyyti minut minut kissan kera Turkuun ja hoiti erilaisia korjausurakoita melkein koko päivän.

Sain viimein vaihdatettua vaatehuoneen lampun, joka on siis niin korkealla, etten itse ylety siihen edes keittiötikkaillanikaan. Myös imurista kuuluvien outojen kolinoitten ja pahan hajun syy selvisi: Moottoriin oli päässyt menemään pölyä pölypussin läpi. Polkupyörään vaihdettiin myös uudet renkaat, sillä se oli seissyt renkaat puhki taloyhtiön pihalla useamman kuukauden. Mulla on siis kai virallisesti melkeinpä maailman paras tai ainakin käsistään kätevin isä!

Muuten viimeviikkojen teema ainakin kouluhommien suhteen on ollut alisuoriutuminen. Pitäisi kai sitä vain oppia käsittelemään negatiivista palautetta paremmin. Tässä vaiheessa opintoja vain kaipaisi jotain positiivista tukiryhmää gradupaineitten keskellä. Meillä ainakaan graduseminaari ei ole itsestäni semmoiselta tuntunut.

Seminaarityöni käsittelyn jälkeen en ole käytännössä varmaan kirjoittanut sanaakaan gradua eteenpäin. Olo on semmoinen, että onko sitä ollut täysin idiootti, kun on joskus kuvitellut itsessään olevan edes hitusenkaan akateemisia hyveitä ja haaveillut oikeasti pystyvänsä joskus jonkunlaiseen tieteelliseen työhön. Onko tullut ahnehdittua opintoja liikaa ja liian nopeasti, tajuamatta lopulta asian todellista ydintä?

Tosiasia on vain se että kai se gradu on joskus valmiiksi väännettävä. Mutta silti tuntuu, että on jotenkin aivan liian nuori ja kypsymätön koko touhuun. Ei ole helppoa olla 23-vuotias graduntekijä. Enkä tiedä, onko sen helpompaa jättää gradu roikkumaan sännätessään aivan toiselle alalle, varsinkin kun on kasvatettu siihen, että kaikki aloittamansa hommat pitäisi hoitaa loppuun saakka. Luulen kuitenkin, että uudenvuoden jälkeiset säännöllisemmät arkirutiinit ja opetusohjelmat tuntuvat kyllä helpotukselta tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa aika kuluu lähinnä peukaloita pyöritellen, pitäis-saada-aikaiseksi - tunne takaraivossa tykyttäen.

Listauksia

Neulakon Helenan innoittamana päätin minäkin tehdä pientä listausta kuluneen vuoden käsityöprojekteista ja katsauksen tuleviin suunnitelmiin. Jaksaisikohan tällaista tehdä säännöllisemminkin?

Kuluneen vuoden satoa:

Alkuvuodesta sain valmiiksi 1300-luvun lasketulla kirjonnalla tehdyn vyöpussin. Tuosta onkin tullut joka tapahtuman ja markkinan luottotavara. Tilaa on tarpeeksi säilöä melkeinpä vaikka mitä tahansa!

Sydäntalven juhlaa varten puolestaan pinkin villlahupun, joka ei ole solki/ nappikiinnitystä kuten useimmissa hupuistani, vaan etusauma on ommeltu edestäkin kiinni. Tuota huppua ei ole tullut paljon käytettyä sen huonon istuvuuden takia.

Aloin myös panostamaan entistä enemmän autenttisempaan päähinepuoleen. Uudet ruskeasta villasta letitetyt muhkeat tekoletit näkivät päivänvalon jo syksyn kruununturnajaisissa ja kevään aikana valmistin myssyn Pyhän Birgitan mallia mukaillen sekä sain valmiiksi uuden isomman pellavahunnun ja leukaliinan. Palautin myös pari vuotta Unikankareen Katariinalta lainassa olleet huntuneulat takaisin ja ostin omia neuloja Neulakon puodista (joista tosin muutama hukkui jo tapahtumapaikalle).

Turun markkinoilla koin uudestaan neulakinnasherätyksen., kiitos Sahran! Tähän mennessä valmistunut on kahdet lapaset, yksi keltainen myssy ja yhdet nilkkapituiset sukat, tekniikkana oma kerettiläistyyli hiukan varioiden. Kaikki on kasvivärjättyä villaa, osa jopa ihan itse värjättyä!

Kangassukkiakin syntyi yksi pari Sahralta ostetusta ruutukankaasta. Kangassukkia tarvitsee olla paljon, ne hikoavat helposti ja kuluvat nopeasti kovassa käytössä. Nuijasodassa myös parsin vanhat kangassukkaparini. (Miten kummassa ne reiät tuppaavat ilmestymään aina päikiän seudulle?)

Tein uuden investituuramekon turkoosista villasta ruutukangaskoristein. Mallina oli jälleen kerran Moy Bog Gown hiukan omalle vartalotyypilleni varioiden. Hihat olivat tässä mekossa vain kyynerpäähän ja ilman napitusta. Mekko onnistui hyvin. Istuvuus on hyvä puvun olematta silti liian vartalonmyötäinen. Tässä mekossa kelpaa viilettää tapahtumissa ja vaikka Turun linnassa tarjoilijana!

Investituuran jälkeen muokkasin myös kahden pitäjän yhteisvaatevarastosta kotoisin olevan alusmekon hihoja itselleni paremmin istuviksi. Toisesta pätkäsin hihat kyynärpituisiksi ja toista kavensin hihoja tuntuvasti sopimaan paremmin 13oo-luvun nappihihojen alle. Aluspukujen alkuperäiseksi omistajaksi ja ompelijaksi on pitäjänväen voimalla veikkailtu Lady Isabellaa, mutta mulle ne ainakin istuivat täydellisesti.

Sain myös ommeltua itselleni keittiömekon valkoisesta ja sinisestä pellavasta. Mekko oli testikäytössä viikonloppuna ja tuntui toimivan pituudestaan huolimatta loistavasti. Mekko otti vähän sahrami- ja punaviinivärjäystä leipoessa, mutta se lähti onneksi pesussa. Tätä tulee varmasti pidettyä paljon kyökin puolella, sekä suoja-asuna muissakin sotkevissa hommissa. Haussa on pukuun sopivat soljet, niitä myisi mm. Hiien kissa.

Uusi toppavuorinen huppu on myös nappeja ja napinläpiä vaille valmis. Hupun jujuna on hienosti koristeellisella aitapistoilla yhteen tikatut vuori ja päällikangas. Ompeleen toteuttamiseen meni aikaa, mutta siitä tuli hieno!Laitan kuvia heti, kun löydän kameran laturin jostain...

Tulevia suunnitelmia

Uusi monikäyttöisempi villainen kotte. Vanhasta viinipunaisesta paholaisestani ovat nappihihat käyneet turhan kireiksi, joten ne pitää pätkäistä kyynerpituisiksi. Tarvatta uudelle villaiselle mekolle siis löytyy. Ajattelin palata juurille ja tehdä uuden mekon vanhalla kunnon Herjolfsnäs-kaavalla. Kangas on jo ostettu. Se on väriltään harmahtavan vihreän ruskeaa villaa, joka siis tuntuu vaihtavan väriä melkein joka valossa. Värin olen yrittänyt valita niin, että se kävisi miltei minkä tahansa värisen päällysmekon kanssa. Leikkuusuunnitelmakin on jo tehty, joten puvun leikkuuta ja istuttamista on toivottavasti vuorossa viikonlopun tapahtumassa.

Sydänkuvioisen pinkin helvetinikkunan kunnostaminen Sydäntalvenjuhlaan. Sydäntalven teemana on rakkaus, joten mikäpä olisi tämän parempi pitoasu. Puku on nähty päälläni kaiketi vain kerran aiemmin, Akatemiassa pari vuotta sitten. Käyttö on jäänyt vähäiseksi, koska sen kiilat alkavat levenemään liian alhaalta ja sivuaukot aukenevat ehkä vähän liiankin alas. Korjausoperaationa toiminee siis sisäänotto olkapäistä.

Vanhojen kirjontaprojektien loppuunsaattaminen. Niitä riittää ja osa niistä on ollut lepotilassa ainakin parivuotta. Hermot vievä, tarkkaakin tarkempi silkkikirjonta, istuintyyny, uusi 1300-luvun laskettu projekti... Mistäköhän löytäisi aikaa vielä niillekin?

Valintoja ja tanssinhurmaa

Unikankareen emännöimä historiallisten tanssien leiri, jossa olin pääkokkina, on nyt onnellisesti takana. Tunnelmointiani viikonlopusta sekä kiitokseni keittiön väelle löytyy Unikankareen-blogista , jonne yritän myös ehtiä lisäämään muutaman kuvasen tanssileiristä. Leirin jälkeiset päivät ovat menneet kuin sumussa, suorastaan yliväsyneen hysteerisessä tilassa, vaikka olen nukkunut useampana päivänä kellon ympäri. Alkaisikohan nyt viime viikon stressivalvomisesta olevat univelat olla kuitattu?

Leiri sai minut jälleen vuosien jälkeen innostumaan historiallisista tansseista. Luulen, että rupean käymään piyäjän tanssipiirissa säännöllisesti. Tapahtumissa tanssi-innostus tuntuu kulkevan aalloittain, sillä se on se puoli, mistä moni harrastuksensa aloittaa ja sitten myöhemmin tanssiminen jää syystä tai toisesta vähemmälle. Tanssiasissa oli myös mukavaa päästä tanssaamaan ilman, että kukaan huutelee ohjeita tai ilman jatkuvasti ohjeita halavien uusien tanssiharrastajien joukkoa.

Uudet ihmiset ovat harrastuksen elossapitäjiä, mutta välillä on ihan kiva päästä tanssimaan siten, että kaikki osaavat yleisimmät tanssit suurinpiirtein ulkoa. On myös mukava, jos yhteisen hauskanpidon ja tekniikkanillityksen suhde on suurinpiirtein oikea ja se nillityskin on pääosiltaan huumorisävytteisesti esitettyä. Tämä koskee siis kaikkia muitakin harrastamiani tanssilajeja.

Alkuviikko onkin ollut aika tanssipainotteinen. Maanantaina kävin pitkästä aikaa Unikankareen tanssipiirissä, jossa käytiin läpi mm. Kaarinan tanssileirillä konstruoimaa uunituoretta tanssia Dance Master's Doodle eli kotoisammin Tanssimestarin töherrys. Tanssin nimitys tulee koreografimme sotkuistakin sotkuisammasta suunnittelupaperista, josta selvää ei saa kuin maestro itse. Joukolla innostuimme sitten ideoimaan tuohon tanssiin erilaisia päheilyaloituksia. Toivottavasti uusi tanssi saa tulta siipiensä alle ja kehittyy vielä suosituksi tanssiksi....

Tiistaina sitten ehdin taas Lindy Hop-treeneihin yliopistolle. Treeneissä oli parhaimillaan semmoinen olo, että voi vitsit onpa oppinut vajaassa puolessa vuodessa paljon ja kehittynyt ehkäpä ihan kelvolliseksi swingaajaksi. Sellaisten havahtumishetkien takia kannattaa jo tanssia harrastaa, kaikista muista hyvistä puolista puhumattakaan! Mitetin myös sitä, miten paljon swingin harrastaminen on rentouttanut minua ja saanut minut avautumaan ihmisenä ihan erilailla myös hieman vieraammille. Tuntien letkeä fiilis tarttuu arkielämäänkin.

Entäs sitten ne valinnat, jotka mainitsen otsikossani. Ensi viikko on tärkeä viikko: Silloin nimittäin pitäisi tulla ne kauanodotetut pääsykoetulokset. Asian piti olla jo ihan selvä. Jos pääsen sisään, niin aloitan siellä vuoden alusta. Mutta elämä tarjoaa taas muunlaisiakin mahdollisuuksia. Nimittäin se Villa Lanten tieteellinen kurssi, jota ei pitänyt järjestää, järjestetään sittenkin! Hakuaika umpeutuu ensi viikon lopussa.

Se pistää osittain suunnitelmia uusiksi: Kolme kuukautta Villa Lantessa olisi sen verran hieno juttu, että sitä ei kannattaisi päästää käsistään, vaikka mieli jo osin halajaisikin toiselle alalle. Kolme kuukautta on kuitenkin sen verran pitkä aika, että siitä aiheutuu arkielämän kannalta ongelmia. Vastuullinen aikuinen ihminen ei varmaankaan lykkäisi kissaansa hoitoon kolmeksi kuukaudeksi vanhemmille, joilla on tärkeämpiäkin ongelmia, kuten nyt äidin vakava sairaus. Juuri viime viikolla isäni, joka on varmaan yksi maailman kärsivällisimpiä ihmisiä eläinten suhteen, nimitti kissaani pirun riiviöksi, koska se ei tule oikein vanhempieni kissojen kanssa toimeen ja muutenkin kuluttaa hermoja kohtuuttomasti.

Toisaalta yksi vaihtoehto olisi vaan pistää paperit sisään ja katsoa sitten mitä tapahtuu, jos käy niin häviävän pieni mahdollisuus, että minut valittaisiin tieteelliselle kurssille. Voihan siihen toiseen opiskelupaikkaan hakea aina lykkäystä ja sitten ei jäisi ainakaan loppuiäkseen jossittelemaan, olisinko päässyt kurssille vai en. Miksi valintojen tekemisen pitää olla aina näin vaikeaa? Miksei vaan voi päättää jotain ja tehdä sen mukaan? Miksi järki ja sydän taistelevat jatkuvasti keskenään? Miksei asiat voi olla yksinkertaisia tai pikemminkin miksi minun tarvitsee tehdä niistä aina niin kohtuuttoman vaikeita omalla jahkailullani?

Olo on samalla lailla semmoinen ihanan vastuuttoman levoton kuin viimeksi joskus teininä. Elämänmuutos on tehnyt ainakin siltä osin siis todella hyvää.

Huppu, kissa ja tyttökirja

Isänpäivä on nyt ohi ja ollaan taas kaupunkisivistyksen parissa lyhyen Keski-Suomen pyrähdyksen jäljiltä. Kissa jäi sine hoitoon, sillä kahtena seuraavana viikonloppuna en ole kotosalla.Ensi viikonloppuna kokkailen renenssihenkisen illallisen tanssileirin väelle ja toivottavati ehdin siinä sivussa muutaman tanssiaskeleenkin ottaa. Sitä seuraavana viikonloppuna puolestaan on vuorossa keskiaikailua Keppiä ja käsitöitä-tapahtuman merkeissä Orimattilassa. Enpä muista milloin viimeksi vai onko koskaan tullut oltua tapahtumassa kahtena viikonloppuna peräkkäin. (Vaikka tuo tanssileiri ei SCA:n järjestämä olekaan...)


Viime viikolla innostuin leikkaamaan nurkissa pyörivistä tilkuista itselleni uuden entisiä paksumman hupun kaavat. Siinä sivussa tuli otettua myös paljon kuvia kissasta pyörimässä kankaan päällä. Kankaan leikkaaminen on vain sellainen homma, ettei se tahdo millään luonnistua ilman kissakavereiden apua tai ainakaan avusta huolimatta.
Kaavana on sama Solfjordin huppu, jolla olen tehnyt edellisetkin hupuntekeleeni pituutta ja kiinnitystä varioiden. Tällä kertaa huppuun tulee toppavuori, jonka "tikkaan" aitapistoilla kiinni päällyskankaaseen saumojen päältä. Samalla aitapisto avaa saumanvarat ja huolittelee ne. Koristeellinen hupun ulkopuolelle jäävä pisto jälki myös miellyttää silmää. Nyt on huppu jo hyvässä vauhdissa ja hamossaan huolitteluja vailla.


Kameran oman muistin syövereistä löytyi myös kuva noin kuukausi sitten ostamastani L. Montgomeryn tyttökirjasta Vanhan kartanon Pat. Vannoutuneelle Montgomery-fanille aikaisemmin suomentamattoman romaanin ilmestyminen suomeksi oli juhlatapaus. Kirja on myös ulkoasultaan kaunein, mitä olen vähän aikaan nähnyt.

Montgomeryn lukeminen tuoreena ja modernina käännöksenä oli vanhoistya käännöksistä eroava, mutta silti hyvä elämys. Kotouttamista oli luonnollisesti huomattavasti vähemmän kuin viime vuosisadan alun suomennoksissa. Minun mielikuvieni Prinssi Edvardin saarelle vanhahtavat suomenkieliset paikan ja maatilan nimet kuuluvat, mutta toisaalta nimien suomentamatta jättäminen on nykyaikaa ja nykyajan englannin kieltä tulvivassa ympäristössä sitä ei kai enää tarvita. Haastavasta käännösprojektista oli kuitenkin selviydytty hyvin ja erään kirjan keskeisen henkilön irkkumurre oli käännetty suorastaan hassun hauskasti kaiketi alkuperäistä matkien. Toivottavasti Patin tarinalle saadaan jatkoa suomenkielisenäkin pian,jotta voi taas käpertyä sohvan nurkaan ja antautua tuoreitten tyttökirjaseikkailujen pariin.

Valkoista, sinista ja mustaa

Sain eilen valmiiksi uuden keittiökäyttöön tarkoitetun päällysmekon. Mekko on tehty täysin nollabudjetilla vanhoista ompeluprojekteista ylijääneistä tilkuista. Ihan kuinj vahingossa tillkujen värit osuivat niin hyvin, että edustan siinä pitäjääni Unikankareen vaakunaväreissä. Tosin reunuskoristeissä on kyllä useamman eri sävyn sinistä, mutta erot ovat niin pieniä, ettei niitä toivottavasti huomaa hämyisässä kynttilänvalossa.



Puku on siis tällä hetkellä kokonaan sivuista auki osittain sen takia, että tillkumateriaalista ei saanut tarpeeksi leveää sivujen kokonaan kiinniompelemiseksi. Nyt harkitsen eri vaihtoehtoja ongewlmanratkaisemiseksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli ´si pitää mekkoa ihan vain aukinaisena suojahärpäkkeenä ilman mitään sivukiinnikkeitä. Toinen yksinkertainen vaihtoehto olisi käyttää vyötä sitomaan mekon alempaa pukukerrosta vasten. Muita yksinkeretaisia rakaisuja olisi lyhyt sivunyöritys lantionkhdalle tai sitten noihin kohtiin muutama ajanmukaiselta näyttävä hakanen tai solki. Itseänä vähän kutkuttaisi tuo hakanen/ solkiratkaisu, mutta ensin pitäisi löytää jostain tarpeeksi ajanmukaisia kiinnittimiä.

Entäs sitten se otsikossa mainittu musta? Tein kirjontakillan sivuillakin olevan ristipistomallin Aarnimetsän populace badgestä. Aloitin keskiviikkoiltana pitäessäni unikankarelaisille kirjontaopetusta ensimmäisen badgen kirjomista pitkäjalkaisella ristipistolla. Pitkäjalkaisessa (tai pitkäkätisessä, englanniksi long-armed cross stich )jokaiseen ruutuun tulee kolme lankaa ja seuraava kerros rakentuu aina edellisen päälle. Pistoa on usein käytetty koko kirjonta-alan peittämiseen.



1500-luvulta on säilynyt useita todella upeita isoja pitkäjalkaisella ristipistolla kirjottuja seinävaatteita Saksasta ja Ruotsista. Ruotsalaiset ristipistoseinävaatteet on usein tehty villalangasta ja Suomen kansallismuseossakin majailee muutama kyseisellä tekniikalla tehty seinävaate. Otin Utalta kopioita kuvamateriaalista koskien Pohjolan ristipistoseinävaatteita, vaikka ne omaa hahmoa ajatellen väärää vuosisataa ovatkin, koska tykkään niin paljon pitkäjalkaisella ristipistolla kirjomisesta.

Leivontakisa ja lihapata

Paronittaremme Eva ilmoitti eilen Annapäivillä joulukukuussa järjestettävästä leivonnaiskisasta. Pitäjäni kenties ahkerimpana leipojana koen suorastaan velvollisuudeksi osallistua kilpailuun. Tosin kohdallani kisa on enemmänkin riemun aihe kuin velvollisuus. Uusia ideoita alkoi myllätä päässä heti viestin luettuani. Tällaisia tietystä aiheesta olevia taitokisoja pitäisi olla enemmänkin tapahtumissa. Kisa tuo varmasti eloa tapahtumaan ja kenties rohkaisee muitakin leivontataitonsa vakan alla pitäneitä osallistumaan.

Alustavasti suunnittelin muokkaavani erästä Maestro Martinon piirakkareseptiä Pohjolan oloihin paremmin sopivaksi. Toivottavasti piiraista tulee yhtä maukkaita kuin haaveissani tällä hetkellä. Enpä kuitenkaan paljasta tuotoksestani tuon enempää ennen joulukuuta ja Annanpäiviä.

Sen sijaan eilen tein ihan vahingossa, ilman reseptiä ja täysin mutu-tuntumalla täydellisen onnistunutta lihapataa lähikaupassa tarjouksessa olleesta Karjalan paistista. Enpä muista, milloin lihapadasta on tullut noin mehevää ja maukasta. Koskapa blogissani ei ole pitkään aikaan ollut yhtään reseptivinkkiä, päätin jakaa tämän reseptin laajemmallekin yleisölle, mikäli olen muistanut oikein, mitä oikein siihen lihapataan tulinkaan laittaneeksi.

Taivaallinen lihapata
1 pkt Karjalanpaisti- lihoja
2 sipulia
3 laakerinlehteä
1 rkl mustapippuria rouhittuna
1 tl salviaa
1 tl rakuunaa
1 tl muskottipähkinää
1 tl Välimeren maustetta
4 dl viinirypälenektaria
3 tl sitruunamehua

Pilko sipuli kapeiksi siivuiksi ja lado lihojen kanssa uunivuokaan. Sekoita mausteet tasaisesti lihojen joukkoon. Kaada sekaan viinirypälenektariin sekoitettu sitruunamehu. Paista 200-asteisessa uunissa 1,5-2 h tai kunnes lihat ovat hyvin pehmeitä.

Pääsykoekokemuksia

Pääsykokeet ovat nyt ohi. Pääsykokeeseen kutsutuista 90:stä vain 60 tuli paikalle, joten aikataulu saatiin tiivistettyä kahteen päivään. Olo on aika luottavainen ja semmoinen, ettei nyt mitään maailman pahinta kämmiä tullut missään osiossa tehtyä. Myös tuo hakijamäärien yllättävä hupeneminen pääsykoepäivinä on hyvä merkki, kun kokelaista puolet tulee pääsemään sisälle. Nyt ei vaan kuin auta toivoa, että olisi itse siinä paremmassa puolikkaassa.

Kokeet alkoivat tiistaiaamuna aika haastavalla yleistietotestillä. Testissä oli 100 kpl konoppikysymyksiä eri aloilta politiikasta kulttuuriin ja historiaan. Osa kysymyksistä oli todella haastavia, kun taas osa kysymyksistä kuului selvästi yleistiedon piiriin. Yksi kappale antiikkiaiheisiakin kysymyksiä oli mahtunut joukkoon, mikä oli hauska huomata. Kokeen jälkeen sitten ryhmä jaettiin kohtia ja puolella kokeet jatkuivat, kun toinen puolikas pääsi kotiin joutuakseen pressiin sitten seuravana päivänä.

Jälkimmäisestä osuudesta tuli jotenkin mieleen Idolsin tai jonkun muun vastaavan tosi tv-ohjelman karsinnat. Samaa oli ainakin tuntikausien odotus omaa haastatteluaikaa varten ja minglaaminen muitten kokelaitten ja tuutorien kanssa. Mahtuipa odotusaikaan kiertokäyntikin koulun tiloissa. Iltapäivällä oli vuorossa siis haastattelu ja tyhmätehtävä.

Ryhmätehtävä oli tuttu aikoinaan suorittamaltani lukion puheviestinnän kurssilta: Ryhmä jaettiin sattumanvaraisesti puolustajiin ja vastustajiin ja väittelymme aihe vedettiin samaten arvalla. Väittely kuvattiin videolle ja lopuksi koitti suullisen itse- ja ryhmäarvioinnin aika. Haastattelukaan ei ollut niin paha kuin olin olettanut. Haastateltavien kysymykset liittyivät lähinnä siihen, miten yliopistotaustani vaikuttaisi opintoihini ja oppimiseeni ammattikorkeakoulussa. Ehkä hassuin kysymys oli, kun haastattelijat kysyivät, miten luulen pärjääväni samassa koulussa "nuorten" kanssa. Vastasin, että ei 23 vuotta nyt vielä niin korkea ikä ole...

Tänä aamuna oli puolestaan ehkä pääsykokeiden mielenkiintoisimman tehtävän vuoro. Aamulla viestinnän lehtori piti meille lyhyen luennon journalismin perusteista ja uutisen rakentamisesta. Sen jälkeen meillä oli tunti aikaa tehdä lyhyt 70-sanainen uutinen kaupungin jakaman lehdistotiedotteen pohjalta. Oli mukavaa päästä ihan oikeasti kirjoittamaan ja käyttämään aivojaan todentuntuisessa tehtävässä. Alun luento-osuus puolestaan antoi jotain esimakua siitä, millaista opiskelu laitoksessa voisi olla. Kaiken kaikkiaan nyt kokeitten jälkeen on entistäkin suurempi halu päästä sisälle.

Sydäntalvenjuhla, pääsykokeet ja seminaari

Viime viikosta tuttu pyöritys jatkuu. Tällä viikolla ei sentään ole ihan niin paljon ohjelmaa kuin edellisellä: vain kolmipäiväiset pääsykokeet ja perjaintaina oman seminaarityön käsittely. Viime viikkoon verrattuna se on loppujen lopuksi aika vähän.

Loppujen lopuksi sain kuin sainkin kaikki oleelliset hommat tehtyä ajoissa. Ennakkotehtävä lähti maailmalle jo alkuviikosta ja seminaarityö ehkä hiukan vähemmän viimeistellyssä muodossa puolisen tuntia ennen deadlinea. Torstaina meillä kokoustettiin Sydäntalvenjuhlan järjestelyistä ja kaikki oleelliset osa-alueet saivat lopulta omat vastaavansa. Tapahtuman nettisivutkin saatiin jälleen kuntoon ja  ilmoittauminen  tapahtumaan virallisesti avattua juuri ennen määräaikaa. Tosin siihen kerran jo lähetettyyn ilmoitukseen tuli vielä muutam muutos, kiitos muutaman huolellisuus virheen huomanneen  innokkaan osallistujan. Mutta nyt on siis kaikki sen suhteen kunnossa tällä havaa ja ilmoittautumisia on tullut jo tässä ajassa todella paljon, pitkälti yli parikymmentä. On  siis sellainen olo, että tästä tulee mukava tapahtuma.

Tässä siis vielä pieni mainospala tapahtumasta:

Sydäntalvenjuhla 12–14.2.2010, Sauvo

Pimeiden talvi-iltojen ja vihmovan viiman keskellä ystävien muistaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan.  Perinteikäs Unikankareen Sydäntalvenjuhla muuttuu tällä kertaa lämminhenkiseksi ystävyyden ja rakkauden juhlaksi Pyhän Valentinuksen hengessä. Toivotamme tervetulleeksi niin uudet kuin vanhat ystävämmekin juhlimaan kanssamme. Tulkaa viihtymään joukkoomme turnajaisten (Nordic 1000 ja lasten Aarnimetsä 100), tiede- ja taidekilpailun ja loistokkaiden pitojen merkeissä.

Ilmoittautuminen tapahtumaan ja lisätietoja: Sydäntalvenjuhlan nettisivut 

Huomenna alkaakin sitten se pääsykoerumba. Hassua kyllä, että nyt ei jännitä läheskään niin paljon kuin olettaisi. Koe on kuitenkin sellainen, että siinä ei käsittääkseni etukäteisvalmistaumisella ole niin suurta osuutta kuin esim. yliopistojen kirjapohjaisissa pääsykokeissa. Seuraavien vuosien kannalta kolmenpäivän aikana tullaan kyllä kokemaam tärkeitä hetkiä. Toivottavasti kaikki siis menee kokeissa hyvin ja menee tilanteessa täysin lukkoon tai muuta vastaavaa. Sen näkee kuitenkin sitten huomenna. Seminaari ja siellä saatu palautekaan ei jännitä niin paljon, kun on ensin joku paljon isompi juttu jännättävänä.