keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Tapahtumia ja alisuoriutumista

Eilen tuli sitten se kauan odotettu pääsykoetulos. Opiskelupaikka on nyt plakkarissa ja toimittajaopinnot alkavat vuoden alusta. Olin etukäteen ajatellut riemuitsevani tuloksesta, mutta ensireaktio oli silti yllättävän vaisu. (semmoinen aijaa, pääsin vai...) Vasta myöhemmin iltapäiväsellä tuli semmoinen olo, että jes pääsin kouluun sittenkin, mahtavaa. Sitä tuli sitten palkittua itseään ostamalla erinäisiä kosmetiikkatuotteita ja maailman ihanin pikkujoulumekko, vaikka opiskelijabudjetilla tässä muuten eletäänkin. Edes ostetun mekon yllättävän suuri kokonumero ei harmittanut kuin ihan vain vähän.

Viime viikonloppuna tuli myös oltua taas tapahtumassa. Orimattilassa järjestetty Keppiä ja käsitöitä oli pitkästä aikaa ihanan pieni ja tunnelmallinen tapahtuma. Uusi Herjolfsnäs-mekko edistyi lauantain aikana paljon ja harsinkin sitä aamusta iltaan. Oli hauskaa viettää päivä yhdessä muiden Aarnimetsän käsityöläisten kanssa ommellen ja kankaita leikellen. Muutenkin tapahtuma oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Niin ja Rikissan keittiössä taikomat taivaalliset piiraat ja mehukkaat pihvit olivat oikeasti ihan tajuttoman hyviä.

Tapahtumasta jatkoin sitten matkaani Keski-Suomeen ja tein sunnuntaina pikavisiitin äitin luo sädesäiraalaan Jyväskylään. Maanantaina tavaramäärän nähdessään kauhistunut isä kyyti minut minut kissan kera Turkuun ja hoiti erilaisia korjausurakoita melkein koko päivän.

Sain viimein vaihdatettua vaatehuoneen lampun, joka on siis niin korkealla, etten itse ylety siihen edes keittiötikkaillanikaan. Myös imurista kuuluvien outojen kolinoitten ja pahan hajun syy selvisi: Moottoriin oli päässyt menemään pölyä pölypussin läpi. Polkupyörään vaihdettiin myös uudet renkaat, sillä se oli seissyt renkaat puhki taloyhtiön pihalla useamman kuukauden. Mulla on siis kai virallisesti melkeinpä maailman paras tai ainakin käsistään kätevin isä!

Muuten viimeviikkojen teema ainakin kouluhommien suhteen on ollut alisuoriutuminen. Pitäisi kai sitä vain oppia käsittelemään negatiivista palautetta paremmin. Tässä vaiheessa opintoja vain kaipaisi jotain positiivista tukiryhmää gradupaineitten keskellä. Meillä ainakaan graduseminaari ei ole itsestäni semmoiselta tuntunut.

Seminaarityöni käsittelyn jälkeen en ole käytännössä varmaan kirjoittanut sanaakaan gradua eteenpäin. Olo on semmoinen, että onko sitä ollut täysin idiootti, kun on joskus kuvitellut itsessään olevan edes hitusenkaan akateemisia hyveitä ja haaveillut oikeasti pystyvänsä joskus jonkunlaiseen tieteelliseen työhön. Onko tullut ahnehdittua opintoja liikaa ja liian nopeasti, tajuamatta lopulta asian todellista ydintä?

Tosiasia on vain se että kai se gradu on joskus valmiiksi väännettävä. Mutta silti tuntuu, että on jotenkin aivan liian nuori ja kypsymätön koko touhuun. Ei ole helppoa olla 23-vuotias graduntekijä. Enkä tiedä, onko sen helpompaa jättää gradu roikkumaan sännätessään aivan toiselle alalle, varsinkin kun on kasvatettu siihen, että kaikki aloittamansa hommat pitäisi hoitaa loppuun saakka. Luulen kuitenkin, että uudenvuoden jälkeiset säännöllisemmät arkirutiinit ja opetusohjelmat tuntuvat kyllä helpotukselta tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa aika kuluu lähinnä peukaloita pyöritellen, pitäis-saada-aikaiseksi - tunne takaraivossa tykyttäen.

4 kommenttia:

Omppu kirjoitti...

Onnittelut opiskelupaikasta! :)

Äläkä stressaa siitä gradusta. Sinähän olet aivan hurjassa vauhdissa opiskellut kun teet gradua tuossa iässä !

nimimerkillä "vasta 22-vuotiaana yliopistoon päässyt"

Herra B kirjoitti...

Hei, kuule, löysin tänne facebookin kautta, ja tämä on ihan pakko ihmetellä ääneen.

Muistini on jotenkin feilannut ja useimpia asioita hakiessa törmään nykyään lähinnä mustaan, mutta sen muistan kirkkaasti, kun aloitettiin Lyseota yhdessä. Eikö ole jotenkin hassua, miten sattumanvaraisesti elämässä ajelehtimalla voi päätyä samaan suuntaan?

Tai siis, nämä graduajatukset kuulostivat ihan omiltani. Alisuorittaminen, negatiivisen palautteen ylimusertavuus, kiireellä läpijuostut yliopisto-opinnot, ihan kuin koko ajan olisi halunnut hirveästi oppia - ja miten hämmentävää on kohdata se, ettei todella ole tainnut vielä oppia paljoakaan! Minäkin olen vaihtamassa nyt heti valmistuttani alaa. Lingvistiikasta on vähän haikea luopua, mutta ammattiopinnot tuntuvat sittenkin paremmalta ratkaisulta.

Mutta! Toivotan tsemppiä loppukiriin! Ja onnea uuteen opiskelupaikkaan! Tässä halusin vain sanoa että olen tavallaan etävertaistukena. :)

-Noora

Eveliina kirjoitti...

Kiitos kommenteista. On tosiaan hassua se, että voi olla olemmatta lainkaan yhteydessä vuosiin ja sitten tajuta olevansa samassa vaihessa ja samanlaisten kysymysten äärellä.

Parasta on se, kun tajuaa ettei kaikkea tarvitse aina kaavan mukaan: Etteivät ulkoiset suoritukset tuo automaattista onnea, eikä hätiköimällä voi saavuttaa todellisia tuloksia.

Pitää vain uskaltaa kuunnella sitä, mitä ihan oikeasti haluaa omista ja muitten ennakko-oletuksista huolimatta ja kuunnella ihan oikeasti itseään. Ehkä sitä tarvitseekin tietynlaisen etsikkoajan, jollei edellinen päätös ollut kyllin vakavasti harkittu.

Haikeutta kuitenkin tuottaa se, että ei kiinnostus antiikkiin sinäänsä ole suurimmilta osiltaan kadonnut, vaan realismi vain astunut rattaisiin. Ehkäpä sitä voi tehdä jotain alaa liittyvää harrastuksen omaisesti turhia paineita ottaamatta tai sitten yhdistää sen jotenkin uuteen ammattiin.

Tsemppiä sullekin graduponnistusten kanssa!

Herra B kirjoitti...

Nimenomaan! Yksi niistä parhaista asioista tajuta oli juuri se, ettei yhtään mikään estä yhdistämästä työtä ja harrastuksia vähän eri tavalla kuin ihmiset normaalisti. Siis että voi duunata puutarhanhoitoa, kun tykkää siitä työnä, ja seurata vapaa-ajalla kielitiedettä, kun tykkää siitä harrastuksena. Tämä varmaan on aika sama antiikintutkimuksenkin kanssa? No mutta, pistäydyn joka tapauksessa sitten aina tänne lukemaan, mitä uusille opinnoillesi kuuluu. Vaikuttaa kiinnostavalta!