Vuosi, vuosikymmen

Vuoden viimeinen päivä. Samalla päättyy vuosikymmen ja huomenna kalenteriin piirtyy luku 2010. Vuosikymmenen vaihdos tuntuu hiukan hämmentävältä: Näinkö nopeasti se aika menikään ja tässäkö se 2000 luku sitten oli?

On hauskaa sitten joskus myöhemmin havainnoida, mitä tästä vuosikymmenrstä jäi mieleen ja miten 200-luvun alun henkeä myöhemmin luonnehditaan. Vuosituhannen vaihdos kymmenen vuotta sitten ei herättänyt päässäni yhtä paljon tämänkaltaisia mietintöjä, koska olin silloin vielä niin pieni, 13-vuotias, vaikka tietysti omasta mielestäni niin kovin fiksu ja aikuinen.

10 vuotta sitten uudenvuodenviettoni oli poikkeuksellinen. Mummoni oli sairastunut syksyllä dementiaan ja äiti toiminut hänen omaishoitajanaan vapaa-aikanaan. Uudeksivuodeksi sitten päästimme vanhemmat hyvin ansaitulle lomalle ja hoidimme mummoa tätini kanssa hänen keskustakaksiossaan uudenvuoden ajan.

Mummo pelkäsi raketteja, mutta ei myöskään suostunut laittamaan korvatulppia korviinsa äänen vaimentamiseksi. Uudenvuoden vaihtumisen hetkellä menimme tätini kanssa aivan lähistölle Kirkkopuistoon katsomaan vuoden vaihtumista. Kaupunginjohtaja puhui kaupungintalon parvekkeelta. Puistoon oli rakennettu valtava lumilinna, jonka liepeillä ennätysmäärä venäläisiä turisteja parveili. Sisälle tultuamme keitimme sitten kuumaa marjamehua lämpimiksimme ja kävimme vielä katsomassa nukkuvaa mummoa.

Ikuiseen uneen mummo vaipui parin kuukauden päästä helmikuun lopulla, isosiskoni vanhojentanssipäivän aamuna.

Viisi vuotta sitten vietin ensimmäistä uuttavuottani poissa Keski-Suomesta. Kesällä leirillä tutustumani Kaisan, jonka kanssa aloitin myöhemmin kirjeenvaihdon, perheen luona Lempäälässä. Silloin haaveilin opiskelupaikasta klassillisessa filologiassa - Helsingissä.

Turun yliopiston klassillisten kielten oppiaineesta kuulin vasta vuoden alussa eräältä silloiselta opiskelutoverilta. Olin menossa ssis täysillä Helsinkiin. Olisin sinne päässytkin, mutta kaupungin suuruus ja vieraus pelotti.

Päädyin lähtemään Turkuun syyskuun alussa. Minkähänlaisia kuluneet viisi vuotta olisivat olleet, jos olisin valinnut opiskelupaikakseni sittenkin Helsingin Turun sijasta?

Nykyisin Kaisa asuu itsekseen Tampereella, jonne menen viettämään uuttavuotta toista kertaa peräkkäin. Seurueeseen liittyy myös Kaisan pikkusisko, joka asustelee nykyisin Jyväskylässä, entisessä kotikaupungissani. Väliin mahtuu muutama yksin Turussa vietetty katkeransävyinen uusivuosi, mutta myös rumyjuhlia hauskassa seurassa.

On hienoa, miten joku alunperin vain leirituttavuus voi tarttua omaan elämään niin tiukasti, että viisi vuotta myöhemmin päätyy telttailemaan yhdessä ulkosaaristossa ja viettämään jälleen yhtä uuttavuotta yhdessä. Olisinko viisi vuotta sitten osannut kuvitella moista?

Kuluneena vuona on tapahtunut paljon. Paljon on ollut sellaisia tapahtumia, joita olin odottanut etukäteen, mutta paljon myös odottamattomia, epäonnekkaita tapahtumia.

Päällimmäisenä tämän vuoden murroksesta ja myllerryksestä mieleen jäävät varmaan äidin sairastuminen leukemiaan heti vuoden alussa, toukokuun kauan odotettu Villa Lanten-ekskursio, kesän ja syksyn graduahdistukset ja vuoden viimehetkille kestänyt välillä suorastaan epätoivoinen gradunvääntö.

Toisaalta ikimuistoisia asioita ovat myös hienot hetket ystävien parissa, kantasolusiirron onnistumisen jännitys sekä tietysti viime kädessä opiskelupaikan hakeminen ja sen saaminen ja vastaanottaminen.

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa alkaa myös elämässäni kirjaimellisesti uusi jakso. Tällä hetkellä tavoittena olisi kovasti maisteroitua vuoden alkupuolella ja jättää yliopistomaailman tomut taakseni ainakin hetkeksi.

Olisinko kymmenen vuotta sitten uskonut, että olisin nyt gradua vaille valmis maisteri latinan kielestä? Enhän silloin edes osannut lähes sanaakaan koko kieltä, vaikka olinkin antiikista kiinnostunut. Latinan opiskelunihan alkoi vasta 2002 Arja Hyvärisen johdolla Lyseon vanhan puolen kieltenluokassa.

Keskiaikaharrastuksen aloittaminen syksyllä 2002 on puolestaan varmaankin ollut vuosikymmenen paras päätös. Ilman sitä olisi jäänyt monta hienoa asiaa tapahtumatta ja monta ihanaa ihmistä kohtaamatta.

Viitisen vuotta sitten lähdin yliopistoon täynnä unelmia, haaveita ja epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista klassillisen filologin työ on. Oman osaamiseni taso tuli kuitenkin vastaan aika pian. Täytyi tyytyä siihen, ettei minusta kenties koskaan tule menestynyttä tutkijaa tai latinan kielen kääntäjää. (Tosin se kääntäminen kyllä kiinnostaisi hiukan edelleen.)

Kilpailu jo perusopiskelijavaiheessa on ollut paljon tiukempaa kuin osasin odottaa opiskelupaikkaa hakiessani. Oma stressitaso on ollut välillä suorastaan hälyttävän korkealla yrittäessäni pärjätä itselleni asettamieni vaatimusten kanssa.

Toivottavasti alanvaihdon myötä maltan ottaa hiukan rennommin. Aivan kuten lupasin jo yliopistoon tullessani. Ylisuorittamiseen ja itsensä turhaan piiskaamiseen on vain niin helppo erityisesti meidän naisten sairastua.

Olen taas jälleen täynnä haaveita siitä, millaista toimittajan työ voisi parhaimmillaan olla, Mutta toisaalta koen myös kokemuksen aiheuttama pelkoa siitä, miten pahasti haaveeni ja kuvitelmani voivatkaan tulla vielä kariutumaan. Entä, jos huomaan, ettei tämäkään ala ole minua varten? Entä jos opiskelu onkin aivan toisenlaista kuin luulin? Ehkäpä nuo kysymykset vielä selviävät...




Mutta sitten aivan toisiin asioihin. Joulunvälipäivät olen armottoman gradunkirjoittamisen lisäksi ommellut iltaisin ensimmäisiä uuden Herjolfsnäs-pukuni saumoja. Nyt on jo takakiila paikoillaan ja puolet toisesta sivukiilapaketista ommeltuna.

Tällä kertaa olen päätynyt tekemään saumojen huolittelut vähän toisella tapaa kuin yleensä. Etupiston sijaan olen kääntänyt saumanvarat eräänlaista piilo-ommelta käyttäen (englanniksi hem stich). Sivusauman puolestaan huolittelin sauman päältä menevällä aitapistorivillä (englanniksi herringbone stich) , joka avaa samalla saumanvarat kunkin omalle sivulleen. Tätä tekniikkaahan käytin jo tekemäni villahupun vuorittamisessa.


Tässä projektissa olen myös käyttänyt ensimmäistä kertaa Neulakon Helenan minulle kauppaamaa ompeluvahaa. Helena taisi olla oikeassa: En ymmärrä, miten olen pärjännyt vuosikadet ilman vahan mukanaan tuomaa pellavalangan käsittelyn helppoutta. Kauniisti muotoillut vahasta on tullut nopeasti ompeluhetkien luottokaveri.

Niin ja oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoille!