Uskaltamisesta...

Kävin tänä aamuna saattamassa Eurooppaan reilaamaan lähtevät 16-vuotiaat veljentytön ja hänen kaverinsa. Mietin, olisinko itse uskaltanut heidän ikäisenään lähteä kuukaudeksi ulkomaille seikkailemaan, vaikka olisi päästettykin. Moista kyllä suunniteltiin hartaasti ja siitä haaveiltiin, tutkittiin innokkaasti kaupunginkirjaston matkaoppaita hyppytunneilla, mutta silti reilille lähti lopulta paras kaverini toisen ystävänsä kanssa. Minulle tuossa iässä suurimmat seikkailuelämykset tarjosivat viikon taidekouluvaihto Venäjällä ja hiukan myöhemmin ilman aikuisvalvontaa tehty silloin hurjalta tuntuva junareissu Jyväskylästä Inkooseen ensimmäiseen Nuijasotaan. Eli en tiedä, olisinko uskaltanut lähteä tai uskaltaisinko vieläkään, vaikka kontrollifriikkiyteni onkin huomattavasti parantunut viime aikoina Turkuun muuton myötä. Ehkä olen ikuinen pelkuri; pelkään elämää, muutosta ja itseäni.

Kouluikäisenä olin tajuttoman ujo: pelkäsin puhua vieraille,enkä oikein uskaltanut/ kehdannut tehdä mitään yksin ja itsenäisesti. En oikein uskaltanut olla oma itseni, vaan tarkkailin maailmanmenoa oman panssarini suojissa. Yläasteiässä möllötin vain kaikki päivät kotona kudin kädessä muusiikkia kuunnellen tai fantasiakirjallisuutta lukien, haaveillen siitä, mitä joskus vielä uskaltaisin tehdä. Näin myöhemmin ajateltuna minua hävettää oma nynnyyteni, vaikka ehkä järjen pitäminen päässä teini-ikäisenä säästikin minut varmasti monelta nololta tilanteelta ja mutkalta matkassa. Luulen, että jos törmäisin omaan teini-itseeni nyt on voisi välttää pitämästä hänelle tiukkaa puhuttelua: "Nyt se kudin kädestä ja ulos maailmaan ottamaan oikeasti kontaktia muihin, elämään nuoruuttasi! Elämällä on sinulle vielä paljon mielenkiintoista tarjottavaa, etkä sinä ole yhtään sen huonompi kuin muut. Rohkeasti vaan mukaan menoon ja meininkiin!" Toisaalta juuri yksinäisissä, masennuksen täyteisissä vuosissa ja koulukiusattuna olemisessa luotiin aikapitkälti luonteeni ja elämänkatsomukseni kulmakivet, enkä tiedä olisinko yhtään sama ihminen ilman noita kokemuksia. Ajattelen niin, että koska elämäni alkuvaiheessa oli minulle tajolla kosolti paskaa, ehkäpä loppu sujuukin sitten paljon sutjakkaammin ja paremmin.

Haaveilen kuitenkin vieläkin uskaltavani jonain päivänä, vaikka elänkin paljon aktiivisempaa ja rohkeampaa elämää nyt kuin teini-ikäisenä. Suurin osa noista uskallushaaveista liittyy matkailuun. Joka kevät tai viimeistään kesällä minulle nousee matkailukuume: Haaveilen reilaamisesta, matkasta Lontooseen tai Skotlantiin, matkasta ylipäätään jonnekin, lähdön tunnelmasta, ohivilahtelevista maisemista, itsenäisesti uusissa tilanteissa selviämisen euforiasta, uusista vaikutteista ja merkityksellisistä ihmisistä elämässäni. Sitten iskevät elämän kovat realiteetit: rahapula, kissanhoito-ongelmat, selviäisinkö muka kielitaidollani ja huonolla suunnistuskyvylläni, entä jos minut ryöstetään, onko tämä nyt hyödyllistä ja järkevää. Päädyn lopulta matkustamaan kesällä turvallisesti vain linkillä ja junalla koti-Suomessa. Pelkään, koska viivyttelen ja viivyttelen lähtöäni, etten koskaan pääsekään matkaani. Aina tulee uusia sitoumuksia ja velvollisuuksia, joista ei noin vain vastuullisena ihmisenä voi päästä irti. Pitäisi vain tuskallisesti päättää, että nyt ei enää haikailla, vaan mennään, vietetään sitä nuoruutta. Ehkä jo ensi kesänä...

Kadehdinkiin niitä ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat, eivätkä kuluta aikaansa turhaan panikointiin ja vatvomiseen. Veljentyttöni on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen voimakastahtoinen nuori nainen, on ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Reilille piti päästä hinnalla millä hyvänsä. Ihailen sellaista päättäväisyyttä, sillä itse en olisi sellaiseen pystynyt. Nuorisoa päivän viihdyttäessäni tunsin itseni vanhaksi, sillä heille oli kaikki oli vielä niin uutta ja ihmeellistä. Seurueesta yksi hukkasi ensimmäisen kerran passinsa jo Turun rautatieasemalla ja aamulla porukkaa sai paimentaa terminaalissa oikeaan suuntaan, mutta uskon silti, että eiköhän nuo matkasta tule selviytymään, vaikka varmasti ihan kaikki ei sujukaan odotusten mukaisesti. Takaisin tullaan luultavasti monta kokemusta rikkaampana ja maailmankuva on varmaan laajentunut Vihtavuoren horisontista valtavasti.

Ennen laivan lähtöä päädyin pitämään nuorisolle pienen saarnan ja varoituspuheen. Olisin halunnut sanoa heille: "Ottakaa ilo irti elämästä, nauttikaa nuoruuden huolettomuudesta, etsikää rajojanne, kunhan ette löydy aamulla alasti ojanpohjalta tai Hampurin bordelleista. Eläkää sellaista nuoruutta, kun minä olisin halunnut elää." Sen sijaan päädyin puhumaan harkintakyvyn tärkeydestä, matkasuunnitelmissa pysymisestä, tavaroiden paimentamisesta suurkaupungin vilinässä, oikeaoppisesta kartanlukemisesta yms. kunnon äitihahmon tavoin. Ehkä ujosta teinistä on tullut varoitteleva, mutta salaa kateellinen täti?