Parina viime yönä olen nähnyt lapsuudenkotiini liityviä ja sijoittuvia unia. Unissa olen nyt aikuisena puuhaillut kotona kuin mitään ei olisi tapoahtunut. Tämän yön unessa mm. viitisen vuotta sitten veljen lapsille lahjoitettuun leikkimökkiin oli rakennettu pihasauna ja samoihin aikoihin edesmennyt koirani löysi minulle lähimetsästä lapsuuteni aikaiseni lelun, jonka inspiroimana aloin selittämään veljenlapsille, minkälaista oli kasvaa sellaisessa ympäristössä ja mitä ja missä silloin leikimme. Istuin ääneti tarkkaillen keittiön pöydän ääressä syömässä kiltisti omaa ruoka-annostani veljieni puhuessa keskenään jotain tärkeitä työasioita ja muita aikuisten maailmaan kuuluvia juttuja. Hassua, että unissani, kun menen kotiin, se on aina nimenomaan tuo paikka, jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen olinpaikkani kanssa. Ehkä lapsuudenkoti on ihmiselle mentaalikoti koko loppuelämän?
Lapsuuteni vietin näin jälkeenpäin ajatellen aika idyllisessä ja suojatussa ympäristössä Jyväskylän Nenäinniemessä Päijänteen jylhien pohjoisrantojen ympäröimänä. Keittiön ikkunasta näkyi kimmeltävä järvenselkä, lähimpään uimarantaan oli vain pari sataa metriä ja kuulaina kesäiltoina kotipihassa soivat Jämsään ja Lahteen suuntaavien laivojen äänet. Se on ainut koti, jonka lapsuudestani muistan, sillä muutimme sinne kaksivuotis-syntymäpäivänäni. Pois muutin 19-vuotiaana elämäni purren kokan kääntyessä kohti Turkua ja uusia haasteita.
Lapsuudenkotini myytiin viime keväänä pitkällisen pohdinnan jälkeen. Oman huoneen viimeisiä kamoja pakatessa tuli sellainen olo, että tähänkö se nyt mahtuu koko lapsuus ja teini-ikä kahteen pahvilaatikkoon. Toisaalta lapsuudenkodin myynti oli tärkeä askel matkalla kohti aikuisuutta. Sillloin konkretisoitui se, että minulla on oma itsenäinen elämä täällä ja tummanpuhuvat kouluvuodet ovat jääneet taakse.
Vanhempieni uusi Jyväskylän asunto (tosin he viettävät suurimman osan ajastaan isän suvun mailla Koskenpäällä) muistuttaa todella paljon mummoni keskusta-asuntoa lapsuudesta. Molemmat ovat samantyylisiä 50-luvun kerrostaloja. Ovikello, ovenkahvat, ikkunalaudat ja jo kolkosta rappukäytävästä vastaantuleva haju tuovat mieleen lapsuuden mummolamuistoja. Kun siihen lisää vielä äitini lapsuusvuosista huomattavasti vanhentuneet kasvot ja mummon kuoleman jälkeen meille periytyneet vanhat kalusteet, käynti kyseisessä paikassa on toisinaan vähän hämmentävää. Koskenpään residenssikin on kokenut viime vuosien aikana lähes täydellisen muodonmuutoksen, joka on vielä kesken. Neliöitä on tullut yli puolet lisää uuden yläkerran ja näköalaerkkerin myötä ja modernit mukavuudet kuten tiskikone ja juokseva vesi ulottuvat nykyään sinnekin.
Luin talvella jostain lehdestä, että monessa tapauksessa lapsuudenkoti on kuin museo, jossa kaikki on säilynyt täysin samanlaisena kotoamuutosta lähtien ja pitempien siellä vietettyjen loma-aikojen aikana aikuinen taantuu lapseksi jälleen. Meillä niin ei ole käynyt, mutta ihan hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti