Hihahäsläystä

Hihan istuttaminen on yksi vaikeimpia asioita, mitä tiedän. Ainakin viidestä ensimmäisestä itse tekemästäni vaatteesta hiha epäonnistui täydellisesti. Hiha voi helposti pilata muuten onnistuneen projektin sillä, ettei käsi taivu, sauma kiertää tai sauman seutuville ilmestyy yhtäkkiä omepeluvaiheessa isoja ryppyjä kuin tyhjästä. Tiukka, napitettu 1300-luvun monesta kappaleesta koostuva hiha ei tee asiasta yhtään sen helpompaa. Hihan sovitus onkin hyvä tehdä jonkun kaverin kanssa varautuen korjailemaan tekelettään useaan otteeseen.

Eilen päätin antaa itselleni periksi ja leikkelin Handelsgilletistä tilaamani ohuen vaalean ruskean villan ja yläosan vuorikankaat Moyn kaavaa noudattaen. Samalla kaavalla on tehty myös parin vuoden takainen viininpunainen mekko, joten kaavanleikkuu sujui aikalailla rutiinilla. Tänään päätin sitten rueta kokoamaan vyötäröön asti ulottuvaa vuoria harsien, jotta voisin korjata mahdolliset vartalonmuutokset ja tekisin hihansovituksen vuoriin ja sitten vasta tärvelisin kallisarvoista villakangasta. Hihasta minulla oli olemassa hyväksi havaittu kankainen kaava, jonka perusteella leikkasin kankaat, joten sovituksen piti sinäänsä olla ihan helppo ja selkeä homma. Ennen hihan istutusta kaikki näytti harvinaisen hyvältä ja kaava näytti toimivan odotetusti, mutta heti ensimäisessä istutuksessa huomasin hihassa jotain outoa.

Hiha tuntui valtavan isolta ja pussitti pahasti ja selän kiilapala ei tuntunut olevan yhtään kohdallaan. Kangasta kerääntyi kainaloon suorastaan kerroksittain. Verrattuani hihaa edelliseen tekeleeseeni huomasin, että osa osa hihan suuruudesta johtui siitä, että uudessa kappaleessa oli saumanvarat kahteen kertaan. Ilmeisesti pari vuotta sitten tekemässäni kaavassa oli ollut saumavarat mukana ja olin sitten vielä lisännyt kangasta leikatatessani toiset. Tuskailtuani kolmisen tuntia yrittäen kuroa kangasta sisään mitä kummallisemmalla tavalla ja asettaa kiilaa jotenkin loogisemmin tajusin lopulta, mitä juttu kiikasti. Hiha peijakas oli ollut koko ajan väärin päin! Eli siis siten, että kainaloon kuuluva osa oli olkapäällä ja päin vastoin. Tästä johtuen myös kiilakin oli hassusti. Ei ihme ettei hommasta tullut yhtään mitään. Nyt on toinen hiha suurin piirtein istutettu , tosin pitänee vielä muutamaa yksityiskohtaa korjailla sitten huomenissa.

Kyseessä oli myös ensimmäinen kissan läsnäollessa aloitettu vaateompelus ja kattia sai välillä pitää vähän aisoissa liiallisen innokkuuden takia. Kankaanleikkusta ei tahtonut tulla mitään kissan kurtatessa kangasta kielto kiellon jälkeen, ja pirulainen on nyt ihastunut leikkimään nuppineuloilla ja nahkaisella neulakirjallani pellavalangoista puhumattakaan. Mutta hyvä, että joku jaksaa vielä niin innostua ja ihmetellä, ja villakangaskasan seassa on hyvä kissan ottaa väsyttyä päiväunet.

Markkinamietteitä

Jotenkin opin pitämään vuotuisista keskiaikanmarkkinoista vuosi vuodelta enemmän. Tosin nyt olin markkinoilla vasta kolmatta kertaa tällainen uusturkulainen kun olen. Ekalla kerralla kävin nopeasti yhtenä päivänä läpi alueen mundiskavereitten kanssa, viime vuonna olin alueella kahtena päivänä ja shoppailin sydemeni kyllyydestä ja tänä vuonna taas perehdyin markkinatunnelmaan astetta perusteellisemmin viikonlopun ajan keskiaikapuvussa täällä vierailevaa veljentyttöäni viihdyttäen. Keskiaikaharrastajalle markkinat tarjoavat oivallisen mahdollisuuden nähdä muita kaltaisiaan muuallakin kuin tapahtumissa ja kenties jopa tutustua muidenkin seurojen ihmisiin ja osa myytävistä tarvikkeista on meille oikeasti tarpeellisia ja hyödyllisiä. On aina mukavaa nähdä keskiaikaseuralaisia vähän mundaanimmissa ympyröissä, viikonloppunakin tuli moni tuttu repimään hihasta. Markkinoilla voi myös kätevästi markkinoida harrastusta suuremmalle yleisölle esim. tanssinäytösten avulla. Suurista turistilaumoista huolimatta tai ehkäpä juuri siksi ilmapiiri markkinoilla on ihan omaa luokkaansa. Pidän myös jaottelusta erilliseen käsityöläispihaan/työnäytösalueeseen, niin voi löytää helposti autenttisemmat tavarat muun markkinatilpehöörin seasta.

Markkinahuumaan tutustuminen aloitettiin perjantai-iltana vähän ennen sulkemisaikaa käsityöläisalueen ennakkokatsastuskierroksella samalla muutaman tuttavan kanssa jutustellen. Markkinakojujen suljettua tiirailimme vielä maksullisia hevosturnajaisia hetkisen aidan raosta ennen siirtymistä Brinkkalan sisäpihan iltabileisiin. Olin ensimmäistä kertaa katsastamassa iltaohjelmaa, mutta ainakin perjantai-iltana porukkaa tuntui olevan liikkeellä aika vähänlaisesti. Musiikki ja tanssiesitykset olivat kuitenkin mukavia ja tarjolla olevat pienpanimotuotteet erinomaisia. Oli hassua kuulla tuttuja biisejä oikeitten muusikkojen esittäminä. Sellaisia, joita aikoinaan harjoiteltiin Hirvenkylän musiikkipiirissä pelkkien nuottien perusteella ilman, että kukaan olisi välttämättä kuullut niitä aikasemmin esitettyinä. Auringon laskettua oli kuitenkin ulkona sen verran viileää, että matka kohti kotia koitti jo suhteellisen aikaisin.

Lauantaina kiirehdimme markkinoille kuuntelemaan Hannele Klemettilän luentoa keskiajan ruokakulttuurista, joka oli aika perustavanlaatuinen ja hyvin informatiivinen katsaus aiheeseen, ja tuli semmoinen olo, että piteenee hankkia kirja sitten, kun rahavarat antavat myöten. Luento oli aika kansan tajuinen, nutta oli hyvä, että lopuksi puhuttiin vähän keskiaikaisen ruokakulttuurin lähteistä. Lopun kyselyosiossa selvisi mm. se, miten miten mantelimaitoa valmistetaan. Markkinoiden yhteydessä voisi olla tällaisia luentoja enemmänkin.

Sitten olikin varsinaisen shoppailun vuoro: Löysin alennuksesta aivan ihanan puukon 27 eurolla Kauhajoen Puukkopajalta viime vuoden Nuijasodassa hävinneen syömäpuukkoni tilalle. Alennus johtui kuulemma siitä, että koivupuukahvassa oli muka liikaa näkyvissä puun syitä. Omasta mielestäni syisyys teki kahvasta vain hienomman ja mukana tuli vielä suhteellisen ajanmukaiselta näyttävä kukkaiskoristeltu nahkatuppi. Muiden puukkojen hinnat markkinoilla näyttivät lähtevän noin viidestäkympistä, joten kyseessä oli varsinainen löytö. Toivottavasti vain osoittautuu kestäväksi ja hyväksi käytössä, tosin tarvinnee ensin pientä teroitusta. Puolalaisten kojusta mukaani tarttui 2 metriä pellavaa tulevan pukuni vuoria ja muita tarkoituksia varten sekä ihana pieni 1300-luvun solki. Pellava oli laadultaan sen verran tasaista ja selkeärakenteista, että taitaisi sopia mahdollisesti myös kirjonnan pohjakankaaksi. Kuolasin taas muun tavaran ohella puolalaisten ihania vahataulukirjasia, mutta rahavarojen rajoitteneisuuden vuoksi ne jäivät taas odottamaan ensi vuoteen. Pikaisen Unikankareen tanssinäytöksen katselemisen ja farandolassa hetken hypittyäni löysin jatkuneella ostoskieroksellani vielä pienet vyyhdit kasvivärjättyä lankaa, juuri sopivia sävyjä hetken jo mieltäni askarruttaneeseen kirjontaprojektiin. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen tekemiini ostoksiin, mutta myös siihen, että rahan kulutus pysyi tällä kertaa jotenkin aisoissa ja pystyin ostamaan vain oikeasti tarpeellista suht edullisesti.

Nyt on veljentyttö saatettu junalle ja huomenna koittaa taas arki Cicero -ystävämme parissa. Sitä ennen aion kuitenkinj viettää viikonlopun pitkän kävelyrupeaman jälkeen rentoutumisillan ihan kotosalla.

Onnen murusia

Kirjoitin juuri äsken fecebook-profiiliini sanat: "Eveliina on pitkästä aikaa rehellisesti sanottuna onnellinen." En nyt tarkoita sellaista öllömakeaa, siirappista ja rakkaudentäyteista tunnetta, vaan jotakin syvempää elämänhallinnasta ja elämänasenteen muutoksesta kumpuavaa fiilistä. Jo jonkun aikaa on ollut sellainen tunne, että ajoittaisista epäonnen puuskista huolimatta minulla on kuitenkin pohjimmiltaan kaikki asiat hyvin, tai ainakin sillä tolalla kuin ansaitsen, ja jonkinlaista tyyntä elämän riepottelevien myrskyjen jälkeen on havaittavissa. Olen kuluneen vuoden aikana sitoutunut mielessäni aiempaa en enemmän alaan, jota opiskelen, asuinpaikkaani. Jotenkin vain tyytynyt siihen että asiat tulevat olemaan näin ainakin jonkun aikaa, eikä ole kiirettä hötkyillä yhtään mihinkään tässä elämänjunan kyydissä saatikka tarvetta tietää sen seuraavaa pysäkkiä.

Opiskeluasioissa olen kuluneen vuoden aikana löytänyt tosi vahvasti sen oman juttuni, sen tien jota tahdon yrittää kulkea eteenpäin. Pitkällisten pohdintojen ja epäröintien jälkeen olen lakannut spekuloimasta kaiken opiskeluraatamisen mielekkyyttä ja tajunnut, että en ehkä hallitse alaa hyvin, mutta kuitenkin laajasta oppiaineitten spektristä se sopii minulle ehkä parhaiten ja ennen kaikkea tuntuu kaikkein mielekkäimmältä minulle juuri nyt. Olen myös huomannut aivan viime aikoina hyvien sivuaineiden tärkeyden monipuolisempaa kuvaa antiikista tuomaan ja aionkin syventyä jatkossa entistä enemmän esim. kulttuurihistoriaan laitoksen tarjoamien opintojen lisäksi. Olen myös tajunnut, että opiskelujutuista on aivan turha stressata kohtuuttomasti etukäteen; aion vain yrittää parhaani ja aika näyttänee, onko se tarpeeksi. Moni laitoksen ulkopuolinen ystäväni kyseenalaistaa jatkuvasti opiskeluni järkevyyttä, mutta minulle vastapainona epävarmalle tulevaisuudelle ja työtilanteelle se tarjoaa ajoittain parhaimmillaan sellaisia mielihyvän ja ymmärryksen hetkiä, että jo niitten vuoksi kannattaa jatkaa tarpomistaan kielioppiryteikössä.

Toinen tärkeä päivittäin minua riemastuttava ja onnelliseksi tekevä vuoden sisällä elämääni ilmaantunut asia on ihana kissani. Ajoittaisesta rasittavuudestaan ja ylivilkkaudestaan huolimatta päivän parhaimpia hetkiä on se kun kisu kesken leikkiensä kiipeää olkapäälleni, tarraa pehmeillä tasuilla kaulaani ja nuolee poskeani. Ipis on opettanut minulle paljon myös elämän pikkuasioista nauttimisen tärkeyttä: On hellyyttävää huomata, että toiselle voi tulostimen alle juuttunut kynänpätkä, lattialla mönkivä ötökkä tai narun päähän sidottu höyhen olla se päivän paras juttu. On mukavaa tuntea itsensä jonkun elämän kaikkein tärkeimmäksi ihmiseksi, vaikka kysesesä olisikin vain vikuroiva kissanpentu. Kissan myötä koti-illat eivät tunnu enää niin tyhjiltä ja yksinäisiltä, asuntoni saa kodin leiman.

Olen myös pitkästä aikaa saanut jonkinnäköisen spurtin SCA-asioihinkin: Meillä oli aikoinaan Hirvenkylässä hirveän tiivis porukka ja niin hyvin kuin meidät muuttajat onkin otettu Unikankareella vastaan, oli kuitenkin pitkään jotenkin tyhjä olo ja kaipasi jotenkin sitä tiiviimpää ryhmää, mihin kuulua. Nyt taas tuntuu, ettei sitä tarvetta enää ole, osaan seisoa tavittaessa omilla jaloillani ja toisaalta olen myös tutustunut Unikankareen väkeen näiden kolmen vuoden aikana sen verran, että tunnen kuuluvani siihen porukkaan. Tapahtumisessa käymisessä alkaa jotenkin vuosi vuodelta korostua enemmän vanhojen ystävien tapaaminen ja hauskanpito kuin itse keskiaika sinänsä, mitenkään keskiajan roolia väheksymättä. Olen aloittanut keväällä paljon uusia kunnianhimoisia käsityöprojekteja, joista ehkä myöhemmissä teksteissä sitten lisää. Toivoisin vielä ehtiväni/jaksavani syventyä lisää ruuanlaittopuoleen ja reseptien rekonstruoimiseen sekä keskiajan yleiseen kulttuuri- ja tapahistorialliseen puoleen. Onneksi näitä asioita myös opiskelu tukee todella hyvin, vaikka toisaalta välillä on sellainen olo, ettei jaksaisi harrastuksen kautta enää pohtia kouluasioita. Odotan jo innolla heinäkuun Nuijasotaa, jonne matkustan toista kertaa koko viikoksi.

ps. Kesäinen Turku ikkunastani katsottuna auringonnousun aikaan on todella kaunis, mikä ehkä vaikutti osaltaan tekstini euforiseen sävyyn.

Uskaltamisesta...

Kävin tänä aamuna saattamassa Eurooppaan reilaamaan lähtevät 16-vuotiaat veljentytön ja hänen kaverinsa. Mietin, olisinko itse uskaltanut heidän ikäisenään lähteä kuukaudeksi ulkomaille seikkailemaan, vaikka olisi päästettykin. Moista kyllä suunniteltiin hartaasti ja siitä haaveiltiin, tutkittiin innokkaasti kaupunginkirjaston matkaoppaita hyppytunneilla, mutta silti reilille lähti lopulta paras kaverini toisen ystävänsä kanssa. Minulle tuossa iässä suurimmat seikkailuelämykset tarjosivat viikon taidekouluvaihto Venäjällä ja hiukan myöhemmin ilman aikuisvalvontaa tehty silloin hurjalta tuntuva junareissu Jyväskylästä Inkooseen ensimmäiseen Nuijasotaan. Eli en tiedä, olisinko uskaltanut lähteä tai uskaltaisinko vieläkään, vaikka kontrollifriikkiyteni onkin huomattavasti parantunut viime aikoina Turkuun muuton myötä. Ehkä olen ikuinen pelkuri; pelkään elämää, muutosta ja itseäni.

Kouluikäisenä olin tajuttoman ujo: pelkäsin puhua vieraille,enkä oikein uskaltanut/ kehdannut tehdä mitään yksin ja itsenäisesti. En oikein uskaltanut olla oma itseni, vaan tarkkailin maailmanmenoa oman panssarini suojissa. Yläasteiässä möllötin vain kaikki päivät kotona kudin kädessä muusiikkia kuunnellen tai fantasiakirjallisuutta lukien, haaveillen siitä, mitä joskus vielä uskaltaisin tehdä. Näin myöhemmin ajateltuna minua hävettää oma nynnyyteni, vaikka ehkä järjen pitäminen päässä teini-ikäisenä säästikin minut varmasti monelta nololta tilanteelta ja mutkalta matkassa. Luulen, että jos törmäisin omaan teini-itseeni nyt on voisi välttää pitämästä hänelle tiukkaa puhuttelua: "Nyt se kudin kädestä ja ulos maailmaan ottamaan oikeasti kontaktia muihin, elämään nuoruuttasi! Elämällä on sinulle vielä paljon mielenkiintoista tarjottavaa, etkä sinä ole yhtään sen huonompi kuin muut. Rohkeasti vaan mukaan menoon ja meininkiin!" Toisaalta juuri yksinäisissä, masennuksen täyteisissä vuosissa ja koulukiusattuna olemisessa luotiin aikapitkälti luonteeni ja elämänkatsomukseni kulmakivet, enkä tiedä olisinko yhtään sama ihminen ilman noita kokemuksia. Ajattelen niin, että koska elämäni alkuvaiheessa oli minulle tajolla kosolti paskaa, ehkäpä loppu sujuukin sitten paljon sutjakkaammin ja paremmin.

Haaveilen kuitenkin vieläkin uskaltavani jonain päivänä, vaikka elänkin paljon aktiivisempaa ja rohkeampaa elämää nyt kuin teini-ikäisenä. Suurin osa noista uskallushaaveista liittyy matkailuun. Joka kevät tai viimeistään kesällä minulle nousee matkailukuume: Haaveilen reilaamisesta, matkasta Lontooseen tai Skotlantiin, matkasta ylipäätään jonnekin, lähdön tunnelmasta, ohivilahtelevista maisemista, itsenäisesti uusissa tilanteissa selviämisen euforiasta, uusista vaikutteista ja merkityksellisistä ihmisistä elämässäni. Sitten iskevät elämän kovat realiteetit: rahapula, kissanhoito-ongelmat, selviäisinkö muka kielitaidollani ja huonolla suunnistuskyvylläni, entä jos minut ryöstetään, onko tämä nyt hyödyllistä ja järkevää. Päädyn lopulta matkustamaan kesällä turvallisesti vain linkillä ja junalla koti-Suomessa. Pelkään, koska viivyttelen ja viivyttelen lähtöäni, etten koskaan pääsekään matkaani. Aina tulee uusia sitoumuksia ja velvollisuuksia, joista ei noin vain vastuullisena ihmisenä voi päästä irti. Pitäisi vain tuskallisesti päättää, että nyt ei enää haikailla, vaan mennään, vietetään sitä nuoruutta. Ehkä jo ensi kesänä...

Kadehdinkiin niitä ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat, eivätkä kuluta aikaansa turhaan panikointiin ja vatvomiseen. Veljentyttöni on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen voimakastahtoinen nuori nainen, on ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Reilille piti päästä hinnalla millä hyvänsä. Ihailen sellaista päättäväisyyttä, sillä itse en olisi sellaiseen pystynyt. Nuorisoa päivän viihdyttäessäni tunsin itseni vanhaksi, sillä heille oli kaikki oli vielä niin uutta ja ihmeellistä. Seurueesta yksi hukkasi ensimmäisen kerran passinsa jo Turun rautatieasemalla ja aamulla porukkaa sai paimentaa terminaalissa oikeaan suuntaan, mutta uskon silti, että eiköhän nuo matkasta tule selviytymään, vaikka varmasti ihan kaikki ei sujukaan odotusten mukaisesti. Takaisin tullaan luultavasti monta kokemusta rikkaampana ja maailmankuva on varmaan laajentunut Vihtavuoren horisontista valtavasti.

Ennen laivan lähtöä päädyin pitämään nuorisolle pienen saarnan ja varoituspuheen. Olisin halunnut sanoa heille: "Ottakaa ilo irti elämästä, nauttikaa nuoruuden huolettomuudesta, etsikää rajojanne, kunhan ette löydy aamulla alasti ojanpohjalta tai Hampurin bordelleista. Eläkää sellaista nuoruutta, kun minä olisin halunnut elää." Sen sijaan päädyin puhumaan harkintakyvyn tärkeydestä, matkasuunnitelmissa pysymisestä, tavaroiden paimentamisesta suurkaupungin vilinässä, oikeaoppisesta kartanlukemisesta yms. kunnon äitihahmon tavoin. Ehkä ujosta teinistä on tullut varoitteleva, mutta salaa kateellinen täti?

Makoisaa juhannusta...

Tässä iltaa ja illan saunomis- ja grillausoperaatiota odotellessa sekä viimeisestä juhannuksen kauppareissusta selvittyäni ajattelin jatkaa edelliseen tekstiin tämän iltaisen juhannusherkun ohjeen. Onpa muuten hassua viettää juhannustakaupungissa: jo nyt kadut ovat suurimmaksi osaksi täysin autiot ja kaupassakin oli hämmästyttävän vähän väkeä. Kokemus tämäkin ja vaihtelua vanhempien kanssa Koskenpäällä vietettyjen juhannusten putkeen. Toivottavasti vain keli suosisi iltaa myöten ja tihkusade lakkaisi. Mutta nyt siihen reseptiin...

Juhannuslehikäinen (Le Gordon Bleu -mukaelma)

puolet aikaisemmin valmistamastani voitaikinasta

1 muna voiteluun

1 litra mansikoita

0.5 dl aprikoosihilloa

1 rkl vettä

vaniljakreemi

5 dl maitoa

1/2 vaniljatanko

5 keltuaista

1.5 dl sokeria

2 rkl vehnäjauhoja

2 rkl maissijauhoja

(likööriä)

Aloitin homman kaulimalla edellisenä päiväni valmistamani voitaikin puolikkaan ohueksi suorakaiteen muotoiseksi levyksi. Edellisen postauksen pessimismistä huolimatta voitaikina muokkaantui lukuisien kaulimisten jälkeen sitten lopultakin suhtkoht hyväksi ja tasaiseksi ja kauliintui todella hyvin levyksi. Leikkasin levystä veitsellä 33 X 23 cm kokoisen suorakaiteen, jonka asetin uuninpellille ja jonka reunat voitelin munalla. Tämän jälkeen leikkasin ylijääneestä taikinasta vielä ohuet reunukset, jotka asetin munalla voideltujen kohtien päälle. Koristelin reunukset veitsellä ristikkokuvion viiltäen ja tökin pohjaan pieniä ilmareikiä haarukalla. Tämän jälkeen voitelin vielä koko komeuden munalla ja laitoin jääkaappiin jäähtymään noin puoleksi tunniksi. Paistoin pohjaa noin 20 min., kunnes se oli kauniin kellertävä.

Pohjan valmistuessa tein vaniljakreemin. Keitin ensin maidon ja vaniljatangon kattilasssa. Vaniljatanko oli muuten ihan törkeän hintaista, ehkä noin kuutisen euroa kappale, joten sen voisi korvata halvemmalla vaniljasokerillakin. Tosin en tiedä, tuleeko vaniljasokerista yhtä vahvaa makua ja miten se reagoi keitettäessä. Jaottelin keltuaiset ja valkuaiset erikseen ja vatkasin sokerin ja keltuaiset vaahdoksi. Valkuaismassaa tuli muuten aika paljon ylimääräisenä sivutuotteena ja pitäisi varmaan keksiä sille jotain käyttöä. Siivilöin kuitenkin jauhot keltuaisvaahdon joukkoon ja lisäsin joukoon puolet maitoseoksesta, josta oli poistettu vaniljatanko. Vatkasin hyvin ja siirsin seoksen lopun maidon kanssa kattilaan kiehumaan hetkeksi. Kiehutusvaiheessa ei pohjaanpalamiselta jatkuvasta sekoittamisesta huolimatta vältetty, mutta en kaatanut kiehutuksen jälkeen sakeutuneesta kreemistä ihan pohjia kulhoon jäähtymään. Alkuperäisessä ohjeessa kastikkeeseen lirautettiin tässä vaiheessa vielä tilkka likööriä. Maku oli kuitenkin pohjaanpalamisesta huolimatta hyvä ja vahvempi kuin teollisissa vaniljakastikkeissa. Pistin sekä päältä peitetyn kreemin, että pohjan jääkaappiin viilenemään noin tunniksi.

Sitten olikin lehikäisen kokoamisen aika. Levitin kreemin pohjan syvennykseen ja ladoin päälle halkaistut mansikat niin tiiviisti kuin osasin. Syvennys oli muuten aivan liian pieni täytteille ja sain siihen ängettyä vain noin puolet täytteistä. Onneksi Kuhmoon juhannukseksi matkaava kaveri tuli tuomaan avaimia kissanhoitoa varten ja sain annettua ylimääräiset täytteet matkaevääksi. Mansikoitten asettelun jälkeen oli pintakiilteen vuoro. Kiehautin hillon ja veden nopeasti kattilassa ja levitin pullasudilla tasaiseksi kerrokseksi marjojen päälle. Pistin lehikäisen folioon käärittynä jääkaapiin odottamaan iltaa.

Lopputuloksena oli kaupan pitkänomaista marjaviineriä muistuttava pulla. Tuli pullaa useita tunteja vääntäessäni mieleen, että olisihan sitä voinut marjapullan kenties yksinkertaisemminkin tehdä, mutta ilmeisesti keittokirjan ideologiaan kuuluu tehdä kaikki mahdollisimman hienosti ja monimutkaisesti. Täytyy kyllä myöntää, että ulkonäkö on jotain ihan toista kun yleensä harrastamissani leipomuksissa, joten ehkä vaivannäkö kannatti.

Toivottelen mahdollisille lukijoille oikein kesäherkkujen täyteistä juhannusta. Juhannuksenviettoon taidan sännätä minäkin tästä koneen äärestä.

Voi-voi-voi voitaikina

Päätin valmistautua ensimmäiseen kaupungissa viettämääni juhannukseen tavallista kunnianhimoisemmalla leivontaprojektilla. Keittokirjakokoelmaani on komistanut varhaisteini-iästä saakka Le Godon Bleun kakku ja torttukirja, josta en kuitenkaan reseptien monimutkaisuuden ja ihmeellisten työtekniikoitten ja aineksien takia ryhtynyt mitään vääntämään, mutta nyt päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja yrittää loihtia juhannuksen tienoon herkkuja kyseistä opusta mukaillen ja hiukan reseptejä yksinkertaistaen.

Tämän iltaisena vielä osittain keskeneräisenä prosessina on voitaikinan valmistus. Taikinasta tulee juhannusaaton mansikkakakun ja sunnuntai-iltapäivän persikkapiirakan pohjat. Nyt kyllä ymmärrän, miksi voitaikinaa on saatavissa niin helposti ja yleisesti pakasteena, koska itse sen tekemiseen menee järki ja iäisyys. Itse tehdessä huomaa myös, miten taikina on kirjaimellisesti voitaikinaa ja kuinka kaloreita on taikinassa tarjolla enemmän kuin riittämiin. Luulenpa, etten enää kyseiseen projektiin enää uudelleen ryhdy, mutta onpa nyt tullut kokeiltua tämäkin.

Voitaikina Le Gordon Bleuta mukaillen (2 annosta)

8 dl vehnäjauhoja

2 tl suolaa

6 tippaa sitruunamehua

2, 5 dl vettä

100 g voisulaa

200 g kylmää voita

Alkuperäisen ohjeen mukaan kuivat aineet olisi siivilöitävä työtasolle ja tehtävä seoksen keskelle kuoppa kosteita aineksia varten. Itse kuitenkin päädyin käytämään normaaliin tapaan isoa kulhoa, mikä toimi tarkoituksessaan ihan hyvin. Keskenään sekoitetut vesi ja sitruunamehu lisätään taikinamassan keskelle samoin kuin voisula ja sekotetaan kuiviin aineisiin ensin lastalla ja sitten käösin vaivaten. Taikinasta muotoillaan pallo ja päälle voi lekata ristin (itse en niin tehnyt, mutta ohje niin sanoo) Ohjeen ensimmäinen vaihe on nyt tässä. Takina asetaan tunniksi jääkaappiin viilenemään kelmuun käärittynä tai muuten peitettynä.

Tunnin kuluttua kylmentynyt taikina kaulitaan jauhotetulla työtasolla ristin muotoiseksi ja sen keskelle asetetaan kylmä voi. Voin voi myös taputella kaulimella ohueksi neliöksi ennen sen asettamista taikinaan. Itse leikkasin ison taikinaköntin vielä keskeltä kahtia kaulimisen helpottamiseksi. Ristin sakarat taitetaan keskelle voin päälle ja taikinaa kaulitaan kevyesti neliön muotoon. Taita neliö vielä lopuksi kolmeen osaan ja laita puoleksi tunniksi jääkaappiin. Taita levyn reunat toiseen suuntaan ja kauli uudelleen. Näitä vaiheita pitäisi vielä toistaa 5-7 kertaa aina puolen tunnin välein.

Täytyy tunnustaa, ettei loppuosa kylmän voin taikinaan lisäämisen jälkeen mennyt ihan nappiin. Voi ei levinnyt kaulimalla muuhun taikinaan ja ilmeisesti painoin kaulinta liikaa, sillä voi alkoi tunkeutua hyvin nopeasti esiin taikinan sisästä ja takertui pöytään inhottavasti. En myöskään onnistunut saamaan taikinastani kovinkaan kaunista neliötä. Vielä pitäisi kaulita lisää taikinaa ja katsoa, jos se sitten muotoutuisi vähän paremmaksi. Toivottavasti sopeutuu pohjaksi kuitenkin hyvin ja maistuu hyvältä.

Käsillä tekemisen filosofiaa...

Viime aikoina käynti vanhempien luona on tuonut lähinnä mieleen jonkun keskisuomalaisen version Strömsöstä: Ensin vähän ihaillaan uutta vuoristopuutarhaa ja keskustellaan tuuliseen järvenrantaympäristöön sopivista kasvilajikkeista, sen jälkeen vähän nikkaroidaan ja lopulta syödään herkullista illallista asiaankuuluvien jälkiruokien kera viherkasvein sisustetussa näköalaerkkerissä. Raskaan päivän kruunaa vielä renotoutuminen itserakennetun savusaunan lempeissä löylyissä. Kulkeekohan käsillä tekeminen ja jatkuva erilaisten suuruudenhullujen projektien parissa puuhastelu meillä jotenkin geeneissä?

Tällä haavaa vanhempien talonlaajennusprojekti Koskenpäällä oli tullut siihen vaiheeseen, että oli ulkoseinien maalaamisen vuoro. Entinen kuusenvihreä ja sinapinkeltainen vaihtuivat oliivinvihreään valkoisin ikkunanpielin ja nurkkalaudoin. Pääsin itsekin maalaamaan: omista kätösistäni on nyt peräisin yläkerran parvekkeen valkoiset kaiteet, yhden talon sivuseinistä alaosa ja muutamia nurkkalautoja. Veljen liian isossa vanhassa pellavapaidassa ja isän vielä suuremmissa lökäpöksyissä ahertaessa oli kyllä harvinaisen ei-feminiininen, mutta toisaalta myös harvinaisen vapautunut olo.

Maalamisessa huomasin nauttivani samasta asiasta kuin muitakin käsitöitä tehdessäni: voi keskittyä ja uppoutua täydellisesti vain käsillä olevaan hetkeen, eikä tarvitse ajatella pitemmälle kuin yhden laudan päähän ja näkee heti aherruksen jäljen konkreettisena edessään. Käsillä tekeminen on täydellistä vastapainoa sille akateemiselle teoreettiselle ajattelulle, jota opiskelujen takia joutuu harrastamaan. Muutenkin olen viime aikoina viihtynyt paljon remontointi-ohjelmien parissa. Viime viikollakin meni usiampi ilta kirjomus kädessä Jimin erilaista rakennusohjelmatarjontaa tuijottaen. Tosin mainoskatkojen parranajokonemainoksia katsellessa tuli sellainen olo, että enpä taida kuulua kohderyhmään. Olenkin kiitollinen siitä, että isä on huolinut minut lapsesta saakka apurikseen ns. "miesten töihin" siinä missä veljetkin.

Opin myös paljon uutta ja ihmeellistä maalaamisen tekniikasta: Mistä olisin ennen voinut tietää, että tehokkaimmin maali levittyy alhaalta ylöspäin eikä päin vastoin? Tai, että oksan kohdalla kannattaa levittää maalia ensin poikittain ja sitten vasta ylösalaisin, jotta pinnan epätasaisuudet peittyvät? Huomasin myös, että maalaus on harvinaisen hyvää treeniä: kaksi päivää kyykystä ylös varpaille -liikettä tehtyäni on reidet ja selkä harvinaisen jumissa ja sellainen olo, että on tullut liikuttua.

Leivontamietteitä

Vietin juuri antoisia hetkiä leipoen omena-appelsiinipiirakkaa Unikankareen huomista kesän grilli- ja saunailtaa varten. Resepti on muunneltu perusmundispiirakkareseptista hiukan enemmän keskiaikaisehtavaksi lähinnä lisäämällä hiukan mausteita keskiaikaista makua tuomaan. Omena- appelsiini yhdistelmää piirakoissa sinäänsä on keskiajalla käytetty, ainakin Queniva kertoi minulle leivontaikeistani kertoessani törmänneensä pariinkin autenttiseen reseptiin.

Gythan rakkauden piiras

pohja
4dl vehnäjauhoja
2 tl kanelia
1 tl kaardemummaa
hippunen sahramia
100 g margariinia
1 dl vettä

Täyte
50 g margariinia
1 kg omenia
1 appelsiini
o.5 dl siirappia
1 tl sokeria
1 tl maustesokeriseosta
(munaa voiteluun)

Aloitin projektini kuorimalla ja omenat ja poistamalla niistä siemenkodat. Raastoin raastimella omenan madollisimman hienoksi raasteeksi. Tämän jälkeen aloin valmistamaan taikinaa sekoittamalla ensin kuivat aineet keskenään. Lisäsin alkuperäiseen ohjeeseen sahramia, koska sitä sattui kaapissa olemaan ja ajattelin sitä tulevan maun lisäksi myös vähän väriä taikinamassaan. Myös kaardemumma sopi piirakkaan mielestäni mainiosti, joten lisäsin suvereenisti sitäkin. Kuivat aineet nypin sitten voin kanssa ja lisäsin veden sekoittaen taikinan tasaiseksi massaksi ja laitoin massan jääkaapppiin soseen valmistuksen ajaksi.

Tosin on kyseeenalaista,olisiko keskiajalla kalliita mausteita tuhlattu pohjiin, sillä monet ovat esittäneet teorioita, että piirakoissa pohja olisi toiminut vain jonkinnäköisenä kypsennyskuorena eikä sitä olisi itse asiassa syöty lainkaan. Jokatapauksessa alkuperäisissä resepteissä harvoin on erillistä mainintaa piirakanpohjien ainesosista, joten se voi kertoa joko pohjan toisarvoisuudesta täytteeseen nähden tai sitten siitä, että jokaisen kokin arveltiin osaavan jonkinlaisen piirakanpohjan valmistus.

Taikinan kylmetessä puristin kattilassa odottavan omenaraasteen sekaan appelsiinin mehun ja raastoin kuoren. Kunnollisen mehupuristimen puutteessa puristin appelsiinin käsin tiheän siivilän läpi, jotta siemenet ja suurimmat hedelmälihaköntit eivät tippuisi sekaan. Lisäsin seokseen pieneksi pilkotun voin, siirapin ja sokeriseosta sekä perunajauhoja ja pistin sen hellalle kiehumaan ja soseutumaan. Alkuperäisessä reseptissä oli hunajaa, mutta ruoka-ainevarastoni rajallisuuden vuoksi korvasin sen siirapilla, joka tuntui sopivan täytteeseen yllättävän hyvin. Maustesokeriseoksen valmistin viime talvena erästä keskiaikaista piirakkaa varten Keskiajan keittiön salaisuudet -teoksen ohjeella, joka ei vissiin perustu mihinkään alkuperäislähteeseen. Huolellisesti keittämällä omena pehmeni ja soseutui yllättävän hyvin.

Sitten olikin aika katsoa taikinan kuulumisia. Jääkapissa taikina oli tasaantunut huomattavasti ja se oli helppo muotoilla kaulimen avulla ohueksi levyksi, jonka länttäsin vuokaan, leikkasin ylimääräiset "rimpsut" pois ja jota tökin kevyesti haarukalla. Sitten sose vuokaan ja leikkaamaan ylimääräisestä taikinasta koristeita päälle. Alunperin oli tarkoitus leikellä vain yksinkertainen ristikkokuvio, mutta koska taikinaa oli sen jälkeen vielä runsaasti jäljellä, päädyin taiteilemaan päälle vielä isoista ja pienistä sydämistä muodostuvan asetelman. Taikina oli kuin piparitakinaa: Ei tarttunut työpöytään tai kaulimeen ja siitä oli ihmeen helppo muotoilla koossapysyviä kuvioita ihan tavallisella ruokaveitsellä. Piirakasta tuli ehkä esteettisin leipomus, jonka olen kuunaan saanut aikaiseksi ja harmittaa, etten omista kameraa tällä hetkellä sen ikuistamiseksi.

Valmis uunista juuri tullut piirakka ainakin tuoksuu taivaalliselta, mausta en osaa sanoa mitään ennen kuin vasta huomenna paitsi, että valmistusvaiheessa sekä taikina että sose maistuivat erinomaiselta ja mikään mauste ei potkinut esiin liikaa. Tosin täytyy sanoa, että mausteet muodostavat taikinan pintaan kummallisia väriläiskiä. Piiras olisi hyvä vielä voidella munalla, jotta se saisi hiukan kiiltoa pintaan, vaikka tarpeeksi hyvältä tuo näyttää näinkin.

Lapsuudenkoti - Mentaalikoti?

Parina viime yönä olen nähnyt lapsuudenkotiini liityviä ja sijoittuvia unia. Unissa olen nyt aikuisena puuhaillut kotona kuin mitään ei olisi tapoahtunut. Tämän yön unessa mm. viitisen vuotta sitten veljen lapsille lahjoitettuun leikkimökkiin oli rakennettu pihasauna ja samoihin aikoihin edesmennyt koirani löysi minulle lähimetsästä lapsuuteni aikaiseni lelun, jonka inspiroimana aloin selittämään veljenlapsille, minkälaista oli kasvaa sellaisessa ympäristössä ja mitä ja missä silloin leikimme. Istuin ääneti tarkkaillen keittiön pöydän ääressä syömässä kiltisti omaa ruoka-annostani veljieni puhuessa keskenään jotain tärkeitä työasioita ja muita aikuisten maailmaan kuuluvia juttuja. Hassua, että unissani, kun menen kotiin, se on aina nimenomaan tuo paikka, jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen olinpaikkani kanssa. Ehkä lapsuudenkoti on ihmiselle mentaalikoti koko loppuelämän?

Lapsuuteni vietin näin jälkeenpäin ajatellen aika idyllisessä ja suojatussa ympäristössä Jyväskylän Nenäinniemessä Päijänteen jylhien pohjoisrantojen ympäröimänä. Keittiön ikkunasta näkyi kimmeltävä järvenselkä, lähimpään uimarantaan oli vain pari sataa metriä ja kuulaina kesäiltoina kotipihassa soivat Jämsään ja Lahteen suuntaavien laivojen äänet. Se on ainut koti, jonka lapsuudestani muistan, sillä muutimme sinne kaksivuotis-syntymäpäivänäni. Pois muutin 19-vuotiaana elämäni purren kokan kääntyessä kohti Turkua ja uusia haasteita.

Lapsuudenkotini myytiin viime keväänä pitkällisen pohdinnan jälkeen. Oman huoneen viimeisiä kamoja pakatessa tuli sellainen olo, että tähänkö se nyt mahtuu koko lapsuus ja teini-ikä kahteen pahvilaatikkoon. Toisaalta lapsuudenkodin myynti oli tärkeä askel matkalla kohti aikuisuutta. Sillloin konkretisoitui se, että minulla on oma itsenäinen elämä täällä ja tummanpuhuvat kouluvuodet ovat jääneet taakse.

Vanhempieni uusi Jyväskylän asunto (tosin he viettävät suurimman osan ajastaan isän suvun mailla Koskenpäällä) muistuttaa todella paljon mummoni keskusta-asuntoa lapsuudesta. Molemmat ovat samantyylisiä 50-luvun kerrostaloja. Ovikello, ovenkahvat, ikkunalaudat ja jo kolkosta rappukäytävästä vastaantuleva haju tuovat mieleen lapsuuden mummolamuistoja. Kun siihen lisää vielä äitini lapsuusvuosista huomattavasti vanhentuneet kasvot ja mummon kuoleman jälkeen meille periytyneet vanhat kalusteet, käynti kyseisessä paikassa on toisinaan vähän hämmentävää. Koskenpään residenssikin on kokenut viime vuosien aikana lähes täydellisen muodonmuutoksen, joka on vielä kesken. Neliöitä on tullut yli puolet lisää uuden yläkerran ja näköalaerkkerin myötä ja modernit mukavuudet kuten tiskikone ja juokseva vesi ulottuvat nykyään sinnekin.

Luin talvella jostain lehdestä, että monessa tapauksessa lapsuudenkoti on kuin museo, jossa kaikki on säilynyt täysin samanlaisena kotoamuutosta lähtien ja pitempien siellä vietettyjen loma-aikojen aikana aikuinen taantuu lapseksi jälleen. Meillä niin ei ole käynyt, mutta ihan hyvä niin.

Naisena olemisen ankaruus eli aamuyöllistä pohdintaa

Lueskelen usein Helmen -sivuilta sen tarjoamaa naisellista hömppää, mutta pitemmän päälle sen ja ylipäätänsä suurimman osan naistenlehtiä tarjoama turhan ankara ja suoritus- ja ulkonäkökeskeinen naisena olemisen kuvaus alkaa ärsyttää. Sivut tuntuvat täyttyvän jos jonkinlaisella dieettiohjeella, kauneudenhoitovinkillä ja pitäisipä kesän viettoakin kyseisen sivuston mukaan miettiä lähinnä laihdutuksen ja kunnon kohotuksen kannalta. Sen lisäksi reportaasit hurmaavaavien Hollywood-kaunottarien uusimmista muotiluomuksista, josta kyseisten neitokaisten ulkonäköä kuvaillaan mitä ylistävin sanankääntein.

Jotenkin kaipaisin vaan kyseiseen mediaan (sama pätee myös moneen lukemaani naistenlehteen) vähän lohdullisempaa kuvaa siitä, millaista on olla nainen nykyajan yhteiskunnassa, myös sisäisen hyvän olon korostamista ja sitä, ettei tarvitse olla täydellinen, kunhan vain viihtyy omassa kehossaan ja muiden miellyttämisen sijaan keskittyy siihen mikä juuri minusta tuntuu sillä saralla oikealta ja tarpeellisilta. Me naiset tunnumme jatkuvasti taistelevan luontoa vastaan karvoja nyppimällä ja sheivaamalla, tunkemalla naamaan jos jonkin näköistä voidetta ja pakkelia, vahtimalla jokaista suupalaa saavuttaaksemme epärealistisen naisihanteen vaatimukset. Kyllä välillä voisi antaa tukan hapsottaa ja kainalokarvan kasvaa hyvällä omatunnolla ja nauttia omasta itsestään juuri sellaisena kun on turhia pingottamatta ja luonnollisuutta kieltämättä.

Naistenlehtien maailmankuva tuntuu välillä muutenkin olevan kuin suoraan jostain 50-luvun kotirouvaideologiasta: On keskityttävä siihen onko meidän talo aistikkaammin sisustettu, kokkaamani mitä ihmeellisemmät ruokaviritelmät maukkaampia tai puutarha viheriöivämpi kuin naapurissa. Kun tähän yhdistetään vielä ulkonäkö- ja urapaineet ei ole mikään ihme, että jatkuva suorittaminen leimaa monen naisen arkea ja burn out ja syömishäiriöt ovat nimenomaan nuorten naisten ongelmia. Olen vain huolissani siitä, millaista on nuorten tyttöjen kasvaa jatkuvassa paineitten ilmapiirissä, ehkäpä myös omien teinivuosien kokemusteni siivittämänä.

Myönnän tosin itsekin, että toisinaan laittautuminen on ihan kohdallaan ja on mukavaa joskus oikein tälläytyä kaikessa rauhassa viimeisen päälle. Silti ei minulle ole mikään ongelma astua julkiselle paikalle meikittä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että monesti omasta laittautumisestaan saa moniin tilanteisiin tarpeellista buustausta itsetunnolleen. Olen alkanut viihtyä omassa kehossani vasta aivan viime aikoina: ottaisin mielelläni vähän kapeamman vyötärön ja leveämmät lanteet, mutta huomattavasta epätäydelllisyydestään huolimatta minulle suotu keho on toimittanut tehtävänsä toistaiseksi tarpeeksi hyvin. Olen saanut elää terveenä ja en hengästy pienimmästä rasituksesta ja urheilusuorituksesta. En jaksa ehkä vahtia kovin paljon kaloreitani ja syömisiäni, vaan keskityn enemmän siihen, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta. Täytyy kyllä myöntää, että ruokavalioni on viime vuosina kokenut aikamoisen hyppäyksen sinne tervellisyyden, sillä siinä missä ennen lautaselleni ennen eksyi usein rasvainen mehevä pihvi nyt yhä useammin kasviksia ja salaattia.

Sitäpaitsi on olemassa muitakin naisena olemisen muotoja kuin lehtien tarjoama kauneusihanne ja jokainen on omalla tavallaan kaunis. Pitäisi muistaa myös, että ei se ulkomuoto kaikkea merkitse, vaan se mitä sieltä pääkopasta löytyy. Eihän kauniilla kasvoilla ja täydellisellä vartalolla ole paljon merkitystä jos elämänarvot ovat kohtuuttomasti pielessä.

Kesähömppää ja Ciceroa

Viikonloppuna ehdin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen lukemaan mitenkään mihinkään kouluaiheisiin liittymätöntä puhdasta hömppää. Lähiprismassa oli suorastaan vastustamaton kesänovellitarjous ja sieltä mukaani tarttui Jane Greenin Vieraissa vuoteissa- niminen rakkausromaani. Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) teos tuotti positiivisen yllätyksen, sillä en muista milloinka viimeksi olisin lukenut paksun teoksen niin innokkaasti paneutuen yhdellä istumalla.

Aiheeseen oli myös saatu nivottua myös astetta syvällisempää pohdintaa uskottomuudesta ja siitä, miten noustaan huonon itsetunnon suosta kohti sitä ihmistä, joka ihan oikeasti haluat olla. Kirjan tarjoamat päätelmät olivat kuitenkin aika yksioikoisia: miehen uskottomuuden syyksi tarjottiin vain lapsuudesta isältä opittua roolimallia ja en oikeasti usko kenenkään naisen olevan niin sinisilmäinen ja typerä, että suostuisi jokaiseen miehensä vaatimukseen ollen valmis tyystin luopumaan omista arvoista ja mielipiteistään ja sietämään miehensä käytöstä epäilemättä minkään olevan vialla. Loppuratkaisusta tuli kuitenkin hyvä mieli ja semmoinen olo, että haluaisi itsekin remontoida vanhaa taloa maaseudulla, istuttaa pihaan kesäkukkia ja ulkoiluttaa koiraa metsässä.

Rentouttavan ja helteisen viikonlopun jälkeen oli aika palata taas rakkaan työpöydän ääreen kääntämään Ciceroa. Kunnianhimoisen suunnitelmani mukaan minun pitäisi selvittää lopputenttiurakka kääntäen yhden sivun verran päivässä aina elokuun alun kesätenttiin saakka. Toistaiseksi urakka on sujunut ihan hyvin, vaikka täytyykin myöntää, ettei Cicero kyllä varsinaisesti mitään lempiauktoreitani ole. Käännettäväni noin 40-sivun mittainen Pro M. Caerlio Oratio eli oikeudessa esitetty puolustuspuheenvuoro.

Pitkistä ja monimutkaisista lauserakenteista huolimatta teksti on kuitenkin yllättävän elävää ja voin kyllä kääntäessäni hyvin kuvitella esitystilanteen mielessäni ja sen, mitä lauseita ja ilmaisuja Cicero on milloinkin painottanut oikeudessa rähistessään. Cicero on vain tässä manipuloinnissaan niin taitava ja päällekäyvä, että ainakin omat sympatiani kääntyvät usein vastapuolelle, jonka alta vedetään mattoa reippaasti. Sen lisäksi Ciceron omahyväinen tapa tuoda oma erinomaisuutensa esille vaivihkaa joka välissä käy ärsyttämään pitemmän päälle. Tarkemmin pohdiskeltuani herran asenteessa ja puhetyylissä onkin jotain perin amerikkalaista.

Tekstin pituus taas tuo mieleeni mielenkiintoisia pohdintoja: Miten puhujan ääni kesti pitkät puheet ja kävikö koskaan niin että korkealentoinen poliittinen kokkapuhe katkesikin keskenkaiken epätoivoiseen köhinään? Miten yleisö jaksoi seurata ja pohtia omaa kantaansa aiheeseen puheen kestäessä ja kestäessä vai oliko väki tuolloin niin paatunut turruttaviin puheisiin? Miten paljon reetorien koulutuksessa ylipäätänsä keskityttiin esiintymistaitojen kehittämiseen ja ääntäsäästävään puhetekniikkaan vai oliko jo tuolloin käytössä jotain äänenavauskikkoja?

Uusi blogiaika ja Muodin historiasta

Päätin nyt sitten aloittaa uuden blogin pitkällisen harkinnan jälkeen. Tuntui vaan siltä, etten enää ole se sama 17-vuotias teinityttö, joka aloitti viitisen vuotta sitten livejournal-sepustustelunsa. Eikä siihen entiseen blogiin ollut tullut kirjoiteltuakaan yli puoleen vuoteen. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ehkä hiukan vähemmän henkilökohtaisella otteella kaikenlaista sekalaista minun maailmaani kuuluvista asioista ja harjoittaa yleistä asioiden pohdintaa. Melko varmasti tulen siis käsittelemään tässä blogissa mm. rakasta historian elävöittämisharrastustani ja siihen liittyen käsityön maailman ihmeitä sekä sitten taas toisaalta kodinhoitoon littyviä asioita. Toivottavasti annan siis tämän itseilmaisun kanavan avulla jonkunlaisen kuvan itsestäni ja omasta maailmastani.

Perjantaina alkoi Teemalla uusi kiinnostava dokumenttisarja Muodin historia, josta olin ensi kuulemalla aivan innoissani, mutta kuten niin usein sarja petti aika pahasti odotukseni. Olin jotenkin kuvitellut, että sarjassa olisi käsitelty enemmän itse vaatteita itseään, niiden kehitystä ja valmistustekniikoita. Sen sijaan pääpaino oli sinänsä ihan mielenkiintoisessa muotikäsitysten yleissä kulttuurihistoriassa ja antiïkin, joka oli ensimmäisen osan aiheena, kultturin pääpiirteitten aika yleistävässä määrittelyssä. Ymmärrän kyllä, että dokumentit on suunnattu pääosin aiheesta hyvin vähän ennestään tietäville maallikoille, mutta silti voisi esittää asioista hiukan kritisoivampia näkökulmia ja kilpailevia teorioita. Plussaa tosin ensimmäinen osa sai runsaasta antiikin alkuperäislähteitten lainaamisesta, mutta jotenkin itse vierastan muutenkin tällaista dramatisoituihin kohtauksiin perustuvaa dokumenttiformaattia. Antiikin aikaisista sandaaleista ja koruista replikoita tekevien haastattelut olivat myös mielenkiintoisia ja niissä pääsi näkemään lähietäisyydeltä, miten niitä kenkiä ja koruja todella tehdään. Sellaista olisi saanut minun puolestani olla dokumentissa enemmänkin. Lopun viittaukset nykyajan huippumuotiin ja suunnittelijoitten höpinät siitä, miten antiikki inspiroi heitä tekemään väljiä ja yksinkertaisia asukokonaisuuksia, tuntuivat minusta aika kaukaahaetuilta ja jotenkin loppuun väkisin liitetyiltä.

Odotankin innolla mitä seuraavan viikon osa pitää sisällään. Se tullee toivottavasti käsittelemään keskiaikaa, vaikka toisaalta loppukaneetit siitä, miten muoti (muka) elpyi uudelleen vasta renessanssissa, saattaisivat viitata siihen, että keskiajan vaatetus sivuutettaisiiin vain muutamalla huomautuksella tai ainakaan kovin arvostavaa suhtautuminen dokumentin tekijöiden puolesta ei olisi.