Sainkun sainkin sen viime viikolla peräänkuuluttamani viimeisen kandivaiheeseen kuuluvan opintosuorituksen. Kandinpapereitteni pistäminen hakuun viime viikon sisällä oli kyllä hiukan vaarassa byrokraattisten kuvioiden monimutkaisuuden tähden, mutta lopulta sain lomakkeeni sisään 15 minuuttia ennen kanslian sulkeutumisaikaa. Tosin byrokraattista prosessia piti kyllä käydä vähän ensin nopeuttamassa historian laitoksella.... Arvosana kun oli jo periaatteessa annettu, mutta rekisteriin sen sai laittaa aivan eri ihminen kun kurssin oli arvostellut. Mutta eilen oli siis virallinen valmistumispäivä ja tänään pääsen hakemaan tiedekunnasta todistukseni hiukan ristiriitaisin tuntein.
Elämä jatkuu aivan samankaltaiseena eteenpäin, vaikka nyt on se alempi korkeakoulututkinto plakkarissa. Ehkä suurin muutos on se, että nyt on saanut tietyt keskeneräiset opintokokonaisuudet mielestä häiritsemästä, voi keskittyä maisterivaiheen opintoihin ja siihen vielä tosinaan kaukaiselta tuntuvaan varsinaiseen gradun aloittamiseen. Aihehan minulla on ollut jo viime syksyn alkupuolelta, mutta toistaiseksi tutkimussuunnitelmani teon ja esittelyn lisäksi olen tyytynyt vain lähdekirjallisuuden haalimiseen ja sen lueskelemisee joutohetkinä. Muutaman viikon päästä pitäisi tosin pitää esitelmä aiheeseni liittyvästä metodista seminaarissa, joten graduasioihin pitäisi taas keskityä.
Osittain aloituksen lykkäämisessä on ollut kyse siitä, että pitkästä aikaa olen osallistunut monelle työteliäälle luentokurssille ja osittain siitä, että jonkunlainen gradupelko on jo astunut rattaisiin. Mielessä pyörivät toisinaan kysymykset siitä, olenko sittenkään vielä valmis, kannattaako minun yrittää räpeltää jotain metodisesti vielä suhteellisen kypsymättömänä raakileena. Harvahan sitä gradua kai rupeaa vielä 23-vuotiaana vääntämään. Toisaalta olen sitä mieltä, että gradun nostaminen jonnekin korkealle ja ihannoivalle jalustalle on aivan turhaa, harjoitustyöhän se vain on.
Kandiutumisen lisäksi tällä viikolla on riemastuttanut alkuviikon lumisateista huolimatta lisääntynyt kevään ja uuden valoisuuden aaavistus. Mutta siihenkin liittyy oma negatiivinen puolensa. Viikonlopun vietin Keski-Suomessa sairaalasta hetkisen lomalla olleen äitini seurana. Siellä sairastumiseen liityvät uhkakuvat iskivät vasta oikein todenteolla tajuntaan. Äiti oli hivenen huonommassa kunnossa kuin päivittäisten puheluitten perusteella oli pystynyt päättelemään. Hän näytti jotenkin niin hennolta ja hauraalta levätessään päivän rasitusten jälkeen. Samassa tilassa oleminen vuorokaudet ympäri tuntui myös itsestä yllättävän raskaalta henkisesti.
Mutta toisaalta kaiken sairauden ja heikkouden keskellä ainakin jo kuolleena pitämäni viime viikolla parvekkeelta sisälle siirreyt ruusut versovat uutta elämää vaaleanvihrein nupuin keväisen leikkausoperaation jälkeen. Eilen kotimatkalla ruokakaupasta ostetut narssissitkin ovat jo avanneet nuppunsa ja tuovat kellertävää pirteyttä asutooni. Ehkä se kevät sieltä saapunee, kunhan vain jaksaa odottaa ja uskoa tarpeeksi!
Elämä jatkuu aivan samankaltaiseena eteenpäin, vaikka nyt on se alempi korkeakoulututkinto plakkarissa. Ehkä suurin muutos on se, että nyt on saanut tietyt keskeneräiset opintokokonaisuudet mielestä häiritsemästä, voi keskittyä maisterivaiheen opintoihin ja siihen vielä tosinaan kaukaiselta tuntuvaan varsinaiseen gradun aloittamiseen. Aihehan minulla on ollut jo viime syksyn alkupuolelta, mutta toistaiseksi tutkimussuunnitelmani teon ja esittelyn lisäksi olen tyytynyt vain lähdekirjallisuuden haalimiseen ja sen lueskelemisee joutohetkinä. Muutaman viikon päästä pitäisi tosin pitää esitelmä aiheeseni liittyvästä metodista seminaarissa, joten graduasioihin pitäisi taas keskityä.
Osittain aloituksen lykkäämisessä on ollut kyse siitä, että pitkästä aikaa olen osallistunut monelle työteliäälle luentokurssille ja osittain siitä, että jonkunlainen gradupelko on jo astunut rattaisiin. Mielessä pyörivät toisinaan kysymykset siitä, olenko sittenkään vielä valmis, kannattaako minun yrittää räpeltää jotain metodisesti vielä suhteellisen kypsymättömänä raakileena. Harvahan sitä gradua kai rupeaa vielä 23-vuotiaana vääntämään. Toisaalta olen sitä mieltä, että gradun nostaminen jonnekin korkealle ja ihannoivalle jalustalle on aivan turhaa, harjoitustyöhän se vain on.
Kandiutumisen lisäksi tällä viikolla on riemastuttanut alkuviikon lumisateista huolimatta lisääntynyt kevään ja uuden valoisuuden aaavistus. Mutta siihenkin liittyy oma negatiivinen puolensa. Viikonlopun vietin Keski-Suomessa sairaalasta hetkisen lomalla olleen äitini seurana. Siellä sairastumiseen liityvät uhkakuvat iskivät vasta oikein todenteolla tajuntaan. Äiti oli hivenen huonommassa kunnossa kuin päivittäisten puheluitten perusteella oli pystynyt päättelemään. Hän näytti jotenkin niin hennolta ja hauraalta levätessään päivän rasitusten jälkeen. Samassa tilassa oleminen vuorokaudet ympäri tuntui myös itsestä yllättävän raskaalta henkisesti.
Mutta toisaalta kaiken sairauden ja heikkouden keskellä ainakin jo kuolleena pitämäni viime viikolla parvekkeelta sisälle siirreyt ruusut versovat uutta elämää vaaleanvihrein nupuin keväisen leikkausoperaation jälkeen. Eilen kotimatkalla ruokakaupasta ostetut narssissitkin ovat jo avanneet nuppunsa ja tuovat kellertävää pirteyttä asutooni. Ehkä se kevät sieltä saapunee, kunhan vain jaksaa odottaa ja uskoa tarpeeksi!
1 kommentti:
Onnea tuoreelle kandille! =D
Nimimerkki kokemuksen syvä rintaääni kertoo, että sun kannattaa pitää pää kylmänä sen gradusi kanssa. Olet oivaltanut sen oleellisen: "gradun nostaminen jonnekin korkealle ja ihannoivalle jalustalle on aivan turhaa, harjoitustyöhän se vain on." Pidä tuo mielessä niin kaikki menee hyvin!
Lähetä kommentti