Olen huomannut äidin leukemiadiagnoosiin reagoimisen olevan pitkä prosessi. Mielikuvat siitä mitä kaikkea voikaan tapahtua iskevät aivoihin vaivihkaa, yksi kerrallaan. Viime viikot olenkin miettinyt, että ehkä se on ihmisaivojen tapa pärjätä hiukan paremmin maailman tarjoamien suurten haasteiden ja kriisien keskellä. Suurin järkytys ja pahimmat skenaariot eivät ainakaan itselleni iskeneet heti, vaan vasta päivien ja viikkkojen päästä kuultuani leukemiapotilaitten arjesta. Alitajuisesti leukemiapeikko on vaikuttanut varmasti sellaisiinkin asioihin ja niiden käsittelemiseen, joita ei ihan heti tulisi ajatelleeksi. Epäilys nykyjajan lääketiedettä kohtaan on voimistunut pikkuhiljaa ja olen ikään kuin henkisesti hiukan valmistunut ajatukseen siitä, etteivät kaikki selviäkään....
Toisaalta tilenteeseen on normalisoituminen ja asiasta on vain tullut osa arkea. Elämä jatkuu niin täällä kuin Kuopionkin päässä, ja veritankkauksen yksityiskohdat ja veriarvoihin liittyvät aikaisemmin vierailta tuntuneet termit ovat tulleet tutuiksi. Normalisoituminen näkyy myös siinä, että puhelimitse on puhuttu paljon myös sairauteen sinänsä liittymättömiä yksityiskohtia ja ensimmäisten päivien keskusteluja leimannut varovaisuus ja suorastaan liiallinen kohteliaisuus on vaihtunut tavanomaisempaan äiti-tytär-puheeseen niin väittelyineen kuin yhteisine vitseineenkin. Osittain normaalimmaksi sairautta teki myös vierailuni hematologian osastolla. Siellä näki, ettei se se kummempi paikka ole. Tietysti nyt kun äitini tukka on lähtenyt, voisi suhtautuminen olla hiukan erilaista ja vierailuprosessi henkisesti raskaampi suorittaa.
Olen myös päättänyt, etten koe huonoa omatuntoa siitä., että jonkinlainen sisäinen rauhan ja onnen tunne on täyttänyt minut viime viikkoina ja omassa elämässäni tuntuvat nyt asiat kaikesta huolimatta olevan hyvin. Toisen ilo ei ole toiselta pois ja ilman positiivista elämänasennetta asia olisi paljon vaikeampi kantaa. Tunnen riemua vapaudestani siitä, että voin kuitenkin vapaasti nauttia keväisestä ulkoilmasta, omista rutiineistani, ihan tavallisista arjen ihanista pikkuasioista varsinkin näin viikonloppuisin.
Toisaalta tilenteeseen on normalisoituminen ja asiasta on vain tullut osa arkea. Elämä jatkuu niin täällä kuin Kuopionkin päässä, ja veritankkauksen yksityiskohdat ja veriarvoihin liittyvät aikaisemmin vierailta tuntuneet termit ovat tulleet tutuiksi. Normalisoituminen näkyy myös siinä, että puhelimitse on puhuttu paljon myös sairauteen sinänsä liittymättömiä yksityiskohtia ja ensimmäisten päivien keskusteluja leimannut varovaisuus ja suorastaan liiallinen kohteliaisuus on vaihtunut tavanomaisempaan äiti-tytär-puheeseen niin väittelyineen kuin yhteisine vitseineenkin. Osittain normaalimmaksi sairautta teki myös vierailuni hematologian osastolla. Siellä näki, ettei se se kummempi paikka ole. Tietysti nyt kun äitini tukka on lähtenyt, voisi suhtautuminen olla hiukan erilaista ja vierailuprosessi henkisesti raskaampi suorittaa.
Olen myös päättänyt, etten koe huonoa omatuntoa siitä., että jonkinlainen sisäinen rauhan ja onnen tunne on täyttänyt minut viime viikkoina ja omassa elämässäni tuntuvat nyt asiat kaikesta huolimatta olevan hyvin. Toisen ilo ei ole toiselta pois ja ilman positiivista elämänasennetta asia olisi paljon vaikeampi kantaa. Tunnen riemua vapaudestani siitä, että voin kuitenkin vapaasti nauttia keväisestä ulkoilmasta, omista rutiineistani, ihan tavallisista arjen ihanista pikkuasioista varsinkin näin viikonloppuisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti