Elämän itsereflektiota

Viime viikko on ollut jälleen suuren pohdiskelun ja ajoittain myös itsesäälissä rypemisen aikaa. Haluaisin vain viimeinkin päästä selville itsestäni ja sitä mitä elämältäni loppujen lopuksi ihan pohjimmiltaan haluan. Haluaisin vain nähdä jotain kehitystä ilman, että pusken jälleen kerta toisensa jälkeen samaa tiiliseinää kohti ja toistan virheitäni oppimatta loppujen lopuksi mitään. Tämä syksy vaan tuntuu jotenkin nin raskaalta ja tylsältä ja elämäni tällä hetkellä kovin paikoillaan junnavaalta.

En edes muista milloin olisin viimeksi tehnyt jotain uutta ja erilaista päivittäisistä syväänjuurtuneista rutiineistani poikkeavaa, tavannut jonkun uuden ihmisen, joka olisi koskettanut minua todella ja saanut minut tuntemaan itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen, ehdoitta. Tulevaisuudessa ei vain ole mitään suurta odotettavaa tai päämäärää, ja pitkästä aikaa en enää itsekään tiedä mitä haluan. Vuodet vain vierivät eteenpäin ja haluaisin takaisin sen naiivin ja uutta innokkaasti odottavan elämänasenteen, mikä minulla joskus oli.sen tunteen että kaikki tulee loppujen lopuksi menemään parhain päin. Haluaisin löytää jostain rohkeutta muuttaa elämääni enemmän siihen suuntaan kuin haluaisin sen kulkevan, päästä tarpomaan uusia polkuja ja haastamaan itseni omat piintynet rutiinini, ennakoasenteeni ja kompleksini. Olen itse itseni suurin estäjä ja turvallisuudenkaipuinen pelkuri, joka jää mieluummin tarkastelemaan omaa epätyyydyttävää, mutta tuttua elämäänsä, kuin uskaltaa lopultakin tehdä asialle jotain.

Jos siis voisin toivoa itselleni jotain yksittäistä asiaa, se oli ennen muuta rohkeus. Rohkeus olla oma itsensä, rohkeus olla aina sulauttumatta joukkoon ja lopultakin ottaa riskejä vahingoittumisenkin uhalla. Pelkään vaan urautuvani liikaa omaan yksinäiseen elämääni, Juslenian kolmanteen kerrokseen ja samoihin vanhoihin tuttuihin naamoihin. Haluaisin elämääni jotain todellista, epärealististen haaveitteni ja typerien ihastusteni sijaan, jotka lopulta osoittautuvat joksikin aivan muuksi kuin ensin luulin. Mietin, milloin oikein aikuistun ja opin ottamaan vastuun elämästäni ja jakamaan sen jonkun kanssa, tekemään kompromisseja. Mietin, miten oppisin päästämään irti menneisyydestä katkeroitumatta.

Luulen että tässä tilanteessa pitkä viikonloppu maseudun rauhassa Keski-Suomessa tekee minulle erittäin hyvää. Saan setviä rauhassa omia ajatuksiani syksyisessä järvimaisemassa ja asettaa hetkeksi koko tämän Turku-elämän syrjään.